Askeleita

Pitkään odottamani ja jännittämäni polikäynnin jälkeen nukuin sikeimmät ja parhaimmat yöunet koko viikkoon. Ensin 8 tuntia, kunnes muu perhe lähti aamulla töihin ja päivähoitoon, ja talon hiljenemisen jälkeen vielä 5 tuntia. Viime yönäkin nukutti hyvin, ihme ja kumma, vaikka uni ei ihan heti edellisen yön pitkistä unista johtuen tullutkaan.

Nyt vasta alan olla taas kohtalaisen rauhallinen. Vielä eilenkin polikäynti pyöri mielessäni ja olin aika levoton ja olo oli aika ristiriitainen, kun jännitys laukesi ja olin yhtä aikaa väsynyt, helpottunut mutta silti hiukan epävarma. En oikein jaksanut vastailla kyselyihin enkä viesteihin tai puheluihin.

Helpotti paljon, että on ihan oikeasti, asiantuntevan ortopedin toimesta nyt todettu, että oireita lonkassa on - ne eivät ole mitään kuviteltuja juttuja eivätkä minun tekemisistäni kiinni - ja tutkimuksia jatketaan, jotta syy selviäisi. Voin joksikin aikaa keskittyä elämään ja tähän hetkeen eikä koko ajan tarvitse jännittää ja pelätä, otetaanko oireet ja tilanteeni vakavasti. Eikä tarvitse selitellä, nyt varsinkaan.

Sen verran torstaipäivä mielessä vielä on, että nyt muistuu tiettyjä yksityiskohtiakin mieleen. Katselin polin aulassa lääkäriaikaa odotellessani ihmisiä ja heidän kävelyään... Oli monenlaista persoonaa ja yhtä monenlaisia askeleita. 

"Tärkeää on pienet, pienen pienet askeleet,
jos et astu askeltakaan, mitä sinä teet?"

Jotkut kävelivät määrätietoisen rytmikkäästi harppoen, jotkut hitaasti laahustaen. Oli apeita kasvoja mutta myös iloisia ilmeitä. Myös "vanha tuttu", buutsit kopisten vauhdikkaasti kävelevä lähetti, käveli käytävillä edestakaisin - aina samaa kappaletta hyräillen. (Tajusin kappaleen muuten olevan Somewhere over the rainbow...) Hänet näkee aina sairaalalla, ja aina mua naurattaa, hyväntuulinen ilmestys. Polilla mun kanssa yhtäaikaa ollut tuttukin naurahti ja totesi myöhemmin lähetistä, että "ihme hiihtäjä..." :D

Ihmisten ilmeistä ja liikkumistyylistä voi päätellä sairaalaympäristössä yllättävän paljonkin, vaikka ei toki kaikkea. Kyllä monen kasvoilta näkyi tuska ja jännitys, kun he kävelivät vastaanotolle. Sieltä pois tullessaan puolestaan kasvoilta saattoi näkyä helpotus, pieni hymykin, tai sitten pettymys ja vielä isompi tuska. Kävelystäkin pystyi päättelemään kivun, mutta paljon muutakin. Vain he itse tietysti tiesivät, mitä lääkäri vastaanotollaan heille sanoi...

Mun lääkärini saneli koko mun stoorini siinä samalla kun olin vastaanotolla. Koko tarina on hyvä kuullakin itse, sitä voi siinä samalla tarvittaessa korjatakin ennen kuin joku kirjaa tiedot tietokoneelle. "...kävelymatka on ollut..." sanoi lääkäri, laittoi sanelunauhurin tauolle ja katsoi mua kysyvästi hymyillen. Mietin mielessäni vielä pitkiä ison marketin käytäviä, kun lääkäri jo arveli: "sata metriäkö...?" "No ehkä joo, yhden kepin kanssa..." totesin. "...sata metriä..." jatkoi lääkäri saneluaan. Mietin, miten vähän se onkaan. Säälittävää. Samalla kuitenkin mietin, että kyllähän sitä kahdella kepillä pidemmälle pääsee... mutta eihän sen näin pitäisi olla! Tavoitteena on normaali elämä ja normaalit kävelymatkat ilman apuvälineitä! Kyllä risteili päässä monenlaisia ajatuksia...

Mutta oli mulla kyllä myös niin valtava helpottuneisuus heti lääkärin vastaanottokäynniltä tullessani, että kun sen jälkeen vielä menin sairaanhoitajan luokse sopimaan tulevien tutkimusten ajankohdasta, lysähdin tuolille ja huokasin syvään. Hoitajakin huomasi tämän ja oli heti hyvin sympaattisesti kysymässä, mikä on olo... Ja kerroinkin heti, että aivan valtava jännitys laukeaa ja tilalle tulee helpottuneisuus, että tuntui jostakin syystä juuri ennen lääkärin vastaanottoa, että olisin menossa tuomiolle! Vaikka tiesinkin, että mun lääkäri on hyvä tyyppi.

Joku muukin potilas oli kuulemma todennut samantyylisesti. Kyllä nuo omaa terveyttä ja hoitoa koskevat asiat vaan ovat äärimmäisen isoja juttuja, varsinkin jos on epäselviä asioita tai kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin pitää. Ei ole ihan niin yksinkertaista jättää tunteitaan ulkopuolelle ja olla vaan "ei tässä mitään" -asenteella. Kyllä monista raavaista miehistäkin sen jännityksen ja jopa pelon aisti. Ihmiset kun eivät ole tunteettomia robotteja - hyvä niin.

Kävelytyylinsä ja elämäntilanteensa kullakin.

"Somewhere over the rainbow
way up high
There's a land that I heard of
once in a lullaby

Somewhere over the rainbow
skies are blue
And the dreams that you dare to dream
really do come true

Someday I'll wish upon a star
and wake up where the clouds are far
behind me
Where troubles melt like lemon drops
away above the chimney tops
that's where you'll find me

Somewhere over the rainbow
bluebirds fly
Birds fly over the rainbow
why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
beyond the rainbow
Why, oh why can't I?"

