Tärisevä kuntoutuja

Aattelin vielä tuossa muutama tunti sitten, että en todellakaan jaksa kirjoitella enää tänään yhtikäs mitään blogitekstiä, vaikka mieli tekikin. Oon niin kokonaisvaltaisesti rikkipoikki ja uupunut, että käytännössä vaan tärisen ja vapisen (erityisesti kädet ja pää vapisevat) aivot sumussa sohvalla eikä jalat meinaa kantaa ollenkaan. Mutta kyllä mä nyt kirjoitan kuitenkin, kun asiat ovat tuoreessa muistissa.

Tätä tää tosiaan on, kun tulee kuntoutuksesta kotiin, sitten vasta se väsymys ja kuormitus kunnolla alkaa tuntua, kun pääsee rauhoittumaan omassa kotiympäristössä (tai siis no, mikä rauhoittuminen...?! Pientä äksöniä on aiheutunut mm. siitä, että juniori on ollut sairaana). Piti purkaa tavarat heti ekaksi ja laittaa pyykit pesuun, koska jo taksimatkalla kotiin olin lähes unessa. Aivan tööt. Joten hommat kuntoon, jotta oikeasti pääsee lepäämään...

Kuntoutusviikon yhteenvetona voi todeta, että olipa taas mahtavaa! Koko ympäristö on niin kiva, on hyvät esteettömät tilat ja ohjelmat, huolelliset testaukset ja yksilölliset tutkimukset ja ohjaukset, tosi mukavaa porukkaa tälläkin kertaa kuntoutusryhmissä. Ja se sähkömopo tietysti mun erityisenä ilonaiheena, viiletin innoissani pitkin käytäviä ja ulkonakin :)

Kävelymatkaa testailtiin jälleen, se oli nyt 6 minuutissa 230 m yhden kepin kanssa. Ei todellakaan mikään hyvä tulos mutta parempi kuitenkin mitä viime marraskuussa kuntoutustutkimuksessa, kun tulos jäi vaan vähän yli sataan metriin. Lihasvoimamittaukset kuitenkin kertoivat karua kieltään, niistä tulos ohessa.

Kävin joka päivä nyt altaalla, mistä oon kyllä tyytyväinen, vaikka se rankkaa olikin. Testattiin myös kerran joitakin liikkeitä kuntosalilla mun fyssarin kanssa, jotta voisin jatkossa käydä vaikka tuolla Peurungassakin vähän salilla joskus ennen kuin meen altaalle. Mutta jos niin teen, täytyy olla todella varovainen, että mulla kantaa jalat sitten. Ajatuksen tasolla kuitenkin ihan ok. Se tuli kyllä todettua moneen kertaan, että ilman sähkömopoa en ois pystynyt mitenkään koko viikkoa kulkemaan Peurungassa. Moposta oli myös sekin hyöty, että kivut pysyivät suht hyvin hallinnassa, kun pystyin keskittämään voimat paremmin altaalle eikä tullut käveltyä mitä ihmeellisimmissä asennoissa ja nivelet sikin sokin :)

Tän viikon aikana mä tapasin kaiken kaikkiaan ainakin fyssareita, lääkärin, sosiaalityöntekijän, ravitsemusterapeutin sekä psykologin. Mun fyssarin kanssa suunniteltiin vähän syyskuun seuraavaa jaksoa, ja mietittiin, että noiden työntekijöiden tapaamisten lisäksi voisin olla joka toinen päivä ehkä silloin altaalla ja joka toinen päivä pyrkiä tekemään varovasti mulle soveltuvia liikkeitä kuntosalilla. Mutta sitten tietty mennään tilanteen ja voinnin mukaan, koska leikkaus/leikkauksia voi olla tässä välissä tulossa.

Kävin myös joka ilta laulamassa karaokea tällä viikolla :) Aivan huikeeta! Ja muutenkin vietettiin kuntoutuskavereiden kanssa aikaa. Eilen tosin oli niin kova ruuhka karaokepubissa, että laulamiset jäi siltä illalta, mutta mulla oli ystävä yökylässä ja käytiin katsomassa Neljän Ruusun keikka. Olikin todella hyvä!

