Kuva

Kuva

torstai 18. heinäkuuta 2019

Ensiapu - apua ensimmäisenä tai ei ensinkään?



Nyt heinäkuun aikana ei ihan täysin ole vältytty ensiapureissuilta eikä päivystysapunumeroon soitteluilta. Oikea polvi (tai pohjeluun yläosa) on vaivannut ja käynyt luksaatiossa muutaman kerran pahemmin, ja päätin, että vaikka en ensiapuun lähtisikään, niin soitan vähintäänkin jokaisesta ”pahemmasta casesta.” Jääpähän tuon oikean polven temppuilustakin merkinnät järjestelmiin. Näitä pahempia caseja on ollut muutama ja vaikka hoitajat puhelimessa kehottivatkin herkästi hakeutumaan uudelleen ensiapuun, en lähtenyt kotoa minnekään. Koin, että ei siitä lääkärin juttusilla käymisestä kuitenkaan mitään lisäapua saisi, kun oikean polvenkin ongelmat ovat myös tiedossa ja niistäkin pitäisi tulla MRI-aika (jota kylläkään ei ainakaan vielä ole tullut enkä ole sen perään jaksanut kyselläkään, kun ei tuo oikea polvi ole niin akuutti nyt kuitenkaan ollut muiden nivelten ongelmien mennessä edelle).

Sen sijaan vasemman, iänikuisen ongelmapolven jatkuvista subluksaatioista ja lukkiutumisista tai muista ongelmista en oo mihinkään raportoinut, sillä niistä saisi pitää lähes jatkuvasti auki olevaa Hannastiinan kuumalinjaa ensiapuun avoinna. Eihän siinä mitään järkeä ole, en ole mikään joulupukki ja vasemman polvenkin ongelmat ovat kyllä kaikkien olennaisten henkilöiden erittäin hyvässä tiedossa. Samaten oikean olkapään kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja tapahtuvista subluksaatioista ja ”jumiin jäämisistä”, joita joudun vasemmalla kädellä vetämään itse paikoilleen, en ole soitellut mihinkään tai lähtenyt käymään ensiavussa. Paitsi...

Mun oma linja näissä tilanteissa on se, että menen ensiapuun vasta sitten, kun en mitenkään kärsi tai käytännössä pysty kipujen tai huonon liikkumisen vuoksi olemaan kotona. Kun olkapään jatkuvat ja äärimmäisen kivuliaat ongelmat valvottavat muiden nivelten myös teppuillessa pari yötä putkeen, eikä sitten minkäänlaista nukkuma-asentoa eikä rauhaa kivuilta tai nivelten pois paikoiltaan olemisilta saa, alkaa mullakin olla jo vitsit todella vähissä... Ja kun vielä korjaa omaa huonoa makuuasentoa oikean käden varassa niin, että saa oikean ranteensakin väännettyä pahasti kaiken päälle, onkin soppa valmis ja kotona kärvistelyn ja ”en muuten varmaan lähde tästä mihinkään ensiapuun!” -asenteen sijaan onkin pakko jo lähteä.

Edellä mainitusti kävi reilu viikko sitten oikean olkapään kanssa. Ei ollut hääviä! Sainkin nyt varsin asiallista kohtelua heti alkumetreiltä: triagehoitaja laittoi mut suoraan kirurgin listoille, mikä oli erittäin fiksu päätös. Jonottamaan jouduin kylläkin pitkään, kun akuutimmat tilanteet menivät mun edelle, mutta ymmärsin sen hyvin. Mut otti vastaan erittäin asiallinen erikoistuva ”omassa kammiossaan”, kuten hän tuota kirurgian päivystäjän huonetta nimitti. Hän oli yrittänyt perehtyä nopeassa ajassa parhaansa mukaan mun taustoihin ja oli kiinnostunut muutenkin kokonaisuudesta.

Keskustelimme hyvässä hengessä mun tilanteesta ja erikoistuva ymmärsi hyvin, miten vaikea tilanne kokonaisuutena tällä hetkellä on ja miksi myös nyt olin ensiapuun hakeutunut. Hän tutki olkapäätä, tosin ei pystynyt kipujen ja olkapään subluksoitumisten vuoksi tekemään koko tutkimusta ihan kokonaan loppuun. Erikoistuva näki myös sen, miten mä jouduin vetämään olkapäätä vasemmalla kädellä itse paikoilleen, kun olkapää seilasi pois paikoiltaan siinä useammankin kerran. Hän sanoi kirjaavansa asiat tekstiin ylös mahdollisimman tarkasti (ja niin tekikin, Kanta-teksti oli hyvä).

