Istun oikea jalka suoristettuna ison invataksin takana pyörätuolissa, tuoli kiinnitettynä remmeihin ja minä kiinnitettynä turvavyöhön ulos taksista katsellen. Hämärtyvässä huhtikuun lopun iltamaisemassa sataa lunta, sää on hirveä. Mietin mielessäni, että yhtä absurdi kuin tämä sääkin on, oikeastaanhan tämä sopii olotilaan aika hyvin. Eipä tässä omassa fiiliksessäkään ihan hirveästi hurraamista ole.
Olen matkalla ensiapuun. Oikeastaan mua hiukan jopa sarkastisesti hymyilyttää, sillä ei kai tästä reissusta paljon muutakaan voi todeta kuin että absurdia, aivan älytöntä. Paljon tulee keskussairaalalla pyörittyä pakostikin mutta ensiapu on jäänyt (onneksi) vielä kokematta... Mutta nyt on mentävä.
Mitä sitten tapahtui? No eipä oikein mitään. Ei oikeasti mitään ihmeellistä... Muutamaa tuntia aiemmin olin yrittänyt nousta sohvalta mutta enpä päässyt ylös: oikeassa, mun tähän saakka paremmassa ja suhtkoht kivuttomassa mutta löysääkin löysemmässä letkujalan polvessa nivelen takaosassa tuntui jokin omituinen muljahdus ja polvi jäi jumiin. Kun yritin saada jumia auki siinä samassa hetkessä, kuului todella, todella kovaääninen pamaus - ikään kuin joku järeä ase olisi lauennut - ja samalla polvinivelen takaosaa alkoi jomottaa voimakkaasti. Polvitaive myös alkoi turvota hiukan. En todellakaan tiedä, mitä tapahtui, mutta sen kyllä tiesin, että jotakin jopa mulle erikoista tapahtui. Koskaan mun nivelet eivät tuollaista meteliä pidä, vaikka paljon metelöivät ja muljahtelevatkin...
Muutaman tunnin katselin ja tuumailin tilannetta mutta jomotus jatkui. Lopulta mies ja pari vertaistukiystävää sanoivat, että mene käymään lääkärin näytillä, jotta saadaan tiedot ylös. Muuten ei olisi kenellekään mitään todisteita, jos nyt poksahtikin joku pahemmin rikki...
Siispä tilaan taksin ja lähden mietteliäänä matkaan, kunhan olen toivottanut lapsille hyvää yötä ja vakuuttanut, että mulla ei ole mitään hätää. On vaan nyt käytävä lääkärissä.
Ensiapuun saapuessani ei väkeä ole onneksi aivan valtavia määriä odottelemassa. Taksinkuljettaja nappaa mulle vuoronumeron ja kärrää mut aulaan odottelemaan ja kysyy, pärjäänkö nyt. No tottakai. Kohta pääsenkin triage-hoitajan alkuarvioon, joka kirjaa lomakkeelle ja järjestelmään mun tietoja ja pyytää mut tämän jälkeen käymään osastonsihteerin juttusilla, josta mut ohjataan takaisin aulaan. Pääsen kuulemma kohta jo lääkärillekin.
Tässä vaiheessa koko tilanne saa vielä absurdimpia ja koomisempiakin piirteitä, kun mun vertaisystäväkin saapuu ensiapuun... Eihän siinä voinut kuin nauraa, vaikka kukapa sitä ensiavussa haluaisikaan aikaa viettää! Mutta "EDSers got to do what EDSers got to do..."
Ystävä pyydetään sisään ja kohta muakin huhuillaan toisen nurkan takaa eri huoneeseen. Nuori lääkärimies sanoo, että voi mut kyllä työntää huoneeseen pyörätuolissa. Hän kyselee tilanteesta ja mitä mulle tapahtui vaikuttaen melko epävarmalta. Kerron tilanteesta ja pyydän myös katsomaan asioita kirurgian välilehdeltä. Polvi pitää sitten tietysti myös tutkia, joten ei kun riisumaan päällimmäiset housut pois... Takin lääkäri ottaa multa ystävällisesti kun sen kanssa temppuilen.