Nyt sitten oon kotona ollessa käynyt läpi mm. mulle tulleita keskussairaalan papereita. Fysiatri oli kirjoittanut tosi hyvän B-lausunnon mun tilanteesta ja se on kyllä karua luettavaa mutta ihan todenmukaista tekstiä. Tekstissä todetaan nyt myös, että "potilas ei kykene minkäänlaiseen työhön moninaisten vaivojen johdosta" ja mut on nyt todettu toistaiseksi työkyvyttömäksi. Haetaan siis nyt tuolla lausunnolla pysyvämpää eläkettä... Mutta eihän se sitä tarkoita, ettenkö koskaan enää pystyisi mihinkään, nyt vaan on tää tilanne ja sen mukaan on nyt toimittava, että pärjään kotona, pysyn hyvässä vireessä ja hyvällä fiiliksellä kuten tähänkin saakka ja että jaksan kuntouttaa itseäni. Työn aika on sitten, jos vointi saadaan kääntymään oikeasti paremmaksi ja on edes järkevää ajatella, että oikeasti jaksaisin ja pystyisin tekemään töitä, kun nyt pelkkä kotona toimiminenkin on jo hankalaa.

Hyvästä fiiliksestä pitää vielä mainita, että Peurungan henkilökunnasta moni sanoi, että on hieno juttu, että mulla on tää oma asenne tällainen kuin on ja että mulla on positiivinen, jalat maassa -tyyppinen perusluonne. Psykologi sanoi myös, että oon pystynyt käsittelemään asioita ihanteellisella tavalla ja sen huomaa kuulemma heti, että oon tilanteeni suhteen sinut ja että mussa on luonnostaan valoa ja positiivisuutta. Vertaistuesta ja kokemusasiantuntijuudesta oli puhetta ja hän kehotti ehdottomasti ryhtymään kokemusasiantuntijaksi, persoona ja aiempi koulutus- ja työhistoria sopisivat siihen kuulemma hyvin. Joten oon siis oikeilla jäljillä, kun oon näitä asioita miettinyt. Kahtellaan, kahtellaan, miten asiat nyt sitten menevät :)

Nyt on tuo mun Vita-mopokaverikin kiltisti nukkumassa tuolla ulkona peiton alla... :D Se tuli mun mukana nyt kotiinkin sitten. Kun vielä saisi rampin tuonne etuovelle, se asia on vielä vaiheessa, kun kunnasta työntekijät eivät oo sairastumisten vuoksi vielä meille saakka ehtineet...

Syyslomailua ja elpymistä

Sepä on jo syyslomaviikon perjantai-ilta menossa! Hurjaa vauhtia on tämä lasten lomaviikko kyllä mennyt! Mummi ja ukki olivat hyvänä apuna sekä mulle että viihdykkeenä lapsille alkuviikosta, kävivät lasten kanssa mm. luontoretkillä ja Ähtärin eläinpuistossa. Nyt eilisen ja tämän päivän oon sitten ollut lasten kanssa päivät kolmestaan, kun mies on ollut töissä. Onneksi tuo meidän kaksikko on jo noinkin "iso", siis ovat jo sen ikäisiä ja reippaita, ettei paljoa tarvitse olla "käsityönä" heitä auttamassa tai viihdykettä keksimässä, vaan keksivät itsekin monenlaista tekemistä. 

Oon itse ollut kyllä todella, todella väsynyt nyt tällä viikolla. Liekö melko intensiivisen tutkimushässäkän syytä, todennäköisesti. Lisäksi kun oon pyrkinyt vielä tekemään jonkin verran kotihommia, niitä mitä pystyn (koska se on mulle itselleni tärkeää, edes tiettyjä juttuja pystyn tekemään), ja käynyt altaalla, niin on kyllä tuntunut ihan kokonaisvaltaisesti todella uupuneelta. Kävelykin on ollut iltoja kohti ihan järkyttävää raahautumista, on ihan tosissaan saanut pinnistellä, että saa jalat toimimaan ja ylipäätään pysyy pystyssä kun heiluttaa ja keinuttaa joka suuntaan, vaikka kuinka on keppi mukana ja pidän huonekaluista ja seinistäkin kiinni. On siitä uupumuksen tunteesta se hyvä puoli kuitenkin, että oon ainakin nukahtanut nyt iltaisin ihan hetkessä. Yöllä kuitenkin oon heräillyt ihan yhtäkkiä enkä heti oo saanut unta, kun ajatukset ovat pyörineet mielessä. Alitajuista stressiä, veikkaan...

