Ajasta ja hetkistä

On hetkiä, jolloin tuntuu, että elämä vilistää silmien ohi yhdessä räpäytyksessä. Toisinaan tuntuu, että aika matelee tavattoman hitaasti ja kaikki hetket tuntuvat piinaavan pitkiltä... Joskus tuntuu, että aika pysähtyy. Eihän se pysähdy, mutta kuvainnollisesti kuitenkin. 

Viime päiviin liittyy hetkiä, joiden kautta ajan kulun taas hyvin voimakkaasti ymmärtää. 

Kun näkee oman tyttärensä lähtevän kotiovesta koulumatkalle letti heiluen ja tajuten, että juuri äskenhän tuo reipas, innokas tyttö, luonnonlapsi, oli vielä pieni vauva. Kun hämmentyneenä muistaa ne hetket lapsuudesta, kun itsekin letti heiluen lähti kotiovesta kohti koulua. Elämän kiertokulku, soljuminen eteenpäin... Tuntuu hienolta mutta samalla hurjalta, että tyttären elämänpiirit ja reviirit laajenevat niin valtavasti. Kun huomaa, että ilmassa on tietynlaista kaihoa mutta ymmärtää, että näin sen kuuluu mennäkin ja tietää, että tuon pienen mutta reippaan ihmisen siivet kantavat kyllä. 

Kun kuulee pysäyttävän murheellisia uutisia muutamaltakin henkilöltä. Niin pysäyttäviä, että ei tiedä, miten reagoisi ja reagoi silti. Aika tuntuu pysähtyvän sillä sekunnilla. Ei kuitenkaan voi näyttää kaikkea tunneskaalaansa, koska tunteille ei tulisi loppua. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Kun tajuaa, että murheellisten tapahtumien jälkeen tiettyjen ihmisten elämä ei koskaan tule enää olemaan entisensä ja jokin aikakausi loppuu - joskin myös uusi, toiveikkaampi ja toivottavasti valoisampi, alkaa.

Kun odottaa jotakin puhelua, joka ei kuitenkaan tule. Lopulta puhelin pirahtaa ja asiat tulevat hoidetuksi, mutta samalla kuitenkin tajuaa, kuinka tietyssä elämäntilanteessa ja puheluita, tapaamisia, tutkimuksia, päätöksiä, papereita - mitä milloinkin - odotellen on kulunut pian jo monta vuotta. Kun tietää, että sama odottaminen tilanteesta toiseen jatkuu vielä pitkään.

Kun kuitenkin ymmärtää, että elämä ei ole koskaan tasaista vaan hyvät ja

huonommat ajat vaihtelevat. Tulee eteen asioita, joille ihminen ei itse voi mitään. Kohtaloa, määrättyä tai sattumaa, elämä kulkee eteenpäin tuoden monenlaisia oppimisen ja oivaltamisen paikkoja eteen.   

Kun lopulta on siinä pisteessä oman elämänsä polulla, että huomaa, miten pieniä omat (lopulta hyvin näennäisiltä tuntuvat) ongelmat tai murheet lopulta ovatkaan monen muun tilanteen tai asian rinnalla, voi sanoa löytäneensä sisäisen rauhan. Tai jos ei aivan rauhaa, niin voi ainakin sanoa olevansa oikealla löytämisen tiellä.