Sisäistä voimaa ja positiivisuutta

Katsoin eilen erittäin hienon dokumentin, Tuntematon emäntä. Se kertoi tarinoita eri-ikäisten naisten selviytymisestä Suomen sotien aikana ja sen jälkeen. Dokumentti käsitteli tärkeitä aiheita, esimerkiksi sitä, kuinka pitkään naiset joutuivat tai halusivat – olosuhteiden pakosta – pitämään sisällään kaikki ne kokemukset, vastoinkäymiset ja selviytymistilanteet, joita eteen oli tullut miesten ollessa rintamalla ja myöskin sen jälkeen, kun sota oli jo loppunut ja muuttuneet miehet palanneet takaisin kotiin. Suomessa vallitsi vaikenemisen kulttuuri, kunnes joskus 70-luvulla alettiin hiukan avoimemmin puhua siitä, millaista ”perintöä” sota jätti jälkeensä. Siis millaisia vaikeuksia sodasta jotenkuten ehjänä fyysisesti palanneet mutta henkisesti aivan sirpaleiksi murentuneet miehet perheilleen aiheuttivat – tahallisesti tai tahattomasti – ja kuinka hienosti naiset kaikesta selvisivät huolehtimalla mahdollisuuksien mukaan koko perheen hyvinvoinnista sekä  tukemalla sodan runtelemaa miestä. Vaikenemalla, olemalla käsittelemättä asioita, tyytymällä hiljaa kohtaloonsa.

Ajattelin jo aiemminkin kirjoittaa ympärillä vallitsevasta negatiivisesta ajattelumallista, lannistumisen esimerkistä, kaikesta valittamisen kulttuurista. En saanut kuitenkaan ajatuksistani kunnolla kiinni eikä toisaalta ole ollut aikaakaan kirjoitella blogiin kaiken arkikiireen sekä flunssakauden jyllätessä myös meillä kotona. Eilisen dokumentin katsottuani aloin taas pohtia suomalaisten negatiivisuutta monia asioita kohtaan ja yleisesti hyväksyttyä ja suomalaisten totena pitämää synkistelyn mentaliteettia. Synkistelyä ja negatiivisia ajatusmalleja on havaittavissa lähes joka puolella, jos lähtee kuuntelemaan ja tarkkailemaan huolella, mitä ihmiset ympärillä puhuvat ja mistä kirjoitetaan. On jotenkin yleisesti hyväksyttävää, että kaikesta pitää valittaa ja jos ei valita, on jotenkin outo tai vähintäänkin konu. Siis aivan köpsä!

Esimerkiksi jokin viikko sitten, eräänä viikonloppuna, tuntui siltä, että joka puolella ihmiset vain valittivat. Facebook oli valituksia täynnä esimerkiksi Päivi Räsäsestä, presidentinvaalien tuloksesta, Ruotsin pikkuprinsessan syntymästä (tai siitä, että aivan turhaa pohtia jotain länsinaapurin kuninkaallisen kersan nimeä) ja muusta. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään positiivista sanottavaa yhtään mistään. Toki mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta minusta mielipiteiden kertomisen ja valittamisen erottaa puhujan äänensävystä – valitus on ”itkuvirttä”, venyttävää puhetta, todella ankean kuuloista kaikille kuulijoille. Mielipidettä puolestaan ei tarvitse sävyttää erilaisilla negatiivisilla äänensävyillä, vaan ne voi sanoa ilman sen suurempia tunteenpurkauksia.

Aloin miettiä, mikä tässä pohjolan kolkassa ihmisiä vaivaa. On totta, että sota-ajat jättivät meihin jälkensä ja sota-ajan ja sen jälkeinen kasvatus-, elin- ja kasvuympäristö ei ollut helppo kenellekään. Osa tuona aikana kasvaneista lapsista sai kokea sodan kärsimykset vielä kauan sodan päättymisen jälkeenkin nähdessään ja tuntiessaan vanhempiensa katkeruuden, surun, vihamielisyyden, välinpitämättömyyden. Erityisesti suhde omaan isään oli monella lapsella hankala, kun jatkuvasti piti olla varpaillaan ja pelätä, milloin isä saa taas päähänsä jonkun sota-ajan trauman ja uhkaa tappaa perheensä, ryhtyy riehumaan tai juomaan.  Hirvittävää sekä isälle että koko perheelle – ja suomalaiselle yhteiskunnalle.

Noista ajoistako yhä vielä tänäkin päivänä kumpuaa suomalainen negatiivisuus ja katkeruus? Estääkö sodan perintö meitä vieläkin toteuttamasta omia haaveitamme tai edes pysymään muutaman päivän viikossa hiukan positiivisemmalla mielellä? Jos näin on, meidän sietäisi miettiä, mitä sen eteen voisi tehdä, että asenteet muuttuisivat positiivisempaan suuntaan. Emme voi muuttaa menneisyyttämme, mutta tulevaisuuden mahdollisuuksia ei kukaan ota meiltä pois, ellemme itse niin tee. Tietysti on aivan eri tilanne silloin, jos omaa elämää kohtaa jokin tragedia; sairaus tai jokin vakava muu asia, eikä kukaan tuollaisessa tilanteessa pysty hetkeen ajattelemaan positiivisesti vaan vaikea tilanne on ensin kohdattava ja käytävä läpi. Mutta me, joilla on jotakuinkin asiat hallinnassa ja joilla ei oikeasti ole valitettavaa, murehdittavaa tai sen suurempia ongelmia elämässä – miksi me jatkuvasti jatkamme negatiivisilla asioilla märehtimistä, teemme kärpäsestä härkäsiä, kylvämme lähipiiriimme katkeruutta, vihaa, alakuloa? Miksi emme kääntäisi kelkkaa siihen suuntaan, että jokaisella läheisellä ihmisellä olisi mahdollisimman positiivinen mieli, välittäviä ihmisiä vieressä, hymy kasvoilla. Ei ole isoista asioista kyse. Hiukan viitsimisestä, jopa vain hyvän huomenen toivotuksesta ja hymystä.

Positiivisuutta tarvitaan myös kuntoprojektin edetessä. Itsellänikin oli tässä ”ei-kirjoittamisen ajanjaksona” flunssaa, perhekin sairasti, enkä päässyt Lineaan ohjattuihin ryhmiin n. kahteen viikkoon. Tuli myös syötyä enemmän tai vähemmän epämääräisesti. Silti en jaksa miettiä ja murehtia, kuinka pari viikkoa jäi väliin, vaan ajattelen, että tästäpä taas jatketaan uudella energialla ja tsempillä. Toivottavasti te muutkin kanssaihmiset jaksatte valaa sekä itseenne että muihin positiivista mieltä ja miettisitte, kannattaako jokaisesta asiasta kääntää pelkästään ne negatiiviset asiat esiin vai pitäisikö muuttaa omaa asennetta. 

Ja jottei unohtuisi tämän kirjoituksen alkuteksti, naisten uskomaton selviytymiskyky sodan aikana ja sen jälkeen, lopetan kirjoituksen Tuntematon emäntä -dokumentin viimeisiin naisista kertoviin sanoihin, jotka todella pysäyttivät: ”Ne pelasti tän maan.”

Kevätaurinkoa päiviisi!