Kuva

Kuva

tiistai 27. toukokuuta 2014

Ei kannata arvostella tai kadehtia jos ei asioista tiedä

Istun tätä kirjoittamassa sohvannurkassa. Mun lempipaikka, jossa oon viettänyt monta hetkeä talvisin kynttilänvaloa ihastellen, lukien, telkkaria katsoen. Asioita miettien. Tähän paikkaan ei kovin helposti ole viime kuukausina istumaan päässyt, koska paikka on ollut sekä liian matala että muutenkin liian vaikea saada jalka nostettua rennosti sohvan reunalle, mutta nyt viime päivinä oon koittanut taas tälle paikalle päästä. Onnistuu, kun jaksan aikani taiteilla itseäni tähän. Sain myös laitetuksi tässä istuessani sukat jalkaan ilman sukanvetolaitetta, vaikka sitä on viime päivinä välillä taas tarvittu kun jalka on ollut niin jäykkä ja voimaton. Tuli melkein voittajafiilis, hah.



En oikein tiedä, mistä taas tätä ajatusten virtaa lähtisin purkamaan. Monta päivää menikin taas oikein hyvissä tunnelmissa, mutta sitten joku pieni hetki tai tilanne saa vaan ajatukset mullinmallin ja jo ollaan taas hetken aikaa ihan alamaissa. Eilen juttelin muutamienkin ihmisten kanssa tästä mun tilanteestani. Tai oikeastaan keskustelu ei edes lähtenyt minusta, mutta lopulta keskustelun toiset osapuolet saivat keskustelun kääntymään minuun.

Okei, olen varmasti nyt herkillä muutenkin enkä ehkä ota kaikkia mulle kerrottuja asioita niin neutraalisti tai huumorilla mitä yleensä, mutta en myöskään ymmärrä sitä, että annetaan ohjeistuksia tai lauotaan hirveän suorasukaisia mielipiteitä tästä tilanteesta tietämättä tai omaamatta muutenkaan omaa kokemusta aiheesta. Empaattinen lähestyminen on eri juttu, siihen ei liity arvostelevaa vaan hyväksyvä ote.

Olin etsiskellyt netistä mulle sopivaa yksityistä fyssaria ja muutenkin miettinyt, miten mä pystyisin kuntoutumaan mahdollisimman hyvin tästä eteenpäin. Mun kuntoutumisesta ja kuntouttamisesta sekä muutenkin kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista hyödyn eniten tietysti minä itse, mutta myös perhe, joka joutuu katselemaan tätä mun päivittäistä arjesta selviytymistä ja joka ansaitsisi vaimon ja äidin, joka pystyy olemaan täysipainoisesti arjessa mukana. Myös työnantaja ja yhteiskunta hyötyisi: pääsisin takaisin töihin veroja maksamaan ja tuottamaan!

Oli puhetta, että olen menossa työterveyteen juttelemaan mm. kuntoutukseen/fysioterapiaan jne. liittyvistä asioista. Keskustelun osapuoli käänsikin asiat niin, että musta alkoi tuntua, että hänen mielestään vietän kotona leppoisaa sairauslomaa ja että töihinkin voisin hyvin mennä kokeilemaan jo työntekoa, koska mä voisin hänen mukaan hyvin jo istua ja seistä työpäivän ajan. Ja että mä ajattelen vain itsekkäästi omaa hyvinvointiani enkä perheen etua tässä asiassa. Esimerkiksi sain keskustelun osapuolen pari nivelleikattua tuttua, jotka olivat pyytäneet kertomaan mulle muutamia toipumiseen ja kuntouttamiseen liittyviä asioita. Että työnteko voisi auttaa, "koska ei se kotona oleilukaan toipumista edistä, tututkin menivät muutaman kuukauden jälkeen töihin." Ja että mun kannattaisi syödä Buranakuurit muutaman viikon jaksoissa. Eikä harrastaa karaokea ainakaan, koska se aika on perheeltä pois.

Aha. Jutut kuulostivat samalta miltä ne kuulostivat ennen mun leikkausta! Olin luullut, että mun hidas toipuminen ja ne syyt, joista hidas toipuminen johtuu, olisivat jo tulleet selväksi muillekin - viimeistään nyt viime perjantaina ortopedilta saamieni kommenttien jälkeen. Luulin myös, että ihmiset jo ovat tämän mun koko tilanteen tiedostaneet ja ymmärtäneet kokonaisvaltaisesti, mutta eivät ilmeisesti sittenkään. 