Toisaalta henkinen puoli on vahva ja positiivinen yhä, fyysisen uupumisen ja väsymyksen ohella jaksan silti muuten hyvin, ihan oikeasti. Mieli on positiivinen ja huumoriakin löytyy. Ihme ja kumma, vaikka ite sanonkin, melkoista myllytystä on ollut kyllä :) Mutta hyvä että jaksan, ei tästä muuten mitään tulisi. 

Oon ollut nyt myös toista viikkoa matalaenergisellä dieetillä hyvällä motivaatiolla niin, että vaikkei ihan kahta viikkoa oo kulunutkaan tällä dieetillä, paino on pudonnut jo 4,2 kg. Aluksi lähteekin toki nesteitä paljon, kun nyt oli ollut pidempään tätä ennen kausi, että söin vähän mitä sattuu ja paino junnasi paikallaankin pitkään. Tätä uutta meininkiä nyt sitten jatketaan hyvällä tsempillä :) Syön paljon kasviksia ja proteiinia, osan aterioista oon korvannut Nutrilettilla. 

Erityinen syy tähän dieettiin on, että mulle tuli sellainen oikein supermotivaatio erään lääkärin aivan asiattomista kommenteista sekä mun tilanteen arvostelusta, vaikkei ollut mua itse edes koskaan nähnyt, päätellyt vain "päissänsä" (heh) ennakkoluuloisesti jotakin. Päätin siltä seisomalta, että nyt loppuu tällainen mun tilanteen vähättely ja mä todellakin näytän, että mulla on kyllä motivaatiota vaikka mihin, ja nyt tämä motivaatio kohdistuu erityisesti painonhallintaan. Se on ollut aina mulla yksi iso haaste (siis paino), vaikkei se syy näihin kaikkiin erikoisiin nivel- ja muihin terveysongelmiin olekaan. Kaikilla on jokin heikkous ja mun heikkous on, että oon tykännyt liikaa herkuista, erityisesti ilta-aikaan nautittuna. Mutta kyllähän sitä paremmin jaksaa vammakropan kanssa, jos on vähän vähemmän kiloja raahattavana, se on selvä homma. Anyway, eipähän tarvitse nyt jatkossa kenenkään enää ikinä (varsinkaan mua koskaan itse edes näkemättä) yrittääkään epäillä, etten tekisi ihan kaikkeani oman terveyteni ja vointini eteen! Ugh!

Tämmöstä motivaatiopuhetta tänään :) Loppuun vielä kuva minusta ja mun uudesta piposta, jonka on tehnyt Piia Valli PV-Designistä! 

Huumorilla eteenpäin, hyvää viikonloppua!

Mur

Kyllä on ollut hermo kireellä tänään! Seuraa siis ns. avautumista, angstausta... 

Viime yö oli mulla surkea ja sen kyllä on huomannut tänään. Oon ollut aivan puhki, kipeä, ärsyyntynyt kaikkeen - erityisesti itseeni - ja siihen, jos on ollut pientäkään sekasotkua ympärillä, lasten leluja lattialla tms. Mä en ilmeisesti koskaan näköjään opi sietämään sotkua (paitsi kaapeissa, mutta se ei haittaa, kun ovien taakse ei näe) täällä omassa kodissa! Ei muualla sotku haittaa, mut oma koti on lepopaikka ja sen pitäisi auttaa myös rentoutumaan, ja mulle rentoutuminen on myös sitä, että ympärillä on harmoonista, kaunista, levollista. Sotku täällä puolestaan saa aina aikaan levottomuutta ja se ei ainakaan auta mua pitämään itsestäni huolta, vähentämään kipuja tai helpottamaan mun liikkumista. Varsinkin jos pitää väistellä ja varoa lattialla olevia tavaroita. On se tietyllä tavalla turvallisuustekijäkin; jos mä yöllä kompuroisin johonkin tavaraan pimeässä, seuraukset vois olla pahat. 