Pohdittiin myös jatkoa nyt sitten tuon oikean olkapään osalta. Vaihtoehdot olkapään hoitamiseksi ja tilanteessa ylipäätään ovat huonoja - käytännössä joko kärvistelee tilanteen kanssa ja pyrkii pitämään olkapään alueen lihakset kaikin keinoin niin hyvinä kuin mahdollista... tai sitten luuduttaa, mitä kyllä kaikki haluaisivat viimeiseen asti välttää. Käytännön toiminta- ja liikuntakyvyn kannalta ajatus luudutuksesta tuntuu kyllä mustakin hurjalta ja ikävältä, kun noissa jaloissakin on vielä omat ongelmansa. Mutta nykytilannekin on sietämätön... Kokonaisuus on sietämätön!

Erikoistuva päätyi kuitenkin tekemään lähetteen olkapääortopedin polille. Ehkäpä pääsen sinne keskustelemaan ainakin vaihtoehdoista ja pohtimaan tilannetta. Mikään vaihtoehto ei oo kuitenkaan hyvä, mutta kaikista pitäisi valita vähiten huono ja samalla myös sellainen, ettei mun tarvitsisi jatkuvasti olla jotakin niveltä vääntämässä paikoilleen ja kärsiä näistä kaikista nivelten ja niitä ympäröivien kudosten vaurioista johtuvista kivuista niin paljon mitä nyt joudun kärsimään.

Mutta palataanpa tosiaan kipuun. En oikein tiedä, saati ensiavun henkilökuntakaan, miten mun tilanteessa kipujen hallintaan ja kivunhoitoon yleensä olisi parasta ensiapuun hakeutuessani suhtautua ja kuinka pitäisi käytännössä toimia. Se on niin, että kun mä lähden lopulta kaiken jahkaamisen jälkeen ensiapuun, olen jo todella veitsen terällä, enkä pärjää nykyisen liikunta- ja toimintakykyni kanssa kotioloissa enkä myöskään kipujen kanssa. Ensiapuun hakeutumistilanteisiin liittyy useimmiten nivelten pahempia luksaatioita tai subluksaatioita, jokin aiempi vamma/nivelen ongelma on pahentunut tai olen rymynnyt jotenkin - käytännössä ollut lähellä kaatumista ja siinä olen saanut itseni ”solmuun.” Kyse ei ole siis mistään tasaisesti, epämääräisestä syystä johtuvasta kroonisesta kivusta, jota ”lähden ensiapuun valittamaan” vaan mä hakeudun ensiapuun aina akuuttitilanteessa. Toki sitä jatkuvaa kroonistakin kipua, hermokipua jne. on taustalla aina, mutta se ei ole syy hakeutua ensiapuun. Näihin ”peruskipuihin” mun peruskipulääkkeet ovat olemassa.

En ensiapuun hakeutumista vaativassa tilanteessa voi enempää tarvittavia vahvempiakaan kipulääkkeitä kotona ottaa kuin mitä niitä on määrätty. Miksi sitten en voi, vaikka lääkettä kotona olisikin? Ensinnäkin siksi, että tottakai noudatan aina täysin niitä määräyksiä, joita lääkärit resepteihin ovat kirjanneet ja toisekseen en voi myöskään olla kotona pää sekaisin ja tokkurassa kipulääkkeistä, koska tällöin mun hankala liikkuminen muuttuu vieläkin hankalammaksi ja syntyy entisestäänkin pahempia vaaratilanteita, kun en hallitse jalkojani yhtään, jolloin kärsii myös yläkroppa (käsillä otan vastaan seinistä, jos olen lähellä kaatumista, hoidan siirtymiset ym.). On myös niin, että jos oikein vaikeassa akuutissa tilanteessa vaan aina jäisin kotiin sinnittelemään, ei kukaan lääkäri tiedä, miten huonosti mulla on tuossa tilanteessa mennyt. Tällaista tilannetta on myös ihan turha yrittää jälkikäteen todistella, kun sitä ei ole juuri tapahtumahetkellä tai vähän sen jälkeen kirjattu mihinkään!

Ensiapuun hakeutumisen raja on mulla siis häilyvä: on toisaalta tapahtunut tai käsillä joko jonkin nivelen tai useamman nivelen akuutti ongelma tai tilanteen paheneminen jostakin syystä ja samalla kivut ovat sellaiset, etten pärjää enää omilla peruskipulääkkeilläni enkä tarvittavana otettavien vahvempien kipulääkkeiden kanssa kotona. Jos lisälääkitystä tarvitsisi, se pitäisi antaa sairaalaolosuhteissa.

Koskaan en kuitenkaan oo tällaisissa tilanteissa joutunut (tai toisinaan tuntuu, että jopa päässyt? Vaikka en todellakaan pidä sairaalassa olemisesta, niin siltikin) jäämään vaikkapa osastolle kivunhoitoon tai jatkoselvityksiin. Mut on joka ikinen kerta lähetetty ennemmin tai myöhemmin kotiin. Useimmiten en ole saanut koviin akuuteista syistä johtuviin kipuihin mitään lisäkipulääkettä, vaikka syytä olisi lisäkipulääkitykseen ollut. Esim. kipupiikin olen saanut näistä viime vuosien aikana tapahtuneista erittäin vaikeisiin nivelten tapahtumiin liittyvistä ensiapukerroista, joita kuitenkin on ollut kymmeniä, alle 5 kertaa. On ollut selkeästi myös muutama kerta, jolloin tilannetta ei ole myöskään hoidettu asianmukaisesti, on kohdeltu kuin olisin aivan tumpelo ja hölmö, turhaan paikalla ja olen lähtenyt kotiin vielä kipeämpänä mitä olen ollut ensiapuun hakeutuessani.

