Kuva

Kuva

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Työstä, sairastumisesta ja ihmisarvosta

Meillä nykypäivän ihmisillä on käsityksiä (harhakuvia?) siitä, millainen Onnellisen, Menestyvän ja Täydellisen ihmisen tulisi olla. Tällä hetkellä yhteiskunta ja maailma on kovin suoritus-, yksilö- ja talouskeskeinen. Joka puolella toitotetaan ja suolletaan silmät ja korvat täyteen sanomaa rohkean, aikaansaavan, tehokkaan, verkostoituvan, sosiaalisen, kansainvälisen ja ulospäinsuuntautuneen yksilön täydellisyydestä. Että ilman näitä itsestäänselviä Jokaisen Kilpaa Tavoittelemia Hyveitä et yksinkertaisesti pärjää tässä maailmassa. (Hyvännäköinenkin pitää tietysti mielellään olla, mutta kunhan vaan muistaa tyylikkään pukeutumisen ja trendikkyyden, voivat nämä asiat kompensoida puuttuvaa ulkonäköä sopivasti!)

Tällainen talous- ja businesskeskeinen ajattelutapa on vuosien mittaan hyvin iskostunut meihin suomalaisiinkin, meihin, jotka kovalla sisulla ja työtä tekemällä (niin muistinhan mainita sisun ja työn tekemisen? Siis S-I-S-U-N ja T-Y-Ö-N) ovat jälleenrakentaneet maansa, viljelleet peltonsa, metsänsä ja kasvattaneet sekä kouluttaneet karjansa - anteeksi, siis myös kansansa ja lapsensa Parhaiksi Työntekijöiksi Ikinä. Meihin iskostetaan yhä tänäkin päivänä jo pienestä pitäen, kuinka tärkeää työ on ja vain työtä tekevä, ahkera ja nuo edellä mainitsemani Jokaisen Kilpaa Tavoittelemat Hyveet omaava ihminen voi pärjätä tässä maailmassa. Käydään koulut ja opiskellaan, jotta päästään Töihin Töitä Paiskimaan. 

Töitä ei siis kuulu vain tehdä, niitä paiskitaan. Laulaahan Kake Randelinkin, että "On pakko painaa pitkää päivää" ja Matti ja Teppo toitottavat, kuinka "Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen" (ja näitä vastaavia oodeja työlle on tämä kansa pullollaan)...

No hyvä niin. Onhan meillä maa, jossa on huipputasoinen koulutus ja kun koulut ja jatkokoulutuksen polut on taaperrettu läpi ja työt kutsuvat, me toki olemmekin tunnetusti työteliästä, rehellistä, työn vakavasti ottavaa kansaa. Mutta valitettavasti on myös niin, että työn kautta meistä moni määrittelee suuren osan minuuttaan ja samalla oman ihmisarvonsa. Jotkut elävät työlleen ja vain sille, jolloin muun elämän merkitys ja tärkeys hämärtyy.

On mahtavaa, jos työ voi olla yhtäaikaa sekä työtä että suurta intohimoa. Mutta miten käy tällaiselle vain työlleen omistautuneelle ihmispololle, jos yhtäkkiä työt loppuisivatkin vaikkapa YT-neuvottelujen ja irtisanomisten vuoksi? Millaisena tämä ihminen näkee oman ihmisarvonsa vastaavassa tilanteessa? Entä miten ympäristö reagoi? 

Suuri kriisihän siitä iskee. Ensin ihmiselle itselleen, joka ensimmäistä kertaa elämässään joutuukin kohtaamaan itsensä muuten kuin Taianomaisen TYÖ-sanan kautta. Määrittelemään oman ihmisarvonsa, itsensä, oikeutuksensa olla ja elää tässä yhteiskunnassa muutenkin kuin vain työnteon ja työn sekä ammatin kautta. Vaikeaa on, kun jo lapsesta saakka on mieleen iskostettu se, kuinka tärkeää on hankkia hyvä koulutus, ammatti, työ ja menestyä siinä. Ympäristö ehkä alkaa myös karsastaa tätä ihmistä. Ihmisellä itsellään ei olekaan enää niin suurta merkitystä, koska hän ei olekaan enää niin menestyvä kuin ennen vaan työtön. Eihän ketään enää kiinnosta, mitä se Kalevi päivät pitkät puuhaa, kun ei kerran enää kiidä niska limassa tärkeästä palaverista toiseen ja konferenssista edustamaan cocktail-tilaisuuteen. 

