Ei sankariainesta

"Pimeytyvä taivas hehkuu ja maa
askelta seuraavaa odottaa..."

Melko hiljaista on ollut täällä toipumistehtaalla. Päivät ovat kuluneet yksi kerrallaan, hiljalleen omalla painollaan. Fiilis on ihan hyvä, vaikka välillä tuntuukin siltä, että nämä kotinurkat on niiiiin nähty ja haluaisin vaan täältä ihan muualle ja ihmisten ilmoille... Mutta tilanne on vaatinut kyllä paljon lepoa - jos ei nyt ihan nukkumista sentään, niin jalat suorana sohvalla tai sängyllä maaten - päivittäisten harjoitusten ohella. Kivusta ja hankalasta liikkumisesta huolimatta oon tehnyt lihasvoimaharjoitukset, ne hurjat kaksi kappaletta, päivittäin kolmesti :)

Tikit poistettiin eilen. Haavat ovat hyvin parantuneet päällepäin mutta muuten tilanne on yhä melko lailla hankala. Polvi tuntuu nyt aamuisin jäykähköltä, ja vaatii aikansa, että saan itseni hilattua sängystä ylös. Ekat askeleet varsinkin ovat melko lailla kamalat. Pystyn liikkumaan kyllä kotona kepeillä ja jos hurjaksi heittäydyn, yhdenkin kepin varassa ja jopa ilman, jos otan tukea huonekaluista, mutta onhan se TODELLA riskaabelia hommaa näillä jaloilla. Joka askel sattuu tosi paljon ja polvesta kuuluu rusahteluja nivelestä + poksahteluja lumpiosta/lumpion alta, kun polvi saattaa askeleella kääntyä ihan mihin suuntaan vaan. Se on todella epävakaa, eikä siihen voi luottaa yhtään. Ei siis yhtään. Kävelymatka meidän kotipihan autopaikalta kotiovelle ei lähes onnistu... Onneton meininki ;)

Ei oo oikein vertailukohtia, missä vaiheessa nyt näin vajaa 2 viikkoa operaatiosta pitäis toipumisen suhteen olla, mulla on niin omanlaisensa tilanne esim. verrattuna muutoin terveen ihmisen polvitähystykseen verrattuna. Mut se on selvä, että tällä hetkellä mulla on edelleenkin hankalampaa tää eläminen ja oleminen, mitä ennen leikkausta. Tuo operaatio toki poisti pahimmat lonkseet ja lukkotilanteet polvesta, koska kierukka oli myttääntyneenä nivelen etuosaan estäen välillä liikkeen, mutta tilalle on tullut vieläkin pahempi instabiliteetti, kipu ja nuo inhottavat rusahtelut. Välillä jalka lähtee alta, ja siinä voisi käydä tosi pahasti, jos siinä rikkoutuisi vielä nivelsiteitäkin.

On myös hankala miettiä, mikä on sopiva määrä liikettä, harjoitteita ja lepoa. Päivällä polvi on "parempi", kunnes taas iltaa kohti mennään kohti outoa paineen tunnetta polven sisällä ja tunnetta siitä, että se ei oo kohdillaan. Kipu myös kovenee iltaa kohti ja just ennen nukahtamista se on usein pahinta... Yölläkin heräilen inhottaviin paineen tunteisiin. Onneksi mulla on parin päivän päästä taas fysioterapiaan aika, niin voi jutella tästä koko hässäkästä sielläkin. Saa nähdä, mitä mun fyssari on mieltä.

"Se odottaa pientä askelta vaan
sitäkään en valmis oo ottamaan
En ole sankariainesta,
se kunniasta ja maineesta..."
https://open.spotify.com/track/59ZCAfnJ3pm7lwXD6NOhD7

Nelipistekävelijä

"Minä en ole tohtori kummoinen mutta tiedänpä sentään sen

Että päällisin puolin on potilas lähes täysijärkinen..."

https://open.spotify.com/track/0gUfzBfy4nstEI6DE14hjK

Joo, lähes täysijärkisenä oon pysynyt :D Ihme ja kumma! Viikonloppuna "hiukan" kiristeli hermoja kun oli niin älyttömän hankalaa liikkua, kävellä, oli kipuja, avuton ja niiiiiiin hyödytön fiilis... Mutta nyt päästään jo vähän paremmille fiiliksille, toivottavasti. Tänään on siis neljäs päivä leikkauksesta. 