Mutta anyway... Pakkaskeli ja tämä ylimääräinen koko perheen vapaapäivä tässä keskellä viikkoa osui silleen hyvään saumaan, että päätettiin aamulla, että vaihdetaan koko perheen petivaatteet ja laitetaan myös tyynyt ja peitot ulos tuulettumaan. Se homma meinasi kyllä jäädä mulla tekemättä, makasin apaattisena, lonkat ja alaselkä jomottavina sohvalla ja mietin, että miten tästä mitään kykenee tekemään. Mä olin myös viimeinen, joka meidän perheestä sai päivävaatteet päälleen. Sitten mä katselin kuitenkin kun mies oli jo laittamassa lasten peittoja takaisin sänkyihin ja mä sanoin, että kyllä mä sen meidän sängyn lakanat laitan ja petaan. Yhä vaan on mulle niin vaikea olla osallistumatta tällaisiin puuhiin, tuntuu niin laiskalta ja saamattomalta kun ei mun luonne ole sellainen yhtään. 

(Välihuomautus: hah, mulla alkoi soida päässä Zen Cafén Laiska, tyhmä ja saamaton :D Erityisesti nää kohdat:

Äitiäs hävettää,
kuljet oudot vaatteet päällä
Nauraa naapurit
"Köyhäinavustusta tuolle!"

Ja sit tää kohta:

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein
kun sinusta tuli noin saamaton.
Laiska ja tyhmä ja saamaton...

Joo, on mulla biisit, tiedetään :D Hyvähän tuo on mutta ei se nyt musta kerro...)

Sitten mä järkkäilin myös keittiössä, laitoin uudenvuoden pöytäliinan pesuun, pyyhin pölyjä, laitoin uuden liinan tilalle... Ja tiuskin itselleni ja yleisesti "en kellekään" myös kun keppi kaatuili milloin mihinkin ja aina kauhea ryminä ja lattialta sen onkiminen. Kaatoipa mukanaan lattialle juuri pöydän reunalle keräämäni leivänmurut ja muut roskat ja ei muutakun homma alusta taas. Ja lattialla olevia muruja on hankala mulla siivoilla muutenkin kun sinne on vaikeeta ja vähintäänkin kipeetä kurkotella. Ja tiedän kyllä, että nämä on mitättömiä asioita, mutta kyllä välillä ottavat vaan älyttömästi päähän. On turhauttavaa olla pökkelö, kömpelö ja lähes aina keppi

vieressä, kun oon kiltisti nyt koittanut kävellä sen kanssa sisällä, ettei huonommaksi ainakaan liikkuminen menisi. Mä haluaisin molemmat kädet vapaaksi, ihan koko ajaksi, ja muutenkin normaaliksi voinnin, liikkumisen ja jaksamisen... Grrrrrh. Vaan ei se nyt tahtomisesta oo kiinni vaikka kuinka tässä kuntoutumisasiassa on yritetty ja tahdottukin.

Ehkä on hyväkin, etten ihan aina jaksa olla positiivinen tyyppi, joka välillä itselleenkin esittää, että ei tässä mitään, hymyillään vaan ja sitkeesti jatketaan eteenpäin. Ei sitä mun peruspositiivisuutta sieltä "perustasta", "selkäytimestä" tai jostakin syvältä sisimmästä saa pois, se on siellä kyllä, mutta onhan nyt jokaisella välillä huonojakin päiviä. Jos niitä ei ois, ei hyviäkään juttuja ja asioita osaisi arvostaa!

Jossakin vaiheessa olin niin huonoilla tunnelmilla, että lähdin hetkeksi ulos, hurjasti takapihalle, hiukan happea hengittelemään (vaikka teki mieli huutaa) ja pari kuvaa ottamaan. Jos olisin pystynyt, tilanne olisi kyllä vaatinut lenkille lähtöä, vaan nyt ei kauheesti lenkkeillä :)

Ja nyt makailen sohvalla tätä kirjoittelemassa, toivottavasti äsken ottamani särkylääkkeet auttaa kun tuntuu, etten saa itseäni nyt oikein mitenkään hyvään asentoon. Jos ei muuten tokene niin sit otan Gabapentiniä, mutta en vielä, se väsyttää sen verran, etten vielä halua ruveta tähän sohvalle pilkkimään...