Perinteiset polvilumpion tutkimiset ja muut nivelen vääntelyt. Lääkärikin huomaa kyllä hyvin äkkiä, kuinka paljon tutkiminen sattuu ja varsinkin kun hän vielä erehtyy sörkkimään vasentakin, jo muutenkin tosi kivuliasta polvea, vertailupohjaksi... Hyvä etten häntä potkaise vahingossa! Joten kovinkaan paljoa hän ei nyt kuitenkaan vääntele, onneksi.
Eipä siinä sitten päästä oikein mihinkään johtopäätöksiin. Lääkäri miettii Bakerin kystan, nivelkierukkavamman tai ristisidevaurion mahdollisuutta. Itse en kyllä tuohon Bakeriin oikein luota, kun se pamahdusääni ja tuntemus polvessa olivat niin järjettömän isot eikä mulla ole mitään kovin suuria nesteilyongelmia polvissa ollut koskaan. Lääkäri tutkii polvea vielä hiukan lisää, kun nousen istumaan tutkimuspöydältä ja näytän myös, kuinka löysä/instabiili polvi on joka suuntaan nyt polvitaipeessa näkyvästä lievästä turvotuksesta huolimatta.
Lääkäri ehdottaa ensin, josko odotettaisiin ensin turvotuksen laskemista ja viikon päästä lähtisin selvittelemään asiaa terveyskeskuksen kautta mutta tähän totean heti, että mulla on ollut nyt koko ajan hoitokontaktit erikoissairaanhoitoon tilanteen vaikeuden ja epästabiiliuden vuoksi erityisesti tiettyihin ortopedeihin viime aikoina, joten ei se tk tässä tilanteessa olisi muu kuin ylimääräinen mutka ja eivät kuitenkaan saisi tehtyä sieltä mitään juuri nyt. Lääkäri sitten ehdottaa, josko hän laittaisi konsultaatiopyynnön lonkkaortopedille ja tämä käy mulle kyllä. "En kyllä sitten voi luvata mitään yhteydenottoa..." hän sanoo, johon mä naurahdan, että noh, mun tilanne on kyllä siellä kirurgialla hyvinkin tiedossa, joten jospa sieltä jotakin myöhemmin kuuluisi...
Kuntoutusosaston lähetettäkin lääkäri vielä katsoo, kun sanon että sellainenkin on tehty ja sitäkin kautta tietysti voisi kirurgian puolelle olla yhteydessä. Lähete on käsittelyssä kyllä mutta mitään tarkempaa ei näy. "Tällaista kankeaahan tää perusterveydenhuolto usein on... ...kyllähän sä tietysti yksityisellekin voisit mennä", naurahtaa lääkäri jo selkeästi rennompana (mietin samalla, että on huomannut varmaan, että kyllä mulla löytyy huumoriakin kuitenkin vaikeista asioista huolimatta). Totean että tottakai, ja varmaan menisinkin, mutta parhaat lääkärit vaan tuntuvat nyt mun tilanteessa olleen julkisella puolella ;) Joten ei muuta kuin odottelemaan jatkotoimenpiteitä, mitä ne ikinä ovatkaan.
Kun saan taas vaatteet päälleni, lääkäri taas kohteliaasti työntää mut pyörätuolissa huoneesta ulos. Jään vielä vähäksi aikaa jututtamaan omasta toimenpiteestään vapautunutta ystävääni ja tilaan taksin.
Sama taksinkuljettaja noutaa mut ensiavun aulasta isolla invataksilla. "No miten meni?" hän kysyy, kun yhä yltyneessä huhtikuun lopun lumisadeviimassa hän työntelee mut auton luo. "Ei kai tähän muuta voi todeta kuin että joopa, tulipahan käytyä...", vastaan. "Enskesän syyssää, täytyy todeta, ihan kaikkeen liittyen!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.