Ihmetytti myös kommentointi "kotona oleilusta" - tervetuloa vaan katsomaan tänne kun teen kaikki vaaditut jumppaliikkeet ja venytykset, liikun sen mitä pystyn, ja koitan selviytyä kaikista arkipuuhista täällä ihan itsekseni. Kipua nieleskellen, vahvoja kipulääkkeitä syöden, välillä itku kurkussa. Välillä istun, välillä nousen seisomaan, pitkään ei voi samassa asennossa olla. 

En mä kipua välttämättä ulospäin näytä, seurassa ainakaan.

Ja entä särkylääkkeet... Nyt perjantaina sain taas uusia särkylääkereseptejä ortopedilta, kyllä mulla on ihan toisenlaiset lääkkeet nyt tarvittaessa käytössä kuin joku Burana!! Mutta eivät ne lääkkeetkään kaikkea kipua pois vie. Hammasta purren liikutaan, tehdään jumpat. Ortopedi kehotti syömään määrätyt vahvat kipulääkkeet ihan suosiolla kun on huonompi päivä. Eikä yhtään ihmetellyt mun kovia kipuja, "remontti" on ollut niin valtava.


Viha-rakkaussuhde on tähänkin apuvälineeseen; korotustyyny liian kovalle ja matalalle keittiön tuolille.


Kuulin eilisen aikana myös juttuja siitä, kuinka ihmiset ovat meidän elämästämme kateellisia. Että kuinka mullakin on ihana perhe, koti, kaikki tämä. Toki allekirjoitan ihanan perheen ja kodin, koska ne pitävät paikkaansa. Mutta arki ja elämä ei ole kenelläkään yksinkertaista, emmekä me tee siihen poikkeusta. 

Ei ole helppoa olla millään tavalla vammainen. En ole valinnut ja toivonut tällaista elämää ja liikuntavaikeuksia. Kuka hullu sellaisia toivoisikaan?!?! Mies ei valinnut itselleen puolisoksi naista, jolla on synnynnäinen paha lonkkavika, hän valitsi naisen, jonka kanssa on hieno, terve elämä edessä. Ei naista, jolle tullaan tekemään elämän varrella vielä useita leikkauksia, jokainen edellistä vaikeampi.

On hirvittävän surullista ja vaikeaa katsoa vierestä, kuinka mies puurtaa perheensä eteen ja huolehtii suurimman osan arkiaskareista. Teen kaiken mitä pystyn, mutta se ei tunnu riittävältä, ainakaan itsestäni. Tälle tilanteelle ei voi mitään, mutta se tuntuu tosi pahalta. En pysty täyttämään niitä kaikkia toiveita ja odotuksia, joita mulla olisi ainakin itselleni "vaimona olemisesta." Lapsetkin kärsivät varmasti jollakin tavalla, vaikka ovatkin ihanan reippaita ja aktiivisia, sopeutuvaisia. Tämä on koko perheen kriisi.

Niin. Kannattaa miettiä, ennen kuin arvostelet ja kadehdit avoimesti muiden elämää. Kaikki ei todellakaan ole niin upeaa ja hienoa kuin päällepäin voisi näyttää. Meidän perheyhteisö on kuitenkin vahva ja mä olen vahva, ja tulemme selviämään tästäkin.

Ja mun missio jatkuu: nuorten naisten lonkkaongelmista ja niihin suhtautumisesta avoimesti kertominen. Minuahan ette lannistettua ja blogia hiljennettyä saa! ;)

10 kommenttia:

  1. Hei nainen! Mihinkä on sun kuuluisa positiivisuus kadonnut? Arvostelevat kommentit voi jättää oman onnensa nojaan, tuossa sun tilanteessa se ystävyys punnitaan. Ehkä kaikki eivät kommenteillaan edes tarkoita pahaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi on hyvä ja esiintyy omalla nimellään :D

      Kyllä se positiivisuus on tallella, mutta koetuksella välillä. Tästäkin on suunta taas ylöspäin...

      Poista
  2. Ihmisellä, joka antaa nasevia neuvoja, vaikkei ole kokemusta asiasta, ei ehkä ole tarpeeksi mielikuvitusta asettuakseen toisen saappaisiin eikä niin ollen myöskään empatiaa.

    Älä anna sen masentaa. Jatka samaan malliin. Mielestäni olet koko ajan suhtautunut tähän tosi positiivisesti ja tosi kärsivällisesti.

    T: eri anonyymi kuin klo 10:55 =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei kai sitä peruspositiivisuutta kovin helposti ihmisestä nitistettyä saa. Välillä käydään alamaissa ja varmasti se on normaalia tässä mun tilanteessa, mutta sitten tulee taas parempiakin päiviä.

