Kuva

Kuva

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Tyhjän kalenterin viikko

"Oho! Ei toistaiseksi yhtään etukäteen sovittua tapaamista ensviikolle!" hihkaisin tuossa joku aika sitten miehelle. Käänsin kalenterin näyttämään marraskuuta ja totesin, että pitkästä aikaa mullakin alkaa jopa täysin etukäteen ohjelmoimaton arkiviikko. Ihan hyvä näin, pitkästä aikaa tuntuu siltä, että nyt TODELLA tarviin kotona oleskelua ja lepoa, ihan mahotonta pyöritystä on piisannut. Altaalla varmasti kyllä käyn, mutta se on mukavaa tekemistä, eikä sitä edes tarvii päivälleen tietää, milloin menen. Kuntoutuskaveriakin näen samalla reissulla.

Jostakin syystä se viime tiistainen tutkimus - tai tutkimuksen yritys - vei musta kyllä ihan täysin mehut. Tai ylipäätään se pitkä päivä sairaalalla mutta testailu erityisesti... Musta on koko loppuviikon tuntunut siltä, että voisin nukkua ja nukkua vaikka kuinka pitkään (ja oonkin nukkunut sen jälkeen, kun oon tytön lähettänyt koulumatkalle). Myös kävely on ollut tosi vaikeaa, siis ihan tätä mun "normaaliakin kävelyä" vielä hankalampaa, on niin voimat olleet pois ja nivelet olleet tosi hankalat ja milloin mikäkin pois paikaltaan. Vaan tähänkin jotenkin on niin tottunut, että ei sitä edes enää oikein tajua, millaista mahdollisesti normaali kävely on tai millaista olisi, jos mikään nivel EI menisi/olisi pois paikoiltaan :D Kyllähän tää liikkumisen hankaluus välillä ärsyttää (erityisesti silloin, kun haluaisi tehdä spontaanisti jotakin, joka vaatii nopeaa toimintaa tai ketteryyttä tai haluaisi lähteä pikaisesti jossakin käymään eikä se vaan enää onnistu noin vain), mutta pääosin mä ajattelen, että tällä hetkellä on nyt tämä tilanne ja sen mukaan elellään. Voin itse vaikuttaa tiettyihin asioihin (vaikkapa oma asenne, painonpudotusprojekti, itsestäni ja jaksamisestani huolehtiminen + sitä kautta myös perheen ja läheistenkin jaksaminen), ja ne asiat täytyy hyväksyä ja kohdata, joihin itse en voi vaikuttaa (toimintakyvyn rajoitteet, tutkimusten jatkuminen, epätietoisuus tietyistä asioista).

Perjantaina vietettiin kuitenkin ystävän kanssa iltaa ja käytiin Amorphiksen keikalla - hienosti päästiin sisälle keikkapaikan takaovesta tavarahissillä suoraan baariin :D Eli mun ei tarvinnut yrittää könytä niitä pitkiä portaita ylös oikeaan kerrokseen. Ystävä kävi sitten viemässä meidän takit ja näyttämässä liput alempaan kerrokseen. Päästiin myös katsomaan keikkaa sellaisen pöytäviritelmän päälle :D Hyvin näki, mitä nyt ei kovalla istuminen koskaan hyvää kropalle tee, mutta sen kesti, kun jalat sain kuitenkin siitä tuettua alaviistoon suht suoraksi välillä. Ja keskityin tietysti hyvään musaan. Ihan koko keikkaa ei loppuun saakka kuunneltu, niin pystyin rauhassa ilman ruuhkaa kulkemaan raput alas narikalle.

Lapset olivat nyt viikonlopun mummilassa, ja niinpä mä sain keikkaillankin jälkeen nukkua aamulla pidempään. Sama juttu myös tänään. Jostakin sitä unta vaan nyt riittää! Joskin tänään oli muutenkin vaikeuksia nousta sängystä ylös, kun sitten perjantain keikkaillan rasitukset tuntuivat niin paljon kaikissa nivelissä, erityisesti jaloissa... Ja lisäksi siihen vielä se outo voimakas lihasväsymys päälle, mitä nykyään tulee yleensä rasituksesta vähän viiveellä ja jolle ei voi yhtikäs mitään (kävelyn kömpelyys ja haparointi, "heiluminen" pelkästään seistessä niin, ettei tahdo pystyssä pysyä jos ei jostakin pidä kiinni).

Naurettiinkin tänään mun isän kanssa mulle (oltiin siis syömässä mun lapsuudenkodissa ja hakemassa lapsia yökylästä)... :) Olin siinä puoliksi makaamassa sohvalla, ensin laitoin tytölle hiuksia kiinni (korjasin kampausta), mutta koko ajan sain ravistella käsiä ja roikottaa niitä, kun mulla olkavarret/olkapäät ei kestä jostakin oudosta syystä käsien pitoa ylhäällä. Ei vaan oo voimaa. No sitten koitin nousta sohvalta ylös, mutta huomasin jälleen kerran, että vasen polvi on pois paikaltaan eikä se kanna ollenkaan. Onneksi oli se keppi siinä, nauratti sen verran, että olisin muuten lysähtänyt siihen :) No ei kun uudestaan varovasti sohvalle ja sain polvea sen verran parempaan asentoon, että pystyin nousemaan siitä uudestaan ylös ja ottamaan varovaisia askeleita...

...että on se hyvä, että pystyy asioille nauramaankin :D Vaikka tiedänkin, että kyllä läheisille koville on tämä mun tilanne myös ottanut eikä näistä kaikista asioista vieläkään ihan täysin avoimesti kaikkien kanssa pysty keskustelemaan. Juurikin sen vuoksi, että heille vaan ottaa niin koville. Itse oon oman tilanteeni sopeutumis- ja käsittelyprosessissa jo paaaaaaljon pidemmällä, jo sillä hyväksymisen ja itseni ymmärtämisen tiellä. Ehkä siinä on tämä mun avoimuus ja omat tapani käsitellä asioita (kirjoittaminen, musiikki, luovuus, vertaistukena oleminen ja vertaistuen saaminen ym.) auttaneet paljonkin. Ja vahvat positiiviset juuret - ne pitävät kyllä elämässä kiinni, vaikka latvaa taivuteltaisiinkin ja riepoteltaisiinkin välillä vähän joka suuntaan. Onneksi en oo kuitenkaan "latvasta laho" ;)

Huomenna ois sitten taas punnitusaamu. Mielenkiintoista nähdä mikä nyt on tulos... Kyllä varmaankin se 6 kg on tässä muutaman viikon aikana jo paino pudonnut, sellainen on oma tuntuma!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.