"Näytän sulle rannan"

Tänä aamuna miehen puhelimen herätys soi jo viiden aikoihin työreissulle lähtemisen merkiksi. Enpä sitten enää itse saanut unta, joten ehdin sängyssä makaillessani mietiskellä taas elämänmenoa. Lasten uninen tuhina kantautui huoneesta toiseen - ihme, etteivät heränneet herätyskelloon eivätkä siihen, kun mies lähti. Heräsivät vasta seitsemän jälkeen.

Kohta on kulunut kaksi vuotta lonkkadysplasiadiagnoosin kuulemisesta ja tästä ajasta myös suuri osa muidenkin nivelten ja koko kropan ongelmien kanssa eloon sopeutuen. Aamuhämärässä muistuivat mieleeni Summassaaren kokemukset parin vuoden takaa, ja erityisesti se, kun eräänä päivänä lähdin kovasta lonkkakivusta huolimatta kävelemään lähimaastoon ja Haikankärkeen. Oon varmaan kirjoittanut tästä ennenkin... 

Muu porukka oli lähtenyt samana päivänä Pyhä-Häkin kansallispuistoon vaeltamaan, mutta mä tiesin, etten pärjäisi siellä, vaan jäin itsekseni hotellille. Hyvä että kävelemään pääsin, mutta silti koin, että nyt on lähdettävä metsään omaan tahtiin samoilemaan, kun ei ole tietoa, milloin seuraavan kerran pääsee. Niinpä lähdinkin, musiikin soidessa korvanapeissani. 

Tämän kuvan ottaminen on erityisesti jäänyt mieleen...

Pääsin kuin pääsinkin kävelemään Haikankärkeen, vaikka oikea lonkka oli niin kipeä, että hyvä, että pystyin nostamaan edes jalkaa noiden monien juurien ja kivien yli. Jesse Kaikuranta lauloi korvanapeissani kappaletta Näytän sulle rannan:

"Näytän sulle rannan
Joka tuijottaa merta ilkkuvaa
Hiljaa varuillaan
Aallot jotka härnäten
Kerää voimiaan vain satuttaakseen taas

Näytän sulle arvet jotka kallioon ovat hakanneet
Vuodet jäätyneet
Muinoin kiven järkäleet
Ovat tanssineet kuin lumihiutaleet

Näytän sulle rannan
Joka tuulten piirtämä on
Joka jäiden veistämä on
Ja sä päättää voit mitä teet
Päätätkö jäädä mun viereen..."

(http://youtu.be/wZ553GGuo2w)

Tuohon saakka olin vuosikaudet hävennyt ja peitellyt sitä, että mulla oli lonkkaongelmia. Olin kyllä kesällä 2013 jo käynyt röntgenkuvissa lonkistani, koska sekä työterveyslääkäri että Summassaaren fysiatri olivat huomanneet lonkasta puuttuvan sisäkierron kokonaan, mutta enpä ollut edes kuvien tuloksia halunnut kuulla. Kuvat olin kuitenkin itse nähnyt ja maallikkokin näki niistä, ettei kaikki ollut hyvin.

Haikankärjessä syystuulen tuivertamalle järvelle katsellessani tiesin, että tilanne on pakko nyt kohdata. On myönnettävä, että näin ei voi jatkua ja että on väistämätöntä, että mun on puhuttava tilanteestani avoimesti eikä esittää enää kenellekään - erityisesti itselleni - että kaikki olisi kunnossa, kun ei kerran ole. Että on mentävä lääkäriin heti kuntoutusviikon jälkeen. (Niin meninkin, ja siitä lähtien on sairausloma jatkunut.)

Olihan tuo melkoinen tunneryöppy itselleni. Muistan, kun vaan itkin tuolla maastossa vaivalloisesti kulkiessani. Eipä myöskään ihme, että ystävät ja läheisetkin olivat tosi ihmeissään "yhtäkkiä" mulle ilmenneestä lonkkavaivasta, eivätkä oikein päässeet koko kuvioon mukaan kuin vasta paljon myöhemmin (jos sittenkään), kun en ollut koskaan kenellekään oireistani kertonut. Mutta sitä oli vaan sinnitellyt vuosikaudet oireidensa kanssa ja pärjäsi, puri hammasta yhteen, koska aina oli opetettu, ettei "turhista" valiteta ja että reipas, yritteliäs, vastuuntuntoinen ja kunnianhimoinen täytyy olla. Reipas tyttö.

