Koe-eläinpuistosta hei!

En muistanutkaan kertoa First Beat -mittauksesta. Ainakin meidän Aslak-poppoo, joka on menossa tammikuun lopussa kolmannelle Aslak-jaksolle, sai viime viikolla postin mukana First Beat -mittarit, jotka piti viritellä tarraelektrodein kiinni rintakehään ja kylkikaareen, kuin sairaalassa konsanaan, mittailemaan omaa sykettä 2-3 vuorokauden ajaksi (ohessa mittarin kuva). Toinen elektrodeista laitettiin vasemman kylkikaaren kohdalle ja toinen oikean solisluun alle. Keltainen neppari napsautettiin kiinni ylempään elektrodiin, punainen alempaan.

Aluksi mietin, onko mittauksesta hyötyä tai sen tuloksista mitään uutta kerrottavaa omasta terveydentilastani tai hyvinvoinnistani, koska tämän hetken arkielämä ei ole sellaista mitä se "normaalissa tilanteessa" olisi ja liikun paljon vähemmän mitä tavallisesti liikkuisin. Kyselinkin tästä fysioterapeutilta, mutta totesimme sitten, että teen joka tapauksessa mittauksen ja tuloksia sitten analysoidaan tämän hetken elämäntilanteeseeni verraten.

Itse mittari ei juurikaan häirinnyt arkea, kun muisti varoa ettei turhaan aiheuta elektrodeille hankausta. Laite otettiin myös suihkun ajaksi pois, sillä se ei saa kastua. Elektroditarrat sen sijaan aiheuttivat ihoärsytystä ja 2 vuorokauden mittauksen jälkeen totesin, että nyt saa riittää ja lopetin mittauksen. Hirveät paukamat olivat tarrojen alla ja kutina melkoinen... Mitähän ainetta mahtaa elekrodien liima sisältää... No, tuloksia odotellessa! Suurimmat fyysiset suoritukseni olivat lastenvaatteiden järjestelyä nettikirpparia varten sekä kaappien järjestely. :) Totesin tosin myös perjantai-iltana Voice of Finlandia katsoessani, että joo, syke taisi nousta muutamien mahtavien laulajien kohdalla aika kovaksi :D Toki näistä "First Beat -päivien" tapahtumista raportoitiin myös "mittauspäiväkirjaan", joten sinne mainitsin myös musiikin ja mahtavien laulajien voimasta ja vaikutuksesta sykkeeseen. Mahtaa fysioterapeutti kummastella, varsinkin, jos ei vaikkapa ole musiikkimiehiä yhtään eikä reagoi musiikkiin yhtään mitenkään... ;)

Niin tosiaan, tulokset mittauksesta saadaan ja analysoidaan sitten Aslak-viikolla parin viikon päästä. Moni on jo tässä vaiheessa esittänyt huolensa siitä, että "sitten et siellä Aslakissa enää yhtään enempää itseäsi telo!" mikä mua suunnattomasti huvittaa :D Mutta eihän viime jaksonkaan tapahtumissa mistään itsensä telomisesta ollut periaatteessa kyse, tuo lonkan dysplasia vaan alkoi oireilla oikein huolella paljosta liikunnasta. Enköhän osaa olla seuraavalla jaksolla olla varovainen. Pakkokin, sillä enhän pysty paljoa muuta liikunnallista tekemäänkään kuin uimaan ja vesijumppaamaan.

Lonkan tilanne on pysynyt ennallaan (kiitos vaan kaikille voinnin kyselijöille ja terkkujen lähettäjille, vastataan tässä nyt kaikille kollektiivisesti :)). Pahin lepokipu on hellittänyt ja olen pystynyt jättämään isoimmat kipulääkemäärät pois. Se on hyvä, sillä vaikkapa Tramalista ei paljoa muuta tule kuin todella sumuinen pää. Sen sijaan liike ja jalan liikuttaminen aiheuttaa koko ajan muljuamista, rutinaa ja kipua ja jos olen ollut paljon paikallani, esim. istumassa tai seisomassa, huomaa kyllä että on pakko vaihtaa asentoa ettei lonkka mene lukkoon, se on kaikkein pahinta ja kestää aikansa että lukkiutumiskipu rauhoittuu jotenkin. Ja jos olen ollut enemmän jalkeillani, huomaan sen kyllä illalla lisääntyvänä kipuna. Eilen näin ystävääni kaupungilla lounaalla ja vielä kotoa lähtiessäni mietin etten ota keppiä kaupungille mukaan, sillä ärsyttää välillä mokoma kapine! Hyvin nopeasti kaupungilla kuitenkin huomasin, että kyllä se vaan keppi vähän pidempään jalkeilla ollessa mukana on oltava, ei tuohon jalkaan oikein voi luottaa. Onneksi siis otin kepukan mukaan ennen kuin lähdin...