Täytyy sanoa, että tämä toipuminen on kyllä ihan oma kuvionsa verrattuna lonkan tekonivelleikkaukseen... Mulla ei ole polvileikkauksista toipumisesta ennestään omakohtaista kokemusta eikä varsinkaan EDS-potilaan roolissa polvileikkauksesta toipumisesta. On jännä, että fyysinen olotila on sillä tavalla jaksavampi, että verta en ole menettänyt leikkauksessa juuri yhtään verrattuna hurjaan verenhukkaan tekonivelleikkauksessa eikä keho ole yhtä "kärsinyt" kuin tekonivelleikkauksen jälkeen oli. En oo esim. nukkunut päiväunia nyt päivisin, vaikka muuten kyllä oon sohvalla paljon lepuuttanutkin. Kipulääkitykseen oon tottunut jo ajan mittaan, se ei uuvuta kuten lonkkaleikkauksen jälkeen. Mutta sitten taas nyt on liikkuminen niiiiiin paljon vaikeampaa mitä tekonivelleikkauksen jälkeen... Olen kyllä oppinut nyt nelipistekävelyä kepeillä eli se alkaa luonnistua jo, mutta se tuntuu tyhmältä, kömpelöltä "töpöttelyltä" ja on vaivalloista, huterampaa kuin että olisi varottava vaan yhtä jalkaa ja muu keho ois terve. Mutta mulla tää koko keho on sellainen, että on varottava vähän kaikkea (tai kuunneltava tarkkaan, mitä jaksan ja mitä en) ja erityisesti nyt jalkoja. Ne on tosi huonot nyt. Huonommat, mitä ennen leikkausta. Toivotaan, että tuo polvi tokeentuu hiljalleen...

Pyörätuolia en oo kotona nyt malttanut käyttää. Ehkä pitäisi, koska vaikka en todellakaan täällä paljoa ole kävellyt, nyt esim. iltaa kohti on ollut enemmän kipua polvessa ja turvotusta. Se nyt lienee muutenkin luonnollista kun on vasta neljäs päivä leikkauksesta mutta sitten jotenkin tuntuu siltä, että kun polvessa on vaan pari pientä pistoarpea ja kaksi tikkiä, tässä pitäisi jo muka nyt kirmailla menemään ja harjoitella, treenata kuin hyväkin harrastelijatreenaaja... ikään kuin en olisi leikkauksessa ollutkaan. 

Polvi nyt.

Mulla jäi liiankin vahvasti mieleen, kun ortopedi leikkauksen aikana mainitsi, että "huippufutaajatkin ovat tästä operaatiosta toipuneet nopeasti pelikuntoon!" No mä en tosin ole huippufutaaja, vaikka muuten toki valioyksilö oonkin ;) Mutta naureskelin siinä sitten ortopedille, että "hei, NYT kuules... Vertaatko sä MUA huippufutaajaan?! Ei EHKÄ kannata, lähtökohdat ja tilanne on HIEMAN erilaiset :D"

Mutta pitäähän tää suhteuttaa omaan kokonaistilanteeseen. En oo perusterve, polvi ei oo nytkään hyvässä kunnossa vaan selkeitä vaurioita siellä on, on monenlaista ongelmaa muutenkin kehossa ja nivelissä. Lonkat surkeet. Lihaksissa heikkoutta jne. Joten tää yhtälö ei ole ihan piece of nakki, muuten en olisi osastollekaan joutunut pariksi yöksi. Suurin syy osastolle joutumiseen (pääsemiseen?) oli se, etten pystynyt liikkumaan omin jaloin juuri ollenkaan. 

Kivut mulla on suht hyvin nyt maatessa/levätessä hallinnassa mutta on tosi vaikeaa varata tuohon leikattuun jalkaan, se on tosi kipeä, ei siitä mihinkään pääse. Se oli tosi kipeä jo ennenkin ja nyt leikkauksen jäljiltä tietysti myös. Jättimäiset, kovaääniset lonksahdukset ovat jääneet pois, mutta lumpion seutu ja lumpion alapuoli (?) on todella kipeä ja turvonnut, ja polvinivelen ulkosivu- ja takaosa on tosi kipeät myös. Polvi napsuu ja rusahtelee ja sitten kun se on niin älyttömän epävakaa :( Jumppaillut oon sovitusti juuri niitä liikkeitä, mitä mulle on neuvottu nyt. Vaikka tilanne ois liikkumisen ja mun toimintakyvyn kannalta kuinka huonon oloinen ulkopuolisen silmiin, niin mulle on kenenkään turha tulla sanomaan, ettenkö ois tehnyt mulle neuvottuja liikkeitä. Ne todellakin teen. Vointia ja kipua kuunnellen mutta teen...

Tällaisilla mietteillä tällä hetkellä. Mutta suunta eteenpäin, taaksepäin on turha liikaa katsoa :) Nyt on näin ja mennään hetki kerrallaan aina kohti uutta päivää.

"Ja yhden väitteen vielä laulaa tanssitaidoton:

Alku kangerrella saa, jos loppu kaunis on..."

https://youtu.be/HJOqjbweJ_U

Narkoosimobilisaatiosta tähystykseen

Otsikkohan se kaiken kertoo. Tänään oli siis luvassa polven narkoosimobilisaatio, mutta päivästä muodostuikin eräänlainen yllätyksellinen seikkailu.