Muutaman kerran on myös ehdotettu terveyskeskuksen vuodeosastolle siirtoa, mutta sinne en ole puolestaan itse halunnut mennä, kun asiat ovat olleet keskussairaalallakin aivan kesken. Olkapään uusintaluudutuksen jälkeen olin kyllä viime vuonna komplikaatioista johtuen jonkin aikaa terveyskeskuksen vuodeosastolla jatkohoidossa ennen kotiinpääsyä, mutta se olikin ihan ymmärrettävää ja eri asia. Terveyskeskuksesta on kuitenkin ihan suoraan sanottu mulle asiaa joskus selvitettyäni, että he eivät sen tarkemmin ota mun hoitoon kantaa, koska hoitovastuu on keskussairaalalla. Ovat olleet sitä mieltä, ettei terveyskeskuksen vuodeosastolla makaaminen mua hyödytä mitenkään. Totta! Paikan tulisi siis olla tällaisessa kivunhallinta-/selvitystilanteessa keskussairaalassa ja asioiden tulisi muutenkin aina hoitua keskussairaalan kautta, mistä olen kyllä samaa mieltä.

Mutta edellä mainituin tavoin on kuitenkin toimittu tähän mennessä. On toki myös sitä asiallista ja hyvääkin kohtelua, kuten nyt viimeksi olkapään tilanteen pahennuttua oli ensiavussa. Erikoistuva hoiti hyvin tilanteen jatkoselvityksineen. Kiputilanteeseen ei vain akuutisti oteta kantaa ja tuolloinkin taas saavuin todella kipuisana takaisin kotiin...

Miten mun kaltaisessa tilanteessa olevaa moniongelmaista, erityyppisiä kipuja jatkuvasti kokevaa mutta myös akuuteista nivelongelmista ja niihin liittyvistä vieläkin vaikeammista kivuista ja toiminta- sekä liikuntakyvyn haasteista kärsivää potilasta tulisi ylipäätään auttaa akuutisti? Ja jos tilanne menee yhä vaan huonommaksi kokonaisuutena, miten silloin tulee toimia? Riittääkö vain potilaan seuranta ”etänä?” Tämä on pohdituttanut viime aikoina ja tällaisia avoimia kysymyksiä leijuu ilmassa. Lääkärit ja fyssarit miettivät varmasti samaa. Tai miettivät, kun palailevat ensin ansaituilta kesälomiltaan.

Monia kiitollisuuden ja hyvän mielen aiheitakin on kaiken keskellä, ja näistä kirjoitan tähän loppuun erityisesti. Nyt loma-aikana on todella otettu lomasta monenlaista irti: vietetty perheen kanssa aikaa, reissattu eri paikoissa ja nautittu musiikista mm. Suomipop-festareilla, jossa tapasin myös paljon ihania ihmisiä entisistä työkavereista sukulaisiin ja ystäviin. ❤️ Vaikka kaikki meneminen ja reissaaminen vaatii aina mulle paljon suunnittelua mm. matkustustavasta apuvälineiden mukaanottamiseen, esteettömyyteen, avuntarpeeseen ja kaikkeen näihin liittyvään + tietysti näillä on aina vointiin jälkikäteen suuri negatiivinen ote joka ikinen kerta, saa tällaisista tapahtumista kuitenkin tosi paljon iloa ja hyvää fiilistä. Tuntee olevansa elossa ❤️ Näitä kaikkia tunteita tarvitaan suuret määrät kaiken terveystemppuilun ohessa!

Oon myös huomannut, että mahdollisimman hyvällä suunnittelulla ja palautumisen huomioimalla on myös mahdollista toteuttaa juuri nyt, tässäkin epävakaassa ja arvaamattomassa voinnissa sellaisia asioita, joita ei välttämättä enää myöhemmin pysty tekemään, jos mulla vointi vielä tästä huononee (toivottavasti tietystikään niin ei käy ja sitä vastaan tässä joka hetki taistellaan). Siksipä syksyyn on luvassa mm. useita musajuttuja keikoista konsertteihin sekä pari vähän isompaa asiaa ja tapahtumaa, joista en vielä tässä vaiheessa kerro sen enempää. Odotellaan 🙂

Ehkä vasta nyt kesän aikana olen ihan oikeasti oivaltanut tietynlaisen opetuksen viime vuodesta tähän hetkeen: koskaan ei todellakaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Siksi elämästä pitää nauttia juuri nyt siten kuin suinkin vain on mahdollista, ystävien ja läheisten kanssa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.