"Sun mies varmaan joutuu tekemään aika paljon kotihommia nyt?" on minulta kysytty usein. Joo, näinhän se on, tosin itse pyrin hoitamaan kuitenkin esim. pyykkäyskuviot ja sen, että huusholli pysyy jotenkin järjestyksessä. Lasten hoito- ja "viihdytyskuviot" ovat olleet kuitenkin aika paljon miehen vastuulla, koska itse olen vähän "rajoittunut" nyt... Äitini kanssa pohdimme eilen, että onneksi meillä kuitenkin on jo näinkin isot lapset, jotka ovat todella reippaita ja omatoimisia, eikä tarvita enää niin paljon avustamista tai "käsityötä" lasten hoitoon liittyen. Se helpottaa myös miestä, varsinkin sitten aikanaan, kun minut on leikattu ja hän joutunee jonkin aikaa tekemään kotona kaiken ennen kuin toivun - sen lisäksi, että hän hoitaa äärimmäisen tunnollisesti työnsä, joka vaatii välillä pitkiäkin päivien ja öiden rupeamia sekä ilta- ja viikonloppuvarautumista. Toivotaan, että saamme myös kotiin silloin muitakin apuvoimia eikä kaikki ole vain miehen varassa, sillä varmasti tilanne uuvuttaa, sillä se uuvuttanee osittain jo nyt. 

Olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen siitä, että minulla on mies, joka rakastaa ja arvostaa perhettään yli kaiken ja on mukana arjessa aivan samalla tavalla mitä minäkin olen, tai ainakin olisin ns. normaalitilanteessa. Hän on ollut tasaveroisesti mukana arjen pyörittämisessä ja lasten hoitamisessa koko yhteisen taipaleemme ajan, eikä pelkästään nyt, kun itse en voi kunnolla kaikkea tehdä. Hatunnosto siis tasaveroiselle parisuhteelle ja aktiivisille miehille! :)

Älä vertaile!

Keskustelin WhatsAppissa ystäväni kanssa pitkät pätkät siitä, miten erilaiset elämäntilanteiden käsitykset eri ihmisillä voivatkaan olla. Eri ikäluokkien näkemykset kulloisistakin elämäntilanteista ja niihin vaikuttavista monimutkaisista ja monista asioista voivat erityisesti poiketa toisistaan. Toisaalta on myös todettava, että myös samanikäiset ihmiset, läheiset ystävätkin, voivat tehdä samantyyppiseen tai samaan asiaan liittyviä ratkaisuja tai valintoja täysin toisistaan poiketen. Tai toimia vain jokainen eri tavoin samoissakin tilanteissa. Otetaanpa käsittelyyn vaikkapa tehokkuus, temperamentti ja maailmankatsomus.

Tehokkuutta voi katsoa monestakin eri kulmasta, mutta minä olen viime aikoina pohtinut tehokkuuden käsitettä katsellen "sivusta" oman lähi- ja ystäväpiiriini kuuluvien ihmisten käyttäytymistä erilaisissa arjen tilanteissa. Itse olen mieltänyt itseni yleensä tehokkaaksi, erityisesti niissä asioissa, jotka arjen pyörittämistä edesauttavat. Jos katselen lähipiirini ihmisiä, löytyy heistä joissakin asioissa minuakin tehokkaampia mutta samalla myös hitaampitempoisia henkilöitä. Toisaalta kaikki ovat omalla tavallaan tehokkaita - kuka missäkin asiassa.

Temperamentti vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisella intensiteetillä ihmiset reagoivat ja suhtautuvat eri asioihin. Jotkut ovat voimakkaita temperamentiltaan, jotkut tasaisia, jotkut puolestaan reagoivat asioihin niin maltillisesti ja hitaasti, että tuntuu, etteivät he olisi asiaan reagoineetkaan. Jokainen on temperamentiltaan yksilö.

Jos kahden keskustelevan ihmisen maailmankatsomukset eroavat kovasti toisistaan, on hyvin mahdollista ellei jopa todennäköistä, että hyvin herkästi ajaudutaan sivuraiteille ja keskusteluun syntyy piikittelevä, ikävä ja painostava sävy. On vähintään vaikeaa suhtautua sellaisen henkilön maailmankatsomukseen ja elämään, joka poikkeaa täysin omasta elämästä ja ajatuksista. Eri ikäluokkien välinen kuilu korostuu tässä myös, koska on selvää, ettei vaikkapa tämän hetken nuorten perheiden elämä ole kaikessa IT-maailman ja teknologian sävyttämässä hektisyydessä ja paineissa läheskään samanlaista kuin vaikkapa 70- ja 80-luvun alun vielä suhteellisen kiireettömässä ja yksinkertaisemmassa maailmassa huipputeknologian ottaessa vasta ensimmäisiä maailmanvalloituksen askeleitaan.