Ylimääräinen ortopedin kontrolli

Huh, "tuomiolta" palattu... Nyt on kyllä todella uupunut olo, sellainen "kaikkensa antanut." Päätäkin särkee. Jännitys laukeaa...

En viime yönäkään saanut kunnolla unta kun pyörittelin kaikkia asioita mielessäni. Vettä satoi myös taas niin hurjasti, että oli ihan älytön meteli ja nuorimmainen lapsistakin heräsi siihen valtavaan ryminään... No, aivan sama, ei uni ois tullut kuitenkaan silmään.

Olin jo aamulla hyvissä ajoin keskussairaalalla, yhdeksän maissa. Mies heitti mut sairaalalle töihin mennessään. Arvelin, että joudun odottamaan röntgenaikaa - se olisi ollut klo

10.15, mutta koska olin paikalla jo ajoissa eikä muita kuvattavia juuri sillä hetkellä kyseiseen kuvaushuoneeseen ollut tulossa, pääsinkin kuvattavaksi melkein samantien. Otettiin perinteiset kuvat - ensin seisten ja sitten maaten, vasen jalka ylös telineelle nostettuna. Siinä pötkötellessäni mietin, että tämä on vuoden sisään jo kohtalaisen mones kuvaus... Hyvät säteilymäärät...?!

Sittenpä ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Olin yhden kepin kanssa nyt liikenteessä, kun tiesin ettei tarvitse kävellä kuin sisätiloissa. Kävelin jonkin verran ala-aulassa, istuin vähäksi aikaa mukaan ottamaani Maalla-lehteä lukemaan (tai oikeasti en pystynyt edes lukemaan jännitykseltäni, kunhan selailin), odottelin. Sitten ilmoittauduin kirurgian polille ja siirryin odottelemaan sen aulaan. 

Ihmisiä oli taas mukava katsella. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, en lukemiseen enkä edes nettisurffailuun. Oli myös hauska sattuma, että eräs tuttu sattui myös olemaan tulossa lähes samaan aikaan polikäynnille ja hänen kanssaan siinä sitten jutustelimmekin - sai vähän paremmin ylimääräiset ajatukset pois eikä ihan niin paljoa tarvinnut jännittää. Ensin odottelimme yhtä aikaa aulassa ja myöhemmin vielä siellä vastaanottohuoneiden edustalla olevalla käytävälläkin. Kyllä tätä tuttuakin jännitti, ja voin kuvitella hänelläkin olleet tuntemukset, kun kuuli, että on tulossa tekonivel... Olkapäähän tosin, mutta silti. Vaikka uutiseen varautuisikin etukäteen, on se silti sellainen käsittelemistä vaativa asia.

Mun poliaika olisi ollut alun perin tunnin myöhässä, mutta mua edellä ollut henkilö ei sitten ilmaantunutkaan jostain syystä paikalle, joten pääsin melko lailla oikeaan aikaan eli hiukan klo 11 jälkeen vastaanotolle. Jännitti aivan tolkuttomasti. Jos joku olisi mitannut mun pulssia, olisi se ollut varmasti 100 ellei enemmänkin.

Ortopedini onneksi osasi omalla olemuksellaan, hymyllään, rauhallisuudellaan ottaa tilanteen hyvin haltuun ja mullekin tuli siinä pikkuhiljaa tunne, että on turha jännittää - niin paljoa ainakaan. Olin hyvissä käsissä. Hän kyseli, onko tilanne yhtään parempi mitä kesällä oli ja antoi mun rauhassa kertoa, mikä tilanne on. Röntgenkuva näytti hyvältä, sen perusteella nivel pitäisi olla ok. Mutta tämä "oma" ortopedinipa totesi (toisin kuin toukokuussa 2 kk tutkimuksen tehnyt ortopedi), että pelkkä nivelen röntgenkuva ei ratkaise, vaan oireet ja potilaan kuvaama tilanne ratkaisee enemmän. (Näinpä! Tätä lähestymistapaa olen kaivannut...)

Sitten näytin, miten jalka toimii kun seison ja istun. Piti myös seistä yhdellä jalalla - ensin vasemmalla ja sitten oikealla leikatulla, joka ei siis onnistu kunnolla. Lopuksi hän tutki jalan voiman ja liikeradat niin, että makasin tutkimuspöydällä ensin selälläni, sitten kyljelläni. Sattui :( Haava-alueen hän myös katsoi ja tunnusteli, se myös sattui. Niin ja istuin lopuksi vielä tutkimuspöydän reunalla ja polven ojennusvoima testattiin.

Lopputulemana oli, että polven ojennusvoima on mulla hyvä, mutta sittenpä polven yläpuolen - siis reiden ja lonkan - tilanne ei kovin hyvä olekaan. (No ei ollut yllätys ;) ) Nyt on leikkauksesta 5 kk ja tässä vaiheessa lonkkadysplaasikoille tehdyistä tekonivelleikkauksista suurin osa on pääsääntöisesti ainakin kipua mitattaessa onnistuneita - useilla ei ole enää kipuja. Jalassa voi olla lihasheikkoutta ja sitä voi jäädäkin, samoin välttämättä ei koskaan pysty leikatulla kyljellä enää nukkumaan. Mutta näin paljon kipua ei pitäisi enää olla mitä mulla, eikä heikkouttakaan näin paljon. Yleensä kuulemma niin, ettei jalkaa välttämättä pysty kääntämään ulospäin, mutta mähän en saa jalkaterää käännettyä yhtään sisäänpäin enkä nostettua juuri yhtään jalkaa istuessa ja maatessa, ei vaan oo voimaa ja kivut myös estävät nuo. Jos joku nostaisi mun jalan ylös, se putoaisi kuin kivi heti alas. Tämän vuoksi mm. jalka täytyy pukiessa nostaa käsillä housunlahkeeseen. Ei ole normaalia... eikä sekään, että joudun nostamaan jalkaa sohvalle, sänkyyn, autoon jne.