      Poista
  3. Olet taistellut lonkkasi kanssa jo hyvin pitkään ja tiedossa on, että toipumisesi tulee vielä kestämään melko pitkään poikkeuksellisen hankalan leikkauksen takia. Olet kestänyt kipuja, avuttomuutta, rajoittunutta liikkumista, syyllisyyttä perheesi ”laiminlyönnistä”. Ja vaikka kuinka yrität tsempata, niin tämä kaikki syö hermoja ja paha mieli tulee helposti. Hyvän avioliittosi ansiosta te pääsette kyllä tästä yli, enkä usko lastenkaan saavan mitään traumaa. Heillehän on hyvin tärkeää, että perusasiat ovat kunnossa ja heitä rakastetaan. Rakkautta osaat varmasti näyttää, vaikket voi viedä heitä huvipuistoihin ja pelata pihalla pallopelejä. Minusta näyttää siltä, että sinua loukkaa pahinten se, että jotkut kuvittelevat sinun laiskottelevan kotona tai pakoilevan työtä ja vastuuta. Jokainen, joka tuntee sinut, tietää, että se on mahdollisimman kaukana totuudesta. Sinun epäileminen laiskaksi satuttaa nimenomaan siksi, että tunnet itse syyllisyyttä siitä, ettet pysty tällä hetkellä hoitamaan osaasi. Toivon, että pystyt pistämään epäilijät mappi Ö:n ja olemaan itsellesi yhtä armollinen kuin me, jotka tunnemme sinut. Sinun ei tarvitse tuntea (kipujen lisäksi) mitään muuta kuin iloa siitä, että olet ollut niin ihana ihminen, että nyt sinusta välitetään. Jaksamista kesään. Niin ja jos välillä meinaa itkettää, niin itke pois vain. Ei maailma siihen kaadu.
    - Hanna Lapinkari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna, sydämeni pohjasta! Näistä sanoista saan valtavasti voimaa <3

      Poista
  4. Ihmiset on just tollasia. Itselläkin aika hankala elämänvaihe menossa, ja samanlaista olen kokenut. Kai niiden kommenttien pitäisi antaa vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mut eihän se aina helppoa ole. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ei vaan jostakin syystä löydy empatiakykyä ja ymmärrystä. Maailmanmeno on niin itsekästä. Kiitos tsempistä ja sulle myös tsemppiä takaisin hankalaan elämänvaiheeseen!

      Poista
  5. Olen varmaan tästä aiemminkin kirjoittanut.. Mutta kun on perussairautena vaiva, johon auttaa liikunta, mutta joka silti saattaa johtaa työkyvyttömyyteen, sen sairauden hoitamisen (liikkumisen), joutuu sitten tekemään salaa, koska eihän voi olla sairas jos voi tehdä kevyen lenkin tms... Tällaiset kommentit todella satuttavat ja voin todella jakaa fiiliksiäsi tässä, Ikään kuin sitä ehdoin tahdoin haluaisi olla tekemättä töitä - kyllä se työ kuitenkin niin suuri osa identiteettiä on, että sen tekemisen estyminen on jo itsessään aika rankka kokemus. Joten täältä myös saat valtavat sympatiat ja empatiat. Onneksi olet niin ihanan vahva ja peruspositiivinen ihminen, että osaat käsitellä asiaa hyvin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kauniisti sanottu! <3

      Joo, on tosi vaikeaa olla tässä kunnossa, että periaatteessa pää toimisi kyllä ja kaikki ajatustoiminta ja muu. Mutta sitten kun on kivut, kipulääkkeet, ei löydy hyvää asentoa istua/seistä/olla (vaan ainut hyvä asento olla on maata selällään liikkumatta) ja tähän lisätään vielä se, että kaikki energia menee tähän toipumiseen ja liikkumiseen jne., ei voi töitä vielä toistaiseksi ajatellakaan. Kapasiteetti ei riitä muuhun, mutta silti pitää liikkua ja henkisen jaksamisen vuoksi myös olla ihmisten ilmoilla. Sitten tätä kaikkea miettii ja turhautuu ja tuntee olonsa niiiin hyödyttömäksi. Mutta suurin arvostelija ja kriitikko taidan olla tässä minä itse. Opettelen vieläkin sitä, että pitää osata olla itselleen armollinen. Koko tän sairastumisen käsittely on mulla vielä ihan kesken, mutta alkuun on onneksi jo päästy...

      Poista

Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.