Miten sitten suhtautua näihin kaikkiin eroavaisuuksiin sekä ihmisten tehokkuuden, temperamentin kuin maailmankatsomuksenkin välillä? Olen tullut siihen tulokseen, ettei kannata vertailla itseään muihin. Antaa muiden elää sellaista elämää ja sillä tavalla kuin he haluavat, keskity sinä elämään omaa elämääsi. Jos joku arvostelee, ota huomioon, että arvostelijan mielipiteeseen vaikuttavat kaikki edellä mainitut asiat ja ominaisuudet. Keskity sen sijaan kuunteluun, ymmärtämiseen, miettimiseen ja oppimiseen - sekä ihanan erilaisten ihmisten ja elämäntilanteiden mahdollisuuteen opettaa sinulle elämästä jotakin aivan uutta.

Ystäväni kiteytti keskustelun hienosti. "Ystävän yhdestoista käsky: älä vertaile!"

"Pidän siivouspäivän, kun on pakko tehdä jotain..." - järjestelijän mietteitä

Kuten edellisessä kirjoituksessakin mainitsin, on tullut innostuttua kaappien järjestelystä ja siivoamisesta, mikä on hienoa puuhaa! Turhista ja ylimääräisistä vaatteista ja tavaroista on mukavaa luopua, kättensä jäljet näkee melko nopeasti ja palkinnoksi saa samalla siistit hyllyt. Etsimänsä tavarat ja vaatteet löytyvätkin nopeammin pienen järjestelyn jälkeen, kas kummaa...

Olen aina ollut ihmistyyppinä sellainen, että pidän tietystä järjestyksestä ja siitä, että pystyn itse vaikuttamaan asioihin ja hallitsen ympäristöäni - enkä tarkoita mitään komentelua, tyrannimaista johtamista tai muuta negatiivista, vaan ihan simppelisti sitä, että tiedostan, mitä ympärilläni, mielessäni ja kehossani tapahtuu. Jos jokin vaikuttaa menevän pieleen tai alkaa ahdistaa, voin vaikuttaa itse asiaan jollakin tavalla. Näin olen ainakin kuvitellut. Hermostun sekasotkusta, olipa sitä sitten omassa mielessä, ympäristössä, tavaroissa... missä vaan. On aina ollut helpompaa elää, kun asiat ovat jollakin tavalla jäsenneltynä sekä omassa päässä että muuallakin. Näkyvät asiat olen pyrkinyt pitämään järjestyksessä, sillä ne ovat heti vaikuttaneet ärsyttävästi mielialaani - kaapit ovat sitten toinen juttu ja suljettujen ovien takana voivat tavarat ja asiat olla sitten kaikessa rauhassa vähän enemmänkin sekaisin ;)

Oikeastaan vasta lasten syntymän jälkeen olen huomannut, että kaikkia asioita ei itse pysty hallitsemaan, vaikka niitä kuinka koittaisi jäsennellä tai järjestellä. Ihminen on sekä henkinen että fyysinen kokonaisuus, molemmat asiat vaikuttavat toisiinsa. Opin esikoisen syntymän jälkeen, kuinka voimakkaasti oma keho reagoi siihen, mitä mielessä tai alitajunnassa tapahtuu. Ei siitä sen enempää, mutta joka tapauksessa monet fyysiset kokemukset ja jopa oireet johtuvat usein siitä, että mieli ja henkinen hyvinvointi ei kulje ihan käsi kädessä oman fysiikan kanssa. Pitäisi pysähtyä kuuntelemaan, mitä alitajunta, oma minä, haluaa minulle kertoa. Miettiä syitä, ei pelkästään seurauksia ja oireita. Ja tarttua sen jälkeen vallitseviin olosuhteisiin ja muuttaa niitä asioita, jotka aiheuttavat mahdollisesti fyysisiä reaktioita - sikäli mikäli reaktiot ovat negatiivisia.