Ortopedini pohti tilannetta pitkään kuin Dr. House ikään. Olenkin aika vaativa case näköjään... Sitten hän tuumasi, että "ei auta kuin tutkia lissee" - että "kiinnostaa mm. iliopsoas-jänteen tilanne, koska jalasta selkeästi puuttuu voimaa." Samoin niin kova liikekipu mitä mulla on + haava-alueen kipu/arkuus/yliherkkyys ei myöskään ole normaalia, se voi olla oire hitaasta infektiosta. Hän otti puhelun suoraan röntgenlääkärille, jonka kanssa siinä mun vastaanottokäynnin aikana vielä yhdessä tutkivat mun röntgenkuvaa sekä ennen että jälkeen leikkauksen ja miettivät, miten edetään.

Nyt sitten jatketaan niin, että lokakuun alussa multa otetaan tietyt verikokeet ja tehdään sekä lantion alueen magneettikuvaus että myös ultraääniohjattu lonkan alueen tutkimus sekä otetaan nivelnestenäyte. (Ei kuulosta kauheen kivuttomalta, huhhuijaa...) Haluavat huolella tutkia, ettei ole vaan mitään piilevää tulehdusta tuolla nivelessä. Näiden tutkimusten jälkeen tapaan taas ortopedin ja sitten pohditaan lisää...

On tämä yhdenlaista vuoristorataa kyllä. En minä eikä kukaan muukaan ois voinut kuvitella, että mulla on näin pitkä prosessi edessä tämän lonkan kanssa. Mutta eipä auta muuta kuin katsoa eteenpäin. Fysioterapiaa pitää myös jatkaa. Oon silti mielettömän tyytyväinen siitä, että lääkärini haluaa selvittää tilanteen näin hienosti, kattavasti ja empaattisesti. Saan myös laittaa hänelle meiliä, jos on tarvetta. Ja onneksi sain myös luvan lähteä miehen kanssa Välimerelle reissuun ("se tekee kyllä hyvää ihan varmasti ja uima-altaassahan sä voit sitten viettää paljon aikaa", tuumasi lääkäri). 

Niin ja työkykyasia... Yhä jatkuu sairausloma, en pääse töihin vaikka kuinka pää jo sinne haluaisikin... :/

Miten asiat voisivat olla eli polikäyntiä odotellessa

Tuuli oli vastassa ja Nasun korvat liehuivat päässä kuin liput kun hän ponnisteli eteenpäin. Ne nousivat taas pystyyn kuuntelemaan hieman hermostuneesti myrskyn ulvontaa puiden latvoissa.

"Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!"

"Ajatteles, jos ei kaadu", sanoi Puh pitkään harkittuaan.

Tämä lohdutti Nasua ja jonkin ajan kuluttua he koputtivat ja soittivat iloisesti Pöllön ovella."

Viime yönä oli melkoinen myräkkä. Aluksi mä en meinannut saada edes nukutuksi, kun olin niin levoton, mutta lopulta nukahdin kuitenkin. Heräsin kuitenkin yön aikana monta kertaa, kun satoi ja tuuli niin kovaa, että tuntui, että sade tulee kohta jo ikkunoistakin läpi. Ei oo satanut noin kovaa moneen kuukauteen!

Mun levottomuudelle on muutenkin syynsä. Torstaina, siis ylihuomenna, on Se Polikäynti, jossa tapaan ortopedin ja otetaan sitä ennen röntgenkuvatkin lonkista. Oon nyt jo muutaman päivän ehtinyt tuota käyntiä jännittää ja olotila on aika kummallinen. En tiedä, huomaako tätä musta ulospäin, mutta saatan olla ehkä normaalia enemmän omissa ajatuksissani ja vähän poissaoleva... Yritänkin keskittyä nauttimaan pienistä jutuista, kuten vaikka kynttilöiden valosta.

On vaikeaa kuvailla, mitä mä jännitän ja mitä tunteita ja odotuksia tuohon torstaihin oikein liittyy.

Eniten mä jännitän varmaan sitä, tulenko kuulluksi - että ortopedi oikeasti ehtii ja haluaa huolella perehtyä tilanteeseen. Että saan rauhassa kertoa mun käsityksen tämän hetken tilanteesta ja näyttää, mikä ei onnistu ja miten tilanne hankaloittaa arkea tällä hetkellä. Että syntyy molemminpuolinen ymmärrys ja luottamus ja ettei mun tarvitsisi vääntämällä vääntää ja selittää sitä, mitä kaikkea kuntoutumiseni eteen olen tehnyt ja on tehty. Toki kerron tilanteen ja viime kuukausien tapahtumat, mutta toivon, ettei tule vähättelevää vastakaikua asioihin.

Nyt viime päivinä mä olen tehnyt fysioterapiaharjoitteita vielä tavallisestakin intensiivisemmin ja oikein ajattelemalla ajatellut, mitä teen ja että kaikki varmasti on tehty täsmälleen kuten pitää. Lisäksi oon kävellyt (tai harjoitellut kävelyä) ihan tarkoituksella sisällä ilman mitään tukea ja apuvälineitä. Ihan väkisin. Oon koittanut keskittyä normaaliin kävelyyn ja ajattelemalla ajatellut, miten nostan jalkaa, miten lantio toimii, miten kantaiskun pitäisi tulla lattiaan. Että varmasti on kaikki tehtävissä oleva tehty ennen torstaita ja että voin silloin kertoa viimeisimmän tilanteen.