Entäpä, jos työnteko loppuukin pitkäksi aikaa tai jopa kokonaan vaikkapa sairastumisen vuoksi? Samantyyliset kriisit tämä sairastunut ihminenkin joutuu kohtaamaan kuin työttömäksi jäänyt - ensin itsensä kanssa, sitten ympäristön. On pitkä prosessi määritellä itsensä ja oma ihmisarvonsa uudelleen. Ei pelkästään se, että työt loppuvat sairastumisen vuoksi ja työn loppumisen tai tauolle jäämisen ajatus täytyy käsitellä ja hyväksyä, vaan lisäksi täytyy käsitellä myös sairastumisen aiheuttamia tunteita ja ajatuksia niin itsessään kuin ympäristössäkin. Miten minun ihmisarvoni nyt määrittyy ja määritellään, kuka minä oikein olen? Jos työ ja terveys ovat menneet, olenko arvokas tällaisena kuin olen, minuna itsenäni, persoonana?

Entäpä, jos koko ympäristö ei näekään työttömäksi jäänyttä tai sairastunutta ihmistä enää arvokkaana ja yhtä tärkeänä tai merkityksellisenä, jos hänellä ei ole työtä tai hän ei enää pystykään työhön? Katoaako työttömäksi jääneen tai sairastuneen ihmisen syvin persoona, luonne, osaaminen, pohjakoulutus tai aiempi ammatti työttömäksi jäämisen tai sairastumisen myötä? Onko niin, että ihminen on arvokas, tärkeä ja hänellä on ihmisarvoa tässä maassa vain silloin, jos hänellä on paljon töitä, hän on rohkea, aikaansaava, tehokas, verkostoituva, sosiaalinen, kansainvälinen, ulospäinsuuntautunut, täysin terve ja mielellään hyvännäköinenkin?

Mitäpä, jos unohdettaisiin joka paikasta edes hetkeksi tuo maaginen sana TYÖ ja siihen liittyvät käyttäytymismallit ja otettaisiin sen tilalle keskisuomalaisille - ainakin jyvässeutulaisille - tuttu ilmaisu MYÖ. "Myö" on murresana ja tarkoittaa sanaa "me." Me kaikki yhdessä ottaisimme yhdessä toinen toisemme huomioon yksilöinä, persoonina, ihmisinä. Riisuisimme ylimääräiset roolit, asenteet ja vanhat käyttäytymismallit itseltämme ja kohtaisimme kaikki ihmiset ennakkoluulottomasti, ajan kanssa juuri sellaisina kuin he ovat. Työllä tai ilman, terveinä, sairaina, kaikenlaisina. Lopulta kun vain ihminen itsessään, paljaimmillaan, ylimääräisistä rooleista, asenteista ja ennakkoluuloista riisuttuna on se, jolla on oikeasti merkitystä.


6 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa (taas). :) Mä olen tässä suhteessa ehkä erilainen kuin ihmiset keskimäärin. Siis en ollenkaan määrittele itseäni työn kautta ja mulle työ on tosiaankin vain työtä. Jos olen ihan rehellinen, niin en täysin pääse kiinni siihen, miksi työn menetys on ihmisille NIIN iso asia. Toisaalta siihen toki voi liittyä arvottomuuden tunnetta. Irtisanomisen jälkeen siis. Sen käsitän, että siinä helposti ajattelee, että miksi minä jne. Mutta kun monet ovat todella hajalla työn menettämisen jälkeen, kuten kuvasitkin. En jotenkin osaa samaistua siihen. Toki se harmittaa varmasti ketä tahansa ja aiheuttaa surua ja huolta. Mutta eihän se työ nyt sentään koko elämä ole. Onhan täällä tärkeämpiäkin juttuja; vaikkapa läheiset ja terveys. Siksi en vaan jotenkin ihan täysin käsitä, vaikka toki aina vilpittömästi olenkin tukemassa työnsä menettänyttä ja siitä suurta surua ja ahdistusta tuntevaa henkilöä.

    Toivottavasti tästä nyt ei saanut kovin tökeröä kuvaa. En todellakaan tarkoittanut sitä niin! Jokaisella on oma tapansa ajatella, ja tämä on vain mun tapani. Omassa arvoasteikossa esim nuo läheiset ja terveys ovat niin paljon korkeammalla kuin työ, että niiden menettäminen sattuisi (sattuu) enemmän. Jollakin toisella sitten taas toisin.