Viime vuosi oli kaikella tavalla pohdiskelun ja pysähtymisen vuosi. Aslak-kuntoutuksessa meille on opetettu mm. sitä, kuinka omaa elämää voi pohtia "lokki-perspektiivistä" käsin - eli leijailla ikään kuin kaiken yläpuolella ja miettiä, mitä siellä alhaalla, omassa elämässä, tapahtuukaan. Niin arkena kuin vapaallakin, töissä ja kotona. "Älkää ihmetelkö, jos kuntoutuksen aikana elämänne heittää kaikella tavoin häränpyllyä", totesi eräskin asiantuntija meille. Näin on tapahtunutkin monille. Useimmat meistä kuntoutujista (ihan kamala sana, mutta tällaisia kuitenkin olemme virallisesti :D) ovatkin miettineet omaa elämäänsä monellakin tavalla, itseni mukaan lukien. Kun kuntoutus vielä toi esiin lonkan dysplasian kaikkine oireineen, ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin kohdata se mitä on eteen tullut, satutti todellisuus sitten kuinka paljon tahansa tai ei.

Hirveän ristiriitaista on ollut käsitellä sitä, että juuri nyt en voikaan kovinkaan paljon vaikuttaa siihen, miten elämääni jäsennän ja järjestelen. (Ja tämän ristiriidan huomaan myös voimakkaana tietyissä henkilöissäkin, jotka reagoivat mielenkiintoisilla tavoilla tähän lonkkani tilanteeseen.) Toisaalta kuluneen vuoden aikana on ollut todella tärkeää ja opettavaista pysähtyä miettimään elämää moneltakin eri kantilta, ja olen nauttinut ajasta tietyllä tavalla myös saamani diagnoosin jälkeen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Toisaalta taas tällaiselle "oman elämänsä vaikuttajalle, järjestelijälle ja narujen pitelijälle" on melko lailla vaikeaa elää tätä hetkeä juuri nyt, odottaa leikkausta ja sen jälkeistä kuntoutumista, tietämättä yhtään, milloin on jälleen työkykyinen ja pystyy elämään ns. "normaalia arkea." Ehkä siksikin on ollut niin hirveä hinku järjestellä edes niitä kaappeja :)

Sen voi ihan heittämällä sanoa, että tällainen kokemus (monien muiden vastaavien kokemuksien ohella - en todellakaan väheksy niitä kaikkia menetyksiä, sairaustapauksia tai muita isoja kriisejä, joita vaikkapa ystävienikin elämässä on ollut -) väkisinkin, oikein kliseisesti sanottuna, laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Vaikka kuinka ottaakin välillä päähän ja ärhentelen läheisilleni täällä kotona, on ihan tervettä tajuta, että asiat voisivat aina olla paljon pahemminkin. Ruoho ei kuitenkaan välttämättä ole yhtään sen vihreämpää toisellakaan puolella aitaa :) Aivan älytön huumori on paras keino pitää oma pää kasassa... on tää elämä niin kummallista, että eihän tässä muuta voi kuin nauraa!

Pekka Hyysalo on muuten henkilö, jolle en voi muuta kuin nostaa olematonta hattua ja kumartaa syvään. Mielettömän hieno persoona, suuri inspiraatio ja uskomaton selviytyjä. Lukekaapa Pekasta lisää:

http://www.pekkahyysalo.com

Oman elämän asiat saavat vähän toisenlaisen kaiun kun Pekan tarinan lukee.

Mutsi ragee!

Tänään on ollut enemmän tai vähemmän teinikielellä sanottua angstailupäivä. (Joo, on niitä mullakin toisinaan, uskokaa pois... :)) On ottanut ihan kunnolla päähän jotenkin niinkuin kaikki! Asiat ja niiden olemiset, olemattomuudet ja muut. Sotkut. Kaaos. Ihmisetkin ovat ottaneet päähän.

"Talvi" ahistaa kun on vaan niin märkää ja pimeää ja ei lunta yhtään. (Eikä paljoa tarvitse ollakaan, mutta sen verran, että olisi edes vähän valoisampaa...) Tuntuu, että sitä on kahta väsyneempi, kun ei näy valoa missään ja suurin osa päivästä nyt tässä tilanteessa vaan väistämättä kuluu lähinnä sisätiloissa pieniä juttuja tehden. Öisin nukkuu ja kukkuu miten sattuu, kun epämääräinen jomotus saattaa valvottaa. Parina yönä olen nyt myös herännyt kivuliaaseen lonkan lukkiutumiseen. Joskus lisäksi pohdin asioita yöllä ihan liikaa...

Tänään olenkin ollut kaikesta edellä mainitusta johtuen melko lailla äkäinen ja hermostunut. En yhtään ole jaksanut tai sietänyt katsella lasten mekastusta enkä nahistelua enkä ympäri huushollia ollutta sotkua. Olen korottanut "Hyvin Maltillisesti ja Vienosti" ääntäni tänään koko perheelle - anteeksi pyydän teiltä kaikilta, toivottavasti ymmärrätte. Syytän vallitsevia olosuhteita ja pelkään "yleistä kaaosta" hiukan etukäteen jo nyt siltä ajalta sitten aikanaan, kun tulen kotiin leikkauksesta... Kuinkahan mun pinna mahtaa kestää, jos tavarat ovat hujan hajan, lapset nahistelevat, kukaan ei laita mitään paikalleen ja itse ei voi tehdä mitään... Hmmh. Eräänlainen kärsivällisyyden koetinkivi :) Toisaalta se on ainakin sitä aidointa, oikeaa arkea, jota varmaan myös kaipaa toipuakseen.