Mikä tilanne juuri nyt sitten on? No kerrotaanpa... Harjoitteet ja niiden yritykset eivät yhäkään oikein tuota tulosta - lonkan ja reiden lihasten (?) voimattomuus on ja pysyy. Tee siinä sitten harjoitteita, kun kaikkia ei vaan pysty tekemään pelkällä tahdonvoimalla, vaikka kuinka haluaisi! Pistävä ja kirvelevä/vihlova kipu nivusessa, jossakin "nivelen lähellä syvällä" ja etureiden yläosassa jatkuu, samoin viiltävät sähköiskumaiset piikit välillä arven alueella/reiden ulkosyrjässä. Kipu ei onneksi ole ihan jatkuvaa, se laimenee selällään maatessa tai lähes maatessa ja loppuukin kokonaan usein noin ollessa, mutta tuntuu heti 15 min normaalin istumisen tai seisomisen jälkeen, ylös noustessa ja kävellessä yleensä myös - asentoa saa siis vaihtaa jatkuvasti. Tämä kaikki siis särkylääkkeistä huolimatta. Harjoitteiden tekeminen sattuu enemmän tai vähemmän. Kävely ilman tukea/keppiä/keppejä on töksähtelevää hoippumista, se sekä sattuu jonkin verran että on vaan lähinnä muuten vaikeaa. Liike lähtee lantiosta eikä lonkasta ollenkaan... Polvi myös vääntyy kävellessä koko ajan taaksepäin jostakin syystä, en pysty pitämään sitä normaalissa asennossa. Niin ei varmaan ole suotavaa muutenkaan yrittää väkisin kävellä ilman tukea, kohta tässä on polvetkin muuten lopussa...

(Se täytyy mainita, että ulkopuoliset eivät mun kipuja välttämättä edes huomaa. Osaan ne peittää ja usein haluankin peittää, jotta tapaamiset olisivat mahdollisimman neutraaleja ja mukavia.)

Ortopedin tapaamisella on muutenkin iso merkitys lähikuukausien kannalta. Ensinnäkin työkykyasia on tapetilla, samoin se, miten tästä eteenpäin, mistä toimeentulo, mitä vielä on tehtävissä jalan kuntoutumisen eteen ja millä aikavälillä? Löytyykö tilanteelle selkeitä syitä? Jos löytyy, mitä tehdään, ja jos ei, mitä seuraavaksi? En suostu ajelehtimaan vain epätietoisuudessa - täytyy olla jotakin, jota voidaan tehdä, sillä nyt aletaan olla siinä pisteessä, ettei kaikki ole enää musta itsestäni ja aktiivisuudesta ja tahdosta kiinni. Tai ainakin haluan saada mahdollisimman selkeän kuvauksen siitä, onko nykytilanne se, mitä alun perinkin odotettiin ja mitkä muutenkin ovat toipumisodotukset, ihan rehellisesti ja avoimesti kerrottuna.

Jotenkin sitä toivoisi, että saisin myös mukaani sellaisen tilannekatsauksen, että se olisi selkeästi myös muille kerrottavissa ja vahvistaisi mun kokemuksen kaikesta. Tietynlaisen synninpäästön. Että "olet koko ajan kokenut ja tuntenut ihan oikein, selittelyjä ei tarvita", vaan ortopedikin toteaisi kertomani asiat todenmukaisina faktoina. Että mun ei tarvitsisi todistella tai yrittää todistella asioita yhtään kenellekään, vaan voisi vaikka näyttää kummastelijoille asiat mustaa valkoisella: "Katso tuosta äläkä ihmettele!"

Kerään siis tarvittavat paperit ja sen kaiken voiman ja rohkeuden mitä mussa on - ja lähden torstaina omaa tulevaisuuttani etsimään.

"Kuule Nasu", sanoi Puh innoissaan, "me varustamme Raparetken kaikki yhdessä ja ruokaakin on. Tarkoitus on löytää joku. 

"Löytää mikä?"

"Joku vain."

"Ei kai mitään Villiä?"

"Risto Reipas ei puhunut villeydestä mitään. Hän sanoi, että siinä olisi uu."

"Suu saa olla, kunhan hampaat eivät ole isot", sanoi Nasu vakavasti.

Lonkka ja lapset

"Miksi joskus ennen kuin sulla on ollut lonkka kipee niin... niin... sulla ei ollut lonkka kipee?"

"Ai että miksi se ei ensin ollut kipee ja sitten se tuli kipeeksi?"

"Niin... Miksi?"

"No mä en tiennyt että mulla oli mitään vikaa lonkassa... Sitten se vaan tuli yhtäkkiä kipeeksi."

"Miksi?"

"En tiiä, se vaan tuli kipeeksi ja sitten sitä tutkittiin ja se piti leikata."

"Ai sairaalassako?"

"Joo..."

Mm. tällaista pohdiskelevaa keskustelua kävimme tänä aamuna herra nelivuotiaan kanssa. Hetkeä aiemmin hän oli leikkiessään kompuroinut sohvalle nojaavaan keppiini.

Nykyään lapsista ei ole mitenkään ihmeellistä, että äiti kävelee vähän hassusti ja sillä on keppi tai kepit usein apuna ainakin ulkona. Se makailee aika usein sohvalla selällään tai vähintäänkin lähes makaa eikä pysty kunnolla keräilemään tavaroita lattioilta. Se on vähän kömpelö, jäykkä ja hidas, mutta äiti se on kuitenkin ja ihan tavallinen sellainen.

Vallitsevaa tilannetta osaavat neli- ja kuusivuotiaat vaivihkaa käyttää hyväksi: on hienoa leikkiä ja levitellä lelut ja tavarat joka puolelle kotia ja jättää ne levälleen - leikkien siivoamisella kun ei välttämättä ole niin kiire, jos äiti käskee tai kauniisti pyytää. Testataan myös muutenkin omaa käytöstä ja kielenkäyttöä ja katsotaan, missä vaiheessa alkaa äidillä hermo kiristyä...

