Juuret

Ympärilläni tuntuu olevan jonkinlainen levoton kuhina käynnissä. Tarkoitan tällä sitä, että monella tutulla, ystävällä tai läheisellä on menossa jonkinlainen itsetutkiskelun aika tai elämässä on tapahtunut isoja juttuja, ihan laidasta laitaan. Positiivisista asioista negatiivisiin. Musta on jotenkin jännästi tässä ajan mittaan tullut asioiden ja ihmisten tarkkailija ja mä aistin tällä hetkellä aika helposti, millainen tunnelma jostakin ihmisestä välittyy. Tai miten sen sanoisi... heti tulee fiilis jostakin tunteesta tai tunnelmasta: on levottomia, rauhallisia, äärimmäisen surullisia ja iloisia ihmisiä, katkeria, voimattomia, uupuneita, kiitollisia... Kaikkia voisin ihan välittömästi ihmisen näkemisen jälkeen kuvata jollakin adjektiivilla. Niin varmasti ihan jokaista elävää olentoa muutenkin voi kuvata :)  Mutta miten nyt sanoisi... Tuntuu, että tällä hetkellä katselen ympäröivää elämää täältä mun omasta "kotikuplastani", sivustakatsojana, ja tarkkailen ympäröivää elämää ikään kuin katsoisin jotakin leffaa tai TV-sarjaa ja analysoin asioita aika syvällisesti. Oon varmaan joskus aiemminkin kirjoittanut tästä, muistelisin...

Täähän siis kuulostaa ihan joltain kummalta hippihöpinältä, mutta ei se sitä oo todellakaan :D Kuitenkin tuntuu, että mä olen kaiken kokemani jälkeen ja elämällä juuri tätä elämää mitä juuri nyt tällaisena rampana elän, löytänyt omat juureni. En tarkoita mitään suku- tai perhetaustaa vaan sitä, että mä tunnen hirveän vahvasti seisovani "jalat maassa", olen (vihdoin!!) aika hyvin läsnä tässä hetkessä ja tunnelmassa ja mun on jotenkin helppo olla juuri minä. Oon jännittäjä, joo, ja tulevat tutkimukset ja vähän koko tulevaisuus jännittää ja huolestuttaa tietyllä tavalla, mutta samalla kuitenkin mun on nyt helppo olla itseni ja omien ajatusteni kanssa. Itsetuntemuksesta kyse? Juuri tänään eräälle henkilölle totesin, että musta tuntuu, ettei mun ei tarvitse todistaa kenellekään yhtään mitään eikä yrittää tehdä jotakin asiaa ollakseni jotenkin merkittävämpi tai tärkeämpi henkilö yhtään kenellekään. Ja voisinhan mä vaikka rypeä jossain syyllisyyden ja itsesäälin pyörteissä ja miettiä, että oonpa mä paska luuseri kun en pysty tekemään paljoa mitään enkä oo töissäkään, mutta en mä tee niin. Ei oo mitään tarvetta. Enkä tunne syyllisyyttä - juuri nyt ainakaan. 

Oonko mä siis vihdoin päässyt käsittelemään kaikkea vuoden aikana tapahtunutta niin, että mä oikeasti hyväksyn, että tilanne on nyt tämä ja että näillä mennään? Luulenpa, että näin on käynyt tai käymässä. En osaa sanoa miten just nyt tuntuu tältä, sillä vasta vähän aikaa sitten musta tuntui, että mulla on hirveesti käsittelemättömiä asioita itseni kanssa ja että koko sairastumiseen liittynyt prosessi ja hyväksyminen on ihan kesken...

Ehkä se työterveyslääkärin kommentti mun henkisestä virkeydestä kuvaa kuitenkin mun tämän hetken tunnelmia yllättävän hyvinkin, vaikka se kuulostaakin ilmaisuna vähän hassulta :) Tuntuu siltä, että mä olen myös voinut antaa oman esimerkkini kautta muille ihmisille jotakin. Osaan ja pystyn oman tilanteenkin ohella tsemppaamaan myös muitakin, olemaan vertaistukena, kuuntelemaan, olemaan läsnä ja empaattinen. Huomaan, että mun läsnäololla, tekemiselläni ja olemassaololla oikeasti on monelle merkitystä. En oo katkeroitunut, vaan koitan kuitenkin lopulta löytää asioista ne hyvät puolet ja oikeastaan tuntuu siltä, että niitä ei edes aina tarvii niin löytääkään, vaan ne ovat jo siinä sen kummemmin miettimättä. Musta tuntuu tällä hetkellä ihmeen hyvältä! Onks tää vähän outoa, paradoksaalista? :D Tietysti haluan toimivan jalan ja kävelykyvyn normaalin arjen kera takaisin, mutta muuten olo on hyvä. Siitä tutkimus- ja tulosjännityksestä huolimatta.

Noista tutkimuksista pitikin kirjoittaa vielä se, että soitin tänään kirurgian polille, kun ei sitä ortopedin aikaa postin mukana vaan syyskuun aikana kuulunut. Siinä olikin käynyt niin, että eivät olleet muistaneet mulle aikaa varata. Näitä sattuu :) Onneksi mulle löytyi aika n. parin viikon päähän ensi viikon tutkimuksista, niitä tuloksia on inhottavaa muutenkin odotella... Voi että kuinka paljon toivonkaan, että jotain saadaan selville! Ei mulla voi olla tämmönen jalka, mutta ei löydettäisi syitä, miksi. On vaan uskottava, että ennemmin tai myöhemmin syy selviää ja mut saadaan tavalla tai toisella parempaan kuntoon.

"Jonakin päivänä olen puu, ja tuuli laulaa oksissani ja aurinko tanssii lehdilläni, ja olen vahva ja kaunis kaikkina vuodenaikoina."

- Kahlil Gibran -