Mutta palatakseni tähän päivään... Alkuiltapäivästä sain onneksi nukuttua muutaman tunnin päiväunet, luksusta! Oli pakko nukkua, sillä torkahtelin sohvalle istuma-asentoon. (Kunnon vanhus!) Päikkäreiden jälkeen tuntui sitten siltä, että vallitsevaa epämääräistä kaaosta sekä kotona että minussa itsessäni on pakko järjestää jollakin tavalla. Järjestelin tavarat keittiön pöydältä ja laskutiloilta ja sen jälkeen päätin, että aloitan oman vaatekaappieni siivouksen.

Ei ihan helppo juttu käydä vaatepaljoutta läpi, kun pitäisi seisoskella pitkään yhden jalan varassa ja kurotella alahyllyllekin, mutta homma onnistuikin ihan mukavasti, kun istuin välillä tuolilla ja välillä seisoin. Yksi kaappi tyhjeni vaatteista, joista suuri osa oli aivan kamalia rytkyjä vuosien takaa. En käsitä, miksi niitä on pitänyt säilöä niin pitkään! Vaatekaapin siivousprojekti tulee saamaan jatkoa lähipäivinä - siinähän mulle on puuhastelua arkipäiviin... Ja lasten vaatekaapit pitää myös käydä läpi. Mies huoltakoon omat vaatteensa, heh... Ainakin toistaiseksi :)

Uusi vuosi nähtävästi alkaa monella meistä tietyntyyppisellä puhdistautumisriitillä. Kuka tekee mitäkin; kuntoilee, syö ja elää terveellisemmin, siivoaa, järjestelee, korjaa joulukoristeet ja -tavarat pois, sisustaa jo kevättä, valoa ja väriä kotiin. Itse nähtävästi kuulun siivoajiin ja järjestelijöihin tällä kertaa, varsinainen kuntoilu alkanee vasta joskus myöhemmin tänä vuonna. Pääasia, että syntyy tunne siitä, että uudella vuodella ja sen tuomilla asioilla on mahdollisuus alkaa puhtaalta pöydältä.

Toiveita ja lupauksia

Mietin eilen, mitä toivoisin alkaneelta uudelta vuodelta. Tietynlaisia lupauksiakin tein siinä sivussa, tosin sellaisia, jotka on mahdollisia toteuttaa ilman suunnattoman suurta tuskaa tai pakkoa - lupauksethan on yleensä tarkoitettu pidettäviksi, vai mitä?! 

Lupasin olla mahdollisimman paljon läsnä hetkessä, nauttia, muistaa olla kiitollinen, tavata ystäviä ja sukulaisia, kirjoittaa blogia, pitää itsestäni huolta ja pitää myös mahdollisimman positiivisen fiiliksen yllä. Lupasin yrittää myös töihinpaluuta tulevan vuoden aikana. Katsotaanpa mitä tapahtuu, mutta luotan siihen, että kaikki edeltä mainittu on mahdollista, jos asiat sujuvat mukavasti.

Viime vuoteen mahtuikin monenlaista tapahtumaa ja tiivistettynä vuosi kului omaa elämää joka suunnasta pohdiskellen ja tarkastellen, ihanasta kesästä ja ystävien ja sukulaisten seurasta nauttien ja päätyen lähipiirin sairastapauksiin, oma tilanteeni mukaan lukien. Marras-joulukuu sujui kuitenkin pääosin "plussan puolella", ihan hyvässä tunnelmassa kaikesta huolimatta, ystävät ja läheiset ovat pitäneet hyvän vireen yllä.

Viime vuonna jouduin pysähtymään useasti ja miettimään, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Kun vain muistaa nauttia jokaisesta hetkestä, ovat asiat jo oikeasti ihan hemmetin hyvin... 