Äidin käyttämällä äänensävyllä ei ole niin väliä. Ennen se ihan toimivakin "laitan suosikkilelun yläkaappiin jäähylle" -taktiikka huonosta käytöksestä kun ei välttämättä tepsikään. Sehän on vain sanahelinää, jota äiti ei kuitenkaan pystyisi toteuttamaan, kun se ei pysty ylös edes kiipeämään, vaikka niin uhkaisikin. Hahaa, lapsivallankumous!

Edellä mainittu pätee usein silloin kun isi tai äidin lisäksi joku muu aikuinen ei ole paikalla. Toisen aikuisen läsnäollessa käyttäydytään keskimääräisesti paremmin, sillä lapset tietävät, että tällöin on paikalla henkilö, joka sen suosikkilelun oikeasti voikin sinne ylös jäähylle laittaa... :)

Turvallinen koti on lapsille paikka, jossa voi, saa ja pitää koetella omia rajojaan, oli tilanne tai perhekokoonpano millainen tahansa. Erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat kaikkiin osapuoliin eri tavoin. Usein pienemmät lapset vielä reagoivat asioihin luontaisella tavalla, ilman ylimääräisiä, opittuja kaavoja tai malleja.

Lasten päivähoidon alkamisesta kesän jälkeen on nyt kolmisen viikkoa aikaa. Yhden kerran olen jopa minäkin tämän jälkeen päässyt mukaan viemään lapsia hoitoon. Yksi pojan hoitotädeistä antoi tällöin palautetta, että pojasta on kesän aikana tullut todella reipas. Hän on kuulemma nyt usein oma-aloitteisesti kerännyt lelut paikalleen leikkien loputtua ilman erillisiä kehotuksia ja ollut muutenkin auttavainen. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti, osallistuu, juttelee ja ihmettelee asioita koko nelivuotiaan valloittavalla persoonallaan.

Olin ylpeä pienestä leijonamiehestäni! Ehkä osittain äidinkin tilanteen kautta ovat lapset oppineet ymmärtämään ja arvostamaan mm. oma-aloitteisuutta ja auttavaisuutta.

Cheekismiä

Cheekiä hehkutetaan just nyt joka puolella. Herralla on "pikkukeikka" Olympiastadionilla ja muutenkin kaveri on saanut ja saa varmasti jatkossakin huomiota... Ykkösartisteja Suomessa tällä hetkellä.

Yksi Cheekin biisi on sellainen, joka on kulkenut tiiviisti mukana jo muutaman viime vuoden ajan. En bongannut sitä heti ilmestyessään v. 2009, mutta vähän myöhemmin sitten kyllä. Erityisesti sanoma kolahti mutta myös rytmi ja melodia - ilman hyviä melodioita en ikinä musiikista välittäisi :)

Kyseistä biisiä tuli aikanaan luukutettua autossa täysillä treeneihin ajellessa ja vielä lujempaa hyvien treenien jälkeen. Kerta toisensa jälkeen. Biisi liittyi ja liittyy yhä myös vahvasti onnistuneisiin, hyväntuulisiin ystävä- ja sukulaisporukoiden illanviettoihin, joita on ollut paljon ja niitä varmasti tulee jatkossakin.

Heti lonkkaleikkauksen jälkeen, kovissa kivuissa, kuuntelin myös paljon kyseistä biisiä ja kun en heti jaksanut kirjoitella tai soitella kuulumisia kenellekään, riitti, että postasin biisilinkin Facebookiin.

"Mikään ei saa mua luovuttaan
Et voi mua satuttaa
Et voi pilata mun fiilistä millään
Mul on kaikki hyvin tänään

En anna muitten sanoo, mitä mä voin tehdä
Mä tiedän mistä tuun ja paikkani täällä
Mä nautin täysillä tästä päivästä
Se on jotain, mitä kukaan ei voi viedä
Mul on kaikki hyvin tänään
Ei voi pilata mun päivää mikään
Mul on kaikki hyvin tänään..."

"Kaikki hyvin" on siis tuo kyseinen kappale. 

Tuon biisin jälkeen ei muu Cheekin musa ole niin kolahtanut. Ihan ok kappaleita mutta ei sen enempää. En kyllä edes tykännyt koko henkilön persoonasta aikoinaan, kunnes tuli Vain Elämää ja sen kautta esille tulikin se mieletön positiivisuus, voima ja tahto, jotka kaverin persoonasta paistoivat ihan aidosti läpi...

Olin ollut ennakkoluuloinen, myönnetään. 

No, nyt kun tuota tämän illan stadionkeikkaa on viime aikoina oikein hehkutettu ja mun ystäviä ja sukulaisiakin sinne on menossa, oon ollut vähän että "no joo, ihan ok, mutta mua ei niin paljoa kiinnosta, että keikalle menisin." Ihan totta sinänsä kyllä. Mutta vähän aikaa sitten Cheek julkaisi uuden singlen: Äärirajoille. En kuunnellut sitäkään ajatuksella, kunnes vasta tässä eräänä päivänä sattumalta. Oli ollut huono päivä, kipuja, vaikeaa, henkisesti olin aika kovilla monestakin asiasta johtuen...

Biisi kolahti. Jälleen sanomansa vuoksi erityisesti. Moni tietää, että elän paljon musiikin kautta ja mulla soi melkein aina joku kappale päässä, ja nyt tuo jäi sinne soimaan. Uneenkin kappale tunkeutui.

"Mun täytyy luottaa, että nää siivet kantaa

Musiikki kuljettaa ku koko elämän sille antaa

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota

Vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa

Menin äärirajoille että mun pääni hajoilee

Tiedän et mun paikka maailmas on antaa ääni sanoille

Annan niin kauan kun sillä on välii

Kävi miten kävi voittajat ei pelkää hävii

Suljen silmät, kuvittelen et lennän

Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä

Vaikka en tiedä, haluatko sä enää

Mut jos sä tahdot, niin kauan tää elää

Vien tän äärirajoille, äärirajoille

Vien tän äärirajoille, sua varten..."