Onneksi noista jääräpäisyyksistä ja omien aitojen tuntemusten ja oireiden vähättelystä on päästy tässä ajan mittaan, parin vuoden aikana, iso harppaus eteenpäin. Oon oppinut todella paljon itsestäni ja tunteistani. Melkoista myllerrystä on ollut, täytyy sanoa. Varsinkin kun on käynyt ilmi, että kyse on multisysteemisestä, mulla eniten tällä hetkellä kaikkiin isoihin niveliin mutta myös muualle kehoon vaikuttavasta sairaudesta. 

Jotenkin havahduin tähän koko laajuuteen ja asian suuruuteen nyt tänä aamuna siinä hämärässä asioita miettiessäni. En ehkä itsekään sitä tajua tai ole vielä kunnolla sisäistänyt, mutta onhan tää pari vuotta opettanut mulle monellakin tavalla ehkä enemmän kuin koskaan mikään - hyvässä ja pahassa. Ja koko tilanteen käsittelyprosessi on muutenkin vasta aika alkuvaiheessa... Askeleita on otettu eteenpäin polulla, mutta matka on vielä pitkä ja pääsen kunnolla eteenpäin vasta kun on käsitys siitä, mikä tätä mun kroppaa oikein vaivaa.

Ymmärrys muitakin ihmisiä kohtaan on samalla kasvanut, ja huomaan, kuinka moni muukin kipuilee tai on kipuillut oman minuutensa kanssa eri tavoin. Tämä liittyy elämänkaaren aikana ihan luonnollisestikin eteen tuleviin elämänvaiheisiin, ikään ja kriiseihin, mutta myös siihen, että isot ja raskaat kokemukset usein opettavat aina jotakin jokaiselle. Vaikkapa sitten sitä armollisuutta itseään ja samalla myös muita kohtaan. Asioihin löytyy väistämättä syvyyttä, mitättömiltä tuntuvat asiat jäävät toissijaisiksi. Kallisarvoista elämän energiaa ei myöskään viitsi tuhlata enää  ihmissuhteisiin, jotka pelkästään kuluttavat mutteivät anna mitään. Ymmärryksen, huumorin ja empatian täytyy olla ihmissuhteissa molemminpuolista. Tervettä itsekkyyttä täytyy myös olla.

Olen myös oppinut, että ihmiset käsittelevät vaikkapa nyt tällaisia pitkäaikaisiin sairauksiin liittyviä asioita ja tilanteita hyvin eri tavoin. Jotkut pyrkivät ajattelemaan, että asioita ei pidä yhtään jäädä miettimään, vaan elämää jatketaan niin pian eteenpäin kuin mahdollista.

Ei  "etsitä diagnooseja", koska uudet diagnoosit vain lannistaisivat. Toiset taas nimenomaan miettivät ja pohtivat paljonkin asioita, käsittelevät niitä paljon ja etsivät aktiivisesti syitä oireisiinsa ja vointiinsa. Mä kuulun näistä varmasti jälkimmäisiin ihmisiin, sillä en vaan pysty elämään loputtomassa epätietoisuudessa ihmetellen vaikkapa nyt jatkuvasti heikentyviä alaraajojen proksimaalisia lihaksia ja mitä moninaisempia niveloireita, koska se ei nyt vaan ole normaalia - eikä ole lääkäreistäkään. Jos joku sanoo, että "älä pohdi asiaa ja etsi diagnoosia ja hoitoa vaan jatka elämää", mietin, että sanoisiko joku vaikkapa jotakin tuntematonta syöpää sairastavalle samalla tavalla? Ei varmasti sanoisi. 

Miten voi jatkaa elämää epätietoisuudessa? Kitkutellen, huonosti, hatarasti kiinni sekä menneessä että tulevassa. Riippusillalla, josta ei ole pääsyä eteen eikä taakse, vaarana, että koko silta pettää.

Mä koen, että on äärimmäisen tärkeää löytää syy tähän kaikkeen, mitä mun kropassa tapahtuu. Vasta oikean diagnoosin jälkeen pääsen eteenpäin asioiden käsittelemisessä ja hyväksymisessä ja vasta sen jälkeen mua osataan hoitaa ja kuntouttaa kokonaisvaltaisemmin ja oikeilla tavoilla. Tieto ei todellakaan mulle lisää tuskaa vaan se ehdottomasti auttaa asioiden jäsentelemisessä ja ymmärtämisessä - mutta kuten todettu, me kaikki olemme tässäkin asiassa hyvin erilaisia. Kunpa vain ymmärtäisimme tätä erilaisuutta paremmin.