Asioilla on aina kaksi puolta. Itse voimme valita, jäämmekö murehtimaan tapahtuneita asioita vai yritämmekö löytää asioista myös valoisammat puolet. Toisinaan oikein syvän ahdistuksen tai murheen hetkellä saattaa näyttää siltä, että kaikilla muilla asiat ovat sata kertaa paremmin kuin itsellä, mutta kukapa tietää tarkalleen, mitä toinen ihminen sisimmässään tuntee? Emme myöskään välttämättä tiedä, millaisia taustoja, tapahtumia ja muistoja suhteellisen läheisetkin ihmiset kantavat mukanaan. Pinta saattaa näyttää hymyilevältä ja kiiltävän korealta, mutta sisin on tyhjää, turtaa, mustaa. Siksikin kannattaa pyrkiä turhasta katkeruudesta ja kateudesta eroon - koskaan ei voi tietää - ja kohdata toiset ihmiset aidosti.

"...kaikki aikanaan kun turha riisutaan, saitko rakastaa? Niin ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää, mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää..."

Olen itsekin ollut mestari kätkemään iloisen ja nauravaisen olemukseni taakse ahdistavia asioita, vaikkapa jo vuosia kipuilleen lonkkani, mutta olen päättänyt olla tässäkin asiassa avoimempi. Iloisuudesta ja positiivisuudesta en silti suostu koskaan luopumaan!

Viimeistään silloin, kun on pakko kohdata asiat silmästä silmään, on pakko riisua kaikki ylimääräiset kuoret päältä ja oltava avoin. Se voi satuttaa mutta samalla myös antaa huomattavasti enemmän kuin olisi koskaan uskonutkaan.

Toivon sinulle oikein hyvää ja onnellista vuotta 2014!

Omituisten Oireiden Kerho

Joulun välipäiviä!

Joulun vietto on sujunut perinteisesti sukulaisten, oman perheen ja ystävien kanssa aikaa viettäen. Lasten riemua on ollut mahtavaa seurata (3- ja 5-vuotiaiden aito jouluriemu on uskomaton ja kun vieläpä joulupäivänä kaikki v. 2007 jälkeen syntyneet seitsemän serkusta riemuitsivat yhtä aikaa, oli vauhti huima!) ja olla vaan. Jokin joulutunnelmasta on kyllä puuttunut kun lunta ei ole, on pimeää ja koko ajan sataa vettä, mutta eipähän ole ainakaan liukastumista tarvinnut pelätä. Ja aito joulutunnelmahan lähtee ihmisistä ja sydämistä!

Minulta on kyselty viime aikoina useaan otteeseen, miten lonkan dysplasia alkaa oireilla ja miten se käytännössä vaikuttaa liikkumiseen. Aiemmin postaamissani linkeissä on kerrottukin ihmisen fysiologiasta ja anatomiasta sekä taustaa dysplasialle, mutta itse ajattelin kertoa nyt ihan vain omasta tilanteestani. Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten oma tilanteeni paheni, mutta en kovin tarkkaan muista oireista.

2000-luvun alkupuolella pudotin painoani reippaasti ja silloin kävin paljon sauvakävelemässä. Muistan, että usein lenkin jälkeen oikeassa nivusessa tuntui polttavalta, lievästi kipeältä ja kävely oli välillä illalla tämän vuoksi vähän "tönkköä." Oikein pitkän lenkin jälkeen saattoi yöllä ilmetä myös lepokipua, polttavaa tunnetta sekin. Arvelin, että tilanne johtui vaan liiasta treenaamisesta ja tuntemukset hellittivätkin kyllä kun piti muutamien päivien lenkkeilytaukoa.

Tämän jälkeen oireet vaihtelivat, mutta yhä useammin alkoi lonkan seudulla tuntua polttavaa, kirvelevää tunnetta. Ei päivittäin, mutta useammin kuitenkin kuin ennen. Joskus kävellessä lonkassani muljahti jokin niin inhottavasti, että kipu oli aivan järkyttävä ja minun piti seistä paikallaan varmaankin 15 minuuttia ennen kuin kykenin jatkamaan matkaa. Tunne oli kuin jokin jänne tai vastaava olisi siirtynyt hetkeksi pois paikaltaan ja sitten taas takaisin. Jälkikäteen, nyt kun on diagnoosi olemassa, olen arvellut, että ehkäpä reisiluun nuppi käväisi hetken ajan pois lonkkamaljasta tai ainakin melkein käväisi.

Mutta enpä vain mennyt tuolloin lääkäriin kun en kehdannut... Hävetti, että olin tuolloin hiukan yli parikymppinen, ja lonkka vaivasi! Jälkiviisastelijana sanoisin, että olisipa kannattanut mennä lääkäriin niin olisin edes tiennyt, mitä vaihtoehtoja on parantaa tilanne ja olisin ehkä välttänyt tiettyjä raskaampia urheilusuorituksia myöhemmin. Mutta sepä on ollutta ja mennyttä se ja nyt elellään tätä hetkeä :) Ja tällä hetkellä tilanne on aika lailla "tasaisen huono." 