Eipä noita sanoja tarvitse sen kummemmin analysoida - osui ja upposi.

Tuota mä äskenkin kuuntelin, kun täällä kotona hitaasti tein kotihommia, vaihdoin lakanoita, järjestelin paikkoja...

Kaikki on tällä hetkellä mulle jotenkin epävarmaa. Elän ihan omassa kuplassani muun maailman pyöriessä vinhaa vauhtia ympärilläni ja tyly fakta on, että ihan todella harva on päässyt jyvälle siitä, mitä oikeasti käyn ja olen käynyt läpi. Mutta "mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä", elämä on tässä ja nyt ja siitä täytyy vaan ottaa kaikki irti minkä saa, olivat olosuhteet sitten mitkä tahansa. Ei voi jäädä ihmettelemään, odottelemaan, miettimään ja jossittelemaan vaan on elettävä.

Energioita ja inhimillisyyttä

Olen ollut aina herkkä aistimaan ihmisten tunteita ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden ja tapahtumien ilmapiirin ja tunnelman. Voisi kai sanoa, että oon eräänlainen ilmapuntari. Matalapaineen osuessa kohdalle olen varauksellisempi, tarkkailen ehkä tilannetta ja sen hetken energiaa. Jos tunnelma on kireä, ehkä koetan murtaa jäätä vähän ja aiheuttaa jollakin tavalla vähän positiivisempia fiiliksiä siihen hetkeen. Korkeapaineella puolestaan olen heti elementissäni, ainakin yleensä. Saan ja vastaanotan hyviä tunnelmia, iloa, positiivisuutta ja naurua. Olen puhelias, äänekäs ja osallistun aktiivisesti keskusteluihin.

Sairastumisen myötä musta on tullut entistä herkempi erilaisille tunnelmille ja ihmisten välisten suhteiden ja sosiaalisten tilanteiden energioille. Ehkä se johtuu siitä, että olen viime aikoina pystynyt ainakin osittain luopumaan ylimääräisestä suorittamisesta ja tehokkuuden ihanteesta, jonka ennen arvelen olleen päällimmäinen kuoreni. Nyt teen sen, mitä kulloinenkin vointi antaa myöten, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta hienointa on, että kun tällä hetkellä olosuhteiden pakostakin on paljon aikaa itselle, pystyn olemaan paremmin läsnä hetkessä. Niin itselleni kuin muillekin.

Tästä - kutsutaanko vaikka läsnäolon taidosta - johtuen olen kuitenkin tällä hetkellä todella herkkä kaikille näille energioille ja tunnelmille, joita muista ihmisistä huokuu. Menen todella helposti mukaan läheisiltäkin aistimiini fiiliksiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos ihmiset ovat mun lähellä positiivisia, imen heistä vielä lisää sitä positiivisuutta ja elämäniloa. Vastaavasti jollakin tavalla negatiivisten ihmisten seurassa musta tuntuu siltä, että se tällä hetkellä joskus valitettavan vähäinenkin hyvä fiilis ja positiivisuus, joita olen itsessäni pystynyt säilyttämään vaikkapa monen huonon, kipuisan päivän jälkeen, katoaa. Ikään kuin ihmiset söisivät musta kaiken sen hyvän ja tosi tärkeän energian ja fiiliksen, jota aivan todellakin nyt tarvitsen, että jaksan tätä epävarmaa ja hidasta toipumisen tietä.

Vuoden sairastamisen jälkeen voi omasta lähipiiristä nähdä monia eri reaktioita ja käsittelytapoja tilanteeseeni. On henkilöitä, joille diagnoosini on ollut niin vaikea pala, että he sulkivat aluksi omat tunteensa pois kokonaan. He eivät oikein osanneet kohdata minua tai jos kohtasivat, heistä huomasi, kuinka vaivaantuneita he olivat tai he vaihtoivat heti puheenaihetta. Osa läheisistä tai ystävistä puolestaan suhtautui aivan aluksi todella empaattisesti ja ymmärtäväisesti. Joillakin oli samantyyppisiä kokemuksia kuin mitä mulla, ja koin jopa saavani vertaistukea. Sitten oli henkilöitä, joiden käytöksen perusteella olin tuolloin aistivinani, ettei heitä vaan kiinnosta ja annoin heidän olla ihan omissa oloissansa.

Olen kuitenkin huomannut, että vuoden aikana monien ihmisten käytös on kääntynyt aivan päälaelleen. 

Ne, joilla aluksi oli vaikeaa ymmärtää diagnoosiani, ovatkin saattaneet pikku hiljaa ymmärtää, millaisesta pitkästä tarinasta onkaan kyse. He osaavat tässä vaiheessa jo kulkea rinnallani ja olla positiivisella tavalla läsnä. On ollut myös hienoa huomata, että osa niistä henkilöistä, joiden luulin suhtautuvan tilanteeseeni kaikkein välinpitämättömimmin, ovatkin lopulta olleet todella kultaisia ja välittäviä. Tällaisiin ihmisiin olen törmännyt viime aikoina useampaankin - juuri oikealla hetkellä. En tuntenut näitä henkilöitä välttämättä kuitenkaan vielä tarpeeksi hyvin ennen kuin vasta nyt. Töissä on ymmärretty tilanteeni myös todella hienosti, siitä suuri kiitos kaikille, kun tiedän, että tekstejäni luette. Tärkeitä, uusia, aitoja vertaistukiystäviäkin olen onnekseni löytänyt.