    Sen sijaan nuo kuvailemasi tunteet ovat itsellekin hyvin tuttuja tämän terveyden menettämisen ansioista..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tuosta mitään tökeröä kuvaa saanut, ei huolta :) Ymmärrän nuo sun ajatukset myös ihan hyvin. Itse oon puolestaan aiemmin ollut myös hyvin tämmönen "on tärkeää olla hyvä työ ja menestyä siinä" -ihminen. Mulla on sellainen kasvatus ja malli myös kotoa, ja on ollut tosi ristiriitaista ihan ensin myöntää itselleen edes se, että joutuu olemaan pidempään poissa töistä. Sen ristiriidan ja "taistelun" itseni kanssa huomaa näistä mun blogiteksteistäkin, ainakin aiemmista teksteistä. Puhuttiin töissäkin tästä kun olin siellä käymässä silloin muutama viikko sitten. Mutta en mä enää ajattele niin, ainakaan yhtä voimakkaasti, terveys on tärkeintä kuitenkin. Terveyden suhteen sit onkin vielä paljon selvitettävää ja käsiteltävää niin fyysisesti kuin henkisestikin...

      Poista
    2. No siis kyllähän muakin on ahdistanut tosi kovasti se saikkuilu ja jatkuva töistä poissaolo. Se ei kuitenkaan johdu "statuksen menettämisen" pelosta vaan siitä, että mietin, miten siellä pärjätään yhtä henkilöä vähemmällä miehityksellä ja myös siitä, mitä musta ajatellaan, kun olen jatkuvasti työkyvytön. Nykyään olen kyllä aika hyvin päässyt sellaisesta aatoksista eroon. :) Hienoa, että sullakin vanhat ajatusmallit ovat muuttuneet! Tässä terveys (sen puutteen siis) -asiassa tosiaan onkin sitten vähän enemmän työstämistä..

      Poista
    3. Joo, mä tunnistan myös nuo ajatukset että miten pärjäävät ilman mun työpanosta, siis ettei mun työ kaadu muiden niskaan, ei sillä meiningillä että "olen niin pätevä, ettei ilman mua mitenkään pärjätä" :D Muiden taakkaa mietin silloin aluksi mut myöhemmin en enää, kun tiedän oikein hyvin, että oikein päteviä tyyppejä siellä on ja kyllä hekin sanovat, jos työkuorma ylittyisi.

      Tuosta "mitä musta ajatellaan" -asiasta oon päässyt jo aika hyvin yli, vaikka ei oo ollut helppoa. Vielä pitäisi päästä siitä, että YHÄ huomaan välillä, että selittelen mun kuvioita ihmisille, jotka tuskin niitä koskaan tulevat ymmärtämään. Pitäis vaan ajatella, että sen kun ihmettelevät, mä ja läheiset tiedämme kyllä, mikä tilanne on ja se riittää.

      Poista
  2. Joo, ei se pakkotyöttömyys ole meidän yhteiskunnassa helppoa, ei ollenkaan. Itse sairastuin opiskeluaikana, joten mulla ei ollut edes työpaikkaa vielä. Myöhempinä vuosina on monta kertaa käynyt mielessä, että koskahan minä oikein voisin aloittaa ;) Nythän olenkin aloittanut työnteon uudestaan hiljalleen sitten kokopäiväisen opiskelun vuonna 2009. Se ei kuitenkaan tapahdu millään työpaikalla vaan kotoa käsin, omassa tahdissa. Silti tuntuu siltä, että osa ihmisarvosta olisi palannut - niin tiukassa tämä luterilainen työmoraali meillä on. Mutta, jokainen vammautunut tietää, että silloin kun oireet ovat niin pahat ettei työnteko onnistu, niin silloin se ei todellakaan onnistu. Ei se silloin ole siitä kiinni, ettei yrittäisi parastaan - sairastaminen on niin paljon työntekoa raskaampaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä se menee, valitettavasti. Asenneympäristöäkin pitäisi muokata reippaasti, jotta jokainen ihminen oppisi jo lapsesta pitäen, että elämä ei mene aina niin suoraviivaisesti ja jos jostakin syystä niin käy, ettei mene, kerrottaisiin avoimesti myös vaihtoehtoisista mahdollisuuksista ja reiteistä. Avoimemmalla keskustelulla poistettaisiin paljon ennakkoluulojakin...

      Eilen illalla oli tosi asiallista, tärkeää keskustelua nuorten eläkeläisten, mielenterveysongelmien kanssa kamppailleiden henkilöiden tilanteesta Inhimillisessä tekijässä. Paljon löytyi yhteistä asiaa meidänkin, muistakin syistä kuntoutustuella olevien melko nuorten henkilöiden, tilanteisiin liittyen. Kannattaa katsoa Yle Areenasta tuo keskustelu, jos et nähnyt...

      Poista

Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.