Lonkan vääristynyt asento näkyy niin, että jos seison suorassa (tai yritän seistä, kipeälle jalalle ei kauheasti pysty varaamaan), osoittaa oikean jalan jalkaterä jonkin verran ulospäin. En vain pysty seisomaan jalkaterät suoraan eteenpäin osoittaen kun oikea lonkka on niin jäykkä ja kipeä, että väkisinkin jalkaterä kääntyy ulospäin.

Oikeaa jalkaa en pysty kunnolla myöskään nostamaan ylös. Esim. jalan nostaminen sohvalle sattuu ja jos yritän nostaa jalkaa vaikkapa koukkuun, ei reisilihaksessa vaan tunnu olevan voimaa tai ehkä on, mutta lonkka ei anna periksi vaan heti tulee kipu ja rutina lonkasta vastaan. Välillä siis nostan jalkaa jopa kädellä...

Pystyn esim. sohvalla istuessani koukistamaan jalkaa ulkokiertoon, mutta sisäkierto puuttuu kokonaan. Se sattuu aivan järkyttävästi ja jäykkyys myös haittaa sisäkierron onnistumista. Tuo jäykkyys ja muutenkin lonkan lukkiutuminen, rutina, muljuaminen ja kipu johtuvat siis lonkkanivelen ja lonkkamaljan surkeasta kunnosta ja syystä että luu hankaa luuta ja reisiluun nuppi on rikki. Ortopedit ja lääkärit vääntelevät aina jalkaa/jalkoja jokaisella vastaanottokerralla ja testaavat liikkuvuutta, kulmia ja liikeratoja ja niiden testien perusteella paljon jo nähdäänkin, tarkennuksen tilanteeseen kertoo sitten viimeistään röntgenkuva.

Lepokipua ei ole ollut niin paljon mitä pahimmassa vaiheessa oli, mutta liikkuminen on joka askeleella tuntuvan kivun vuoksi hiukan hankalaa. Onneksi mitään kipujen radikaalia pahenemista ei ole viime aikoina tapahtunut. Tähän lienee vaikuttanut kepin käyttöönotto ulkona liikuskellessa ja muutenkin se, että olen liikkunut "sopivasti", tuntemusten mukaan, en ole rasittanut lonkkaa liikaa mutten liian vähänkään. Tutuissa sisätiloissa (esim. kotona) en keppiä ole käyttänyt, lapset kun vierastavat "robottijalkaa." Yritän nyt vielä pärjäillä ilman ja huonekaluja tai seiniä pitkin kävellen kun se on mahdollista. Sen sijaan pitkä kenkälusikka on jo ahkerassa käytössä, helpottaa kenkien laitossa ja myös monen tavaran poimimisessa. Anonyymit Apuvälineet ry kokoontuu... :)

Haluan muuten kiittää kaikkia ihania ihmisiä sekä lähellä että vähän kauempana läsnäolosta ja tsemppaamisesta! Viettäkäähän leppoisia välipäiviä ja rentoutukaa :) Minä olen tehnyt melkein ainoastaan niin. Kuten Viivi joulukuun kalenterikuvassa...

Et ole yksin

Suomalaisilta nettisivustoilta ei paljoakaan tietoa lonkan dysplasiasta löydy. Tiedän ja tunnen henkilöitä, nuoria naisia (ja miehiäkin), joilla on syystä tai toisesta ollut ongelmia lonkkansa/lonkkiensa kanssa, mutta yhdelläkään ei tietääkseni ole todettu dysplasiaa. Dysplasiaa tuntuvat potevat erilaisten julkaisujen perusteella lähinnä koirat tai vauvat. Mahtavaa, nuoria tai nuorehkoja ihmisiä ei paljoakaan tuntuisi olevan, onkin mielenkiintoista verrata tilannettaan vaikkapa koiraan...! :) Vai onko sittenkään?!

Tekoniveliä on asennettu muutamallekin tutulleni, mutta kaikilla eri syistä kuin minulla. Kaikki lonkan ongelmat ovat yleensä varsin ikäviä, koska ne vaikuttavat pahimmillaan liikuntakykyyn niin voimakkaasti ja ovat usein kivuliaita, mutta olisi kiva löytää suomalaisiakin "kohtalotovereita", erityisesti nuoria naisia, joilla on tämä sama tilanne. Voisi verrata oireita ja elämää, jakaa kokemuksia, ongelmien ratkaisuehdotuksia, leikkauksia jne. Toki nytkin on vaihdettu kokemuksia monentyyppisistä lonkkavaivoista kärsineiden ja kärsivien tuttujen kera, mutta olisi hienoa, jos Suomesta löytyisi muitakin näin avoimesti asioista kertovia "dysplastikoita" kuin minä.