Surullista kuitenkin on, että jotkut vertaistukena pitämäni henkilöt eivät välttämättä enää sellaisilta tunnu. En tiedä, mistä tämä johtuu. Joillekin tunnen jatkuvasti joutuvani selittelemään omaa tilannettani. Olen toipumisvertailun kohde tai väline, mitä en halua olla. En halua myöskään olla se selittelijä, josta aiemmin eräässä blogitekstissäni kirjoitin. Mun ei yksinkertaisesti tarvitse selitellä eikä todistella muille, mitä olen tehnyt toipumiseni eteen. Totta kai olen tehnyt kaikkeni ja etsin myös yhä apua asiantuntijoilta ja terveydenhuoltohenkilökunnalta! Henkisesti tasapainoinen ihminen ei toivo ja halua mitään muuta niin paljon kuin "normaalia" elämää ja arkea, rakkautta, välittämistä ja terveyttä. Itse nyt sattuneesta syystä kahta tervettä jalkaa, jolla kävellä ja joiden kanssa elää normaalisti tai ainakin kivuitta ilman apuvälineitä. Joten mitähän mahdan tämän tavoitteen saavuttamiseksi päivittäin tehdä...

Ei luulisi samantyyppisiä asioita kokeneen edes tarvitsevan mitään todisteluja mun toipumisesta. Tämä selittely ja tilanteeni ylimääräinen todistelu (esim. mitä harjoituksia olen tehnyt ja mitä en ja mitä toinen on tehnyt tai mitä ei) vie multa aivan valtavasti positiivista energiaa ja lataa muhun negatiivisia tunteita. Tunnen olevani aivan tyhjä tällaisen tilanteen jälkeen. Ei tällainen käytös ole vertaistuen saamista ja antamista, mutta mitä se sitten on? Molempien erilaiset tavat käsitellä omaa tilannettaan, eikä kumpikaan lopulta ymmärrä toisiaan, vaikka haluaisivatkin niin tehdä? Tottakai haluaisin ja haluan jutella asioista, varmaan aika useinkin sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää. Mutta entä jos toinen osapuoli ei lopulta sitten kuitenkaan ymmärrä?

Ihmisten käytös on kummallista. En väitä olevani itsekään mikään maailman paras asioiden käsittelijä enkä muutenkaan osaa aina käyttäytyä tilanteen vaatimalla aikuisuudella tai kypsyydellä. Sitä vilpitöntä, yhdessä samaan suuntaan katsovaa läsnäoloa ja positiivista tsemppausta niin minä kuin muutkin vaikeissa elämäntilanteissa olevat tarvitsivat kuitenkin kaikkein eniten. Ei arvostelua, vertailua enkä syyttelyä, vaan myötäelämistä ja ymmärrystä. 

Oikeastaan kaikki, mitä me tarvitsemme toinen toisiltamme tässä elämässä ja sen eri vaiheissa tiivistyy yhteen sanaan: inhimillisyys.

Aika on hassu juttu

"Mä katselen taas vanhaa valokuvaa

jossa me istutaan sun talos portailla

sulla on ruudullinen flanellipaita, märät hiukset

ja mä muistan miltä tuuli tuoksui sinä iltana..."

Valokuva-albumeja vuosien takaa. Monet pinot valokuvia, joita ei ole ehditty laittaa kansioihin saakka. Vuosien takaisia kirjeitä, päiväkirjoja ja kortteja. Kasetteja ja CD-levyjä. Tavaroita ja vaatteita, joita on kymmenen vuotta sitten viimeksi käytetty. Opiskelukirjoja, luentomateriaaleja ja muita papereita. 

Veli toi eilen tyttöystävänsä kanssa mun entisen, heillä nykyään vuokralla olevan asunnon varastosta lähes kaikki mun sinne 10 v sitten varastoimat tavarat. Ihan hyvä että toivat, jotta saivat itselleen vihdoin vähän enemmän säilytystilaa ja varsinkin kun en itse olisi kunnolla pystynyt enkä päässyt varastoa siivoamaan. Olen vaan ollut vähän ihmeissäni kaiken tavaramäärän läpikäymisessä :) Eilen näytti siltä, että meille olisi muuttanut joku, kun eteinen ja olkkari oli täynnä pusseja, säkkejä ja laatikoita, mutta nyt alan olla jo voiton puolella tässä hitaasti edenneessä urakassa!

Tässä enää hyvin, hyvin pieni määrä kaikesta tavarapaljoudesta!

Suurinta nostalgiaa ja eniten muistoja herättivät kaikki vanhat päiväkirjat ja valokuvat varhaisnuoruudesta aikuisuuteen ja opiskelijaelämään saakka. Jotkut kuvat ja jutut muistin hyvin, mutta joistakin ei ollut enää mitään muistikuvaa, enhän vuosiin ollut näitä tavaroita nähnyt. 

Vuonna 2002

Vietin tovin jos toisenkin eilen ja tänään valokuvien ja niistä aiheutuneiden muistojen parissa, kuten veljenikin arveli käyvän... :D Kai sitä alkaa jo olla niin "vanha", että ei pelkästään innolla odota tulevaa, vaan välillä palataan jo menneeseenkin ja muistoihin.

"Tää aika on hassu juttu, Mari

nyt tuntuu että kesät silloin vain kesti kauemmin

Vuosi vuodelta nää syksyt käy päälle

aina vaan aiemmin ja aina vaan ilkeämmin..."

Kirjoitin vastikään kymmenen vuoden takaisista päiväkirjateksteistä. No nyt sitten pääsin kuvienkin muodossa noihin ja aiempiinkin aikoihin mukaan, hassua :) En mä oikeastaan kaipaa sinne parikymppisen nuoren naisen elämään, se oli monella tapaa kuitenkin vielä sellaista etsimistä, epävarmuutta, koheltamista ja osittain paineitakin tulevaisuudesta ja siitä, mitä juuri minulta odotetaan - mitä itse odotan ja odottavatko muut minulta myös jotakin. Kovasti tuli silloinkin kyllä jo analysoitua silloisia elämäntilanteita ja ihmissuhteita, sen näkee monista valokuvistakin. Mutta tosi hienoja muistoja noihin vuosiin kyllä liittyy monellakin tavalla ja kaipa ne ovat usein niitä aikoja, joita sitten joskus kymmenien vuosien päästä miettii ja muistelee suurimmalla kaiholla. 