Olin sovitusti aamulla keskussairaalalla klo 7 jälkeen. Toisena oli mun vuoro. Tutkimuksen suorittava ortopedi kävi mua preoperatiivisen aulassa moikkaamassa, ja lopulta hän päätyikin tilannekatsaustani kuunnellessaan ja kysellessään siihen, että voitaisiinkin tehdä polven tähystysleikkaus, jotta nähdään, mitä polven sisällä on tapahtunut. Totesin, että no ei kun vaan, samalla vaan kaikki :) Ortopedi näytti peukkua että selvä homma, hänpä juttelee hoitajalle suunnitelman muutoksesta ja minä näytin peukkua takaisin. Kiireelliset labrat otettiin ja lopulta 12 jälkeen mut kärrättiin leikkuriin. Mulla on täällä oma pyörätuoli ja kepit matkassa.

Siellä sitten valmisteltiin, verenpainemittari, EKG-läpyskät, kanyyli tippaa varten laitettiin. Leikkaussalissa soi joku radiokanava, joka soitti 70- ja 80-lukujen discomusaa. Hoitajat naureskelivat, että nyt on kanava kyllä hiukan hämärä, ja mä totesin, että no tottakai se oli hämärä, EDS-kanava varmaan, kun tällainen hämärä EDS-potilaskin tänne saliin tuli :D Siinä höpöteltiin kaikkea. Ei kauheasti ehtinyt jännittää.

Sitten oli puhetta, että minkäslainen anestesia mulle nyt sitten tehdäänkään. Spinaalipuudutusta ehdotettiin, enkä ollut siitä kovinkaan innostunut aiemmat spinaalipuudutukset ja niiden laiton hankaluus tietäen, mutta suostuin. Ensin yksi anestesialääkäri yritti saada mun selkä pyöristettynä istuessa puudutusta laitettua mutta ei onnistunut. Sitten soitettiin toinen anestesialääkäri ja tunnistinkin, että hän puudutti mut silloin ennen lonkkaleikkausta. Silloinkaan ei meinannut onnistua, kunnes lopulta löytyi joku "outo väli", josta onnistui. Noh, nyt oli myös hilkulla, että onnistuuko puudutus vai ei, mutta lopulta se saatiin onnistumaan. "JES! Todella hieno homma!" hihkuivat lääkärit. "Oot sä kyllä melkoinen sissi kun kestit tämän", sanoi heistä toinen. Totesin, että no, tässä on tottunut ajan mittaan tähän sissinä olemiseen kyllä muutenkin, en pienistä säikähdä... ;)

Puudutuspa ei lähtenytkään tehoamaan heti kuten kuuluu. Se ei valunut leikattavaan jalkaan vaan päällimmäinen jalka puutui... "No on kyllä ihme juttu, todella harvinaista!" sanoivat anestesialääkärit ja mä mietin mielessäni, että niinpä niin... :) Joutuivat kääntelemään mua siinä leikkauspöydällä, ja lopulta puudutus valui leikattavaankin jalkaan ja se putsailtiin ja aseteltiin oikeaan asentoon ym.

Leikkaava ortopedi (parin erikoistuvan kera) saapui paikalle ja homma pääsi alkuun. Seurasin koko ajan itsekin ruudulta, mitä tehdään. Mielenkiintoista! Ja juteltiin siinä välillä myös kaikkea. Löytyi mm. ulkosivulta revennyttä kierukkaa, josta osa poistettiin ja osa kiinnitettiin paikalleen ankkureilla, ja lisäksi 2-asteen rustovauriota polvilumpion takapinnalta sekä "trochleasta sentraalisesti" ja näiden lisäksi polven takanivelpinnasta puuttui rusto luupinnalle saakka.

Operaation jälkeen sitten heräämössä vierähti tovi jos toinenkin, puudutus liukeni tosi hitaasti. Lopulta pääsin yrittämään ylösnousua ja vessareissua ja fyssari kävi myös mun luona, kun mietin, miten kykenen liikkeelle. No oli kyllä todella vaikeaa päästä edes seisomaan, polvi oli niin kipeä kun yritin painoa sille siirtää. Inhottavasti myös lonksui, eli ei lonkseeseen kyllä leikkaus auttanut... Tosin se nyt onkin selvä, että rustovauriot ovat mitä ovat ja polven yliliikkuvuus ei mihinkään tähystyksellä poistu. Mutta kun nuo polven liikuttamisesta aiheutuvat kivut vaan saataisiin kuriin... Ja että liikkuminen helpottuisi! Sitä mä toivon eniten. Ortopedi kävikin heräämössä moikkaamassa ja kertoi vielä tilanteesta ja että aika näyttää, miten menee. Tsemppiä toivotti ja 6 viikon päästä menen polille taas, niin tsekataan tilanne.

Että tämmöstä. Nyt mä oon kuitenkin vielä osastolla ainakin ensi yön, liikkuminen oli niin vaikeaa heräämössä, että katsottiin paremmaksi, että oon täällä vielä enkä mene kotiin. Kyselin jatkosuunnitelmista mm. liikkumisen, osastolla olon ja kuntoutuksen suhteen... Siitä ei vielä tiedetä, milloin pääsen kotiin. Jos vointi huomenna on parempi ja liikkuminen helpompaa, niin sitten tietysti kotiin mahdollisimman pian. Mutta katsotaan.

Loppuun vielä parit kuvat tästä päivästä.