Onneksi "hip dysplasia" -sanoilla googlettelemalla on löytynyt ensinnäkin useita fakta- ja tutkimuspohjaisia sivustoja juuri tästä aiheesta. Siis nuorten aikuisten, erityisesti naisten (koska 80 % dysplasioista todetaan naisilla), tilanteesta ja oireista. Toiseksi, olen myös löytänyt monta uskomattoman hienoa blogia, joissa upeat nuoret ja nuorehkot naiset kertovat dysplasiastaan, arjen haasteista, leikkauksista ja niistä toipumisista ym. - mutta ennen kaikkea kaikesta muusta; positiivisesta energiasta, voimaannuttavista asioista ja tapahtumista, jotka tuovat hymyn huulille, pitävät hyvässä vireessä, tsemppaavat, naurattavat. Ihanista ihmisistä ympärillä, rakkaista, läheisistä.

Esimerkkinä eräs upea brittinainen, nuori, kaunis, 28-vuotias rouva. Hän oli miehensä kanssa ennen isoon osteotomialeikkaukseen menoaan koonnut keittiö-olohuoneen seinälle valokuvakollaasin. Kuvat olivat tilanteista, jotka joko naurattivat eniten tai toivat parhaita ja onnellisimpia muistoja mieleen ja ne oli kehystetty mitä erilaisimpiin kehyksiin ja niitä oli kymmeniä! Eli kuvat näkisi väkisinkin kun keittiössä tai olohuoneessa viettäisi aikaa. Ei mikään hienoin ja tyylikkäin sisustuselementti, kuten tämä nainen kirjoitti, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli puhtaasti piristää ja herättää positiivisia fiiliksiä! Ja kirjoittaja olikin viettänyt leikkauksen jälkeen tässä tilassa paljon aikaa - kun liikuntakyky oli monta viikkoa hyvin rajoittunut - mutta saanut paljon hyvää energiaa näistä kuvista niitä päivittäin katsellessaan.

Löysin myös Hip Chicks -sivuston, sekä netistä että Facebookista, jonka tarkoitus on puhtaasti nuorten naisten lonkkadysplasiatietoisuuden levittäminen. Mahtava sivusto ja löytyipä myös paikka, josta voisi asiaa tukeakseen ostaa Hip Chicks -vaatteita ja tavaroita :) (Kuva alla). Aika vänkä logo, etten sanoisi. :)

On alkanut tuntua, että en olekaan mikään poikkeus. Maailmalla ymmärretään, minusta paremmin kuin meillä Suomessa, kuinka tärkeää tästäkin asiasta ja nuorten lonkkavaivoista on puhua ääneen, avoimesti ja julkisesti. 

Sain maanantain polikäynniltä "Valmistautuminen tekonivelleikkaukseen" -esitteen, jonka kannessa keppien kanssa seisoskelee 75+ -ikäinen nainen. Tuntui hassulta - meille nuoremmille voisi olla ihan omakin esite! Tässäkin on yksi syy, miksi kirjoitan ja puhun omasta tilanteestani mahdollisimman avoimesti. Ennakkokäsitykset "lonkkapotilaista" joutavat romukoppaan, meitä on kaiken ikäisiä ja dysplasian suhteen olemme usein nimenomaan nuoria naisia!

Tässä vielä muutama linkki mahtaviin, inspiroiviin lonkkadysplasian kanssa elävien naisten blogeihin.

http://hipoptimist.wordpress.com/about-this-blog/

http://dramaticallyhip.com

Uskomatonta ajatella, että jos minä olisin saanut diagnoosin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, olisi minulle todennäköisesti ehdotettu samantyyppistä PAO- eli osteotomialeikkausta kuin mitä nämäkin naiset ovat käyneet läpi. Ei mikään pieni leikkaus todellakaan... Joskaan ei tekonivelleikkauskaan ole ihan mikään läpihuutojuttu, mutta oletettavasti toipuminen siitä sujuu hiukan nopeammin - ehkä - mitä tuollainen iso lantion luiden kääntöleikkaus olisi.

Ajatukset poukkoilevat nyt laidasta laitaan, mutta antaapa vain poukkoilla. Tämän kirjoituksen pointtina kuitenkin: olkaamme mahdollisimman avoimia, jos mahdollista, harvinaisemmiltakin tuntuvien ongelmien kohdatessa. Avoimuudessa, positiivisuudessa ja yhteisöllisyydessä on voimaa! 

Tämä bloggaaja hiljentyy pikku hiljaa joulun viettoon. Toivon kaikille oikein rentouttavaa ja tunnelmallista joulun aikaa!