Se vuosien takainen "loputon kiire tulevaisuuteen" ja "sitten kun" -ajattelu on muuttunut vuosien myötä ihan toisenlaiseksi. Mulla oli silloin itselleni kovat tavoitteet, piti menestyä ja löytää unelmien työpaikka, hyvä toimeentulo, materiaa ympärille. Eipä kai noissa tavoitteissa mitään pahaa ole, moni nuori todennäköisesti miettii samalla tavalla, se on nuoren ihmisen naiiviutta ja sinisilmäisyyttä se. Elämä on kuitenkin opettanut monia asioita vähän kantapään kautta ja nyt viime vuosina oon ymmärtänyt yhä paremmin sen, että kaikkea ei voi itse suunnitella, vaikka kuinka haluaisikin ja vaikka olisi maailman kunnianhimoisin ihminen. Yllättäviä asioita tulee joskus eteen.

Jos oikein syvälle elämän merkityksellisimpiin asioihin mennään, ovat ne jotain ihan muuta kuin menestys, raha ja tavarat ympärillä. Mikään tavara- ja rahamäärä, menestys ja suitsutus siitä, kuinka aikaansaava ja "piireissä" oleva ihminen olet, ei korvaa terveyttä, läheisiä ihmissuhteita, rakkautta ja välittämistä. Kaikki muu näiden tärkeimpien perusasioiden lisäksi on vain ekstraa ja mukava lisä siihen kaiken päälle. Tätä kaikkea ei vaan perusluonteeltaan itsekäs ihmislaji useinkaan ymmärrä - ellei omalle kohdalle satu jokin pysäyttävä tapahtuma tai kokemus. En tarkoita, että paikalleen jääminen tai "aaltojen mukana ajelehtiminen" olisi jotenkin ihannoitavaa. Elämässä tapahtuvat isot käänteet muuttavat kuitenkin monen persoonaa ainakin vähän inhimillisempään ja humaanimpaan suuntaan ja kuten kliseisesti sanotaan, hiovat niitä pahimpia särmiä ja mustavalkoisia ajattelumalleja pois. 

"Sinä kesäiltana kun istuttiin ja katseltiin

kun taivaanrannanmaalari viime vedoillaan

sai auringon sammumaan, sinä sytytit kynttilän,

hän tähdet, ja mä muistan miten tuulen tuoksussa syys teki tuloaan..."

Kursivoidut tekstit Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappaleesta Vanha valokuva.

Uusi viikko, vanha aamukankeus

Mulla soi päässäni Leevi and the Leavingsiä. "Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää..." No ei ole kyllä krapulaa ja vapinaa, mutta voisin kyllä lauleskella täällä, että on taas hiukan aamujumia ja että tuijotan makkarin kattoa. Tai siis oikeastaan mähän tuijotan tätä kännykän näyttöä :D Näin, selälläni maaten, kädet ylhäällä kännykkää pidellen, usein kirjoittelen muutenkin tekstejäni. En siis istuskele tietokoneen ääressä, kun se asento on hankala, vaan tää on tyypillinen kirjoittelutapa...

Viikonloppuna olin paljon jalkeilla ja siksi tää olokin on vielä ekstrakankeampaa nyt. Mutta kivaa oli! Eilen lähdettiin vielä hetken mielijohteesta koko perheen parkour-, sirkus- ja musiikkitapahtumaan.

Steve 'N' Seagulls eilen

Mä olin päättäväinen: päätin pärjätä yhdellä kyynärsauvalla. Fiilis oli hyvä ja tuntui siltä, että nyt mä haluan taas haastaa itseäni! Ja ihan hyvin menikin siihen saakka, kun oltiin seisoskeltu ja kävelty tapahtuma-alueella jo tovi, kunnes alkoi tuntua siltä, että ois se toinenkin keppi ollut ihan hyvä idea. Kun oikea jalka on huono, nojaan kävellessä niin paljon vasemmalle puolelle, että se jo pelkästään tekee selänkin asennon vinoksi ja aiheuttaa ihan turhaa ylimääräistä kipua, joka on kahdella kepillä kulkiessa vältettävissä. Muutenkin on kävely huomattavasti nopeampaa, varmempaa ja kivuttomampaa, kun on molemmat kepit mukana. Tällä hetkellä ainakin. Sit kun oli tarkoitus vielä käydä lelukaupassa ja ruokaostoksilla, tajusin ja totesin, että no en mä ainakaan Prisman kilometrin mittaisille käytäville näillä varusteilla pysty lähtemään. Ratkaisu: lelukauppareissun jälkeen me muut mentiin syömään ja mies kävi kaupassa ja liittyi sen jälkeen meidän seuraamme ;)

Kaikkien Nivelsairaiden Ystävät (onkohan muuten sellaista yhdistystä?) tietävät, että yksi nivelsairauden monista oireista on nivelten/nivelen aamujäykkyys. Mun käsityksen mukaan reumaa esim. voidaan epäillä, jos aamujäykkyys ja kipu jatkuvat monta tuntia heräämisen ja liikkeelle pääsyn jälkeen. Nivelrikkoon liittyvä aamuoireilu tai liikkeellelähtökankeus puolestaan vielä alkuvaiheessa helpottuu melko nopeasti sen jälkeen, kun liikkeelle pääsee. 

Tulipa mieleen... Huijasinhan mäkin kanssaihmisiä vielä v. 2013 keväänä ja syksynä sanomalla, että mulla on treenauksesta kipeät jalat. Olin kyllä käynyt treenaamaassa oikeastikin. Mutta ei kukaan töissäkään ihmetellyt (tai kukaan ei ainakaan suoraan sanonut), kun työpisteeltä johonkin lähteminen otti vähän aikaa kun ensin piti venytellä ja seisoskella hetki ennