Vettä ja sankareita

Seisoin äsken suihkussa silmät kiinni. Annoin veden valua, nostin kasvot ylöspäin suihkua kohti ja kuuntelin kohinaa. Vesi on mulle ominainen elementti. Rakastan sitä, miltä vesi tuntuu ja miltä se kuulostaa. Vesi liittyy myös uimiseen, kesään ja järveen. Mökkiin, tärkeisiin lapsuudenmuistoihin.

Veden merkitys on kasvanut yhä. Se on ainut paikka mulle tällä hetkellä, jossa voin liikkua niin, etten tunne koko ajan kipua enkä huomaa olevani liikkumiseltani jollakin tavalla poikkeava. Ainut, mikä vedessä nykyään häiritsee, on ulkoreidestä osittain takapuoleen ulottuvan 30 cm leikkausarven ja sitä joka puolelta ympäröivän isohkon alueen häiriintynyt tuntoaisti. Vesi ei tunnu tähän kohtaan osuessaan hyvältä, vaan se aiheuttaa kihelmöintiä tai pistelyä. Osasta ulkoreittä puuttuu tunto kokonaan.

Katselin suihkussa ollessani suorakulmion muotoisia seinälaattoja ja neliön muotoisia lattialaattoja enkä ajatellut oikein mitään. Yhtäkkiä mieleeni muistui vertauskuva, jolla eräs yliopiston yrittäjyyden proffa aikanaan kuvasi sitä, millainen on yrittäjähenkinen ihminen tai millaista yrittäjyys on verrattuna siihen, miten yhteiskunnassa usein ihmisiä yritetään lokeroida tiettyyn muottiin tai lokeroon. "Tavallisten" ihmisten pitäisi vertauskuvallisesti mahtua siihen neliön muotoiseen lokeroon, kun taas yrittäjähenkinen ihminen rönsyilee reilusti sen neliön alueen ulkopuolellekin. Hän näkee mahdollisuuksia niissä asioissa, missä muut näkevät vain haasteita tai esteitä.

Eilen järkkäsin tyttöjen - tai siis naisten - illan ja myöhemmin olimme vielä kaupungillakin karaokea laulamassa ja muutenkin viihteellä. Olipa ihan huikea ilta, iloa ja paljon naurua, hervotonta käkätystäkin, mutta myös hyviä, syvällisiä keskusteluja. Kaupungilla sitten näin sattumalta paljon tuttuja, mikä oli hienoa, mutta hämmentävää. En moniakaan ollut nähnyt sitten mun leikkauksen ja jälleen kerran oli jännä nähdä, miten eri tavoin mun tilanteeseen suhtauduttiin. Ihan kuin minutkin lokeroitaisiin yrittäjä- ja yrittäjyyshenkisesti jollakin tavalla johonkin "potilasmuottiin" tai "potilaslokeroon..."

Ehkä parasta oli kuulla niitä kommentteja, että "onpa hieno juttu, kun oot lähtenyt ihmisten ilmoille", kyseltiin ehkä kuulumisia, mutta muuten muhun suhtauduttiin kuin ennenkin. Oon kirjoitellut siitä aiemminkin, että enhän mä oo ihmisenä muuttunut millään tavalla (paitsi ehkä entistä syvällisemmäksi), ihan sama rempseä, positiivinen itseni yhäkin olen ainakin pääsääntöisesti.

Mutta sitten välillä tuntuu jotenkin vaikealta, että joidenkin ihmisten silmissä musta tulee jollakin tavalla sankari. "Yli-ihmistetään", tai siis miten mä sen selittäisin... Siis mua pidetään välillä jotenkin superihmisenä, erityisen sitkeänä, ja sellaisena, jonka tarinaa vasten peilataan omaa elämää ja ehkä todetaan, että no ei se elämä niin surkeaa olekaan kun kerran tuolla Hst:lla on vielä surkeampi tilanne. Ottaako tästä nyt mitään selvää... :D Toivottavasti!

Mutta mä väitän, että jos ihan kenelle vaan tulee joku tällainen vastaava elämäntilanne eteen, varsinkin kun on perheellinen ihminen, ei oo muita vaihtoehtoja kuin jatkaa ja pitää suunta eteenpäin, jaksaa vaan ja ottaa päivä kerrallaan. Mikään yli-ihminen tai sankari en todellakaan ole, välillä ottaa aivan suunnattomasti päähän, itkettää ja asioita miettii yön pimeinä tunteina ihan liikaa. Näistä blogiteksteistäkin kyllä näkee, että tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan. 

Se, mikä ehkä on mun etu tässä tilanteessa - jos nyt voi eduksi mitään sanoa - on se, että mä pystyn käsittelemään asioita näin avoimesti mitä mä niitä käsittelen. Tämä tapa sopii mulle, kirjoitan asioita ylös, puhun niistä, annan ja saan vertaistukea. Mulle on tultu sanomaankin, että näillä mun blogikirjoituksilla oon saanut ihmisiä miettimään asioita ja että kirjoitan tärkeistä asioista. Mutta tämä on mun juttu, eikä tämä tyyli sovi kaikille, jotkut ovat asioistaan mieluummin hiljaa. Kukin tyylillään!

Pointtina siis se, että en mä ole sen enempää sankari tai mikään muukaan jalustalle nostettava tyyppi kuin kukaan muukaan. Oon ihan tavallinen ihminen muiden tavallisten ihmisten joukossa, jolla nyt sattuu vaan olemaan vähän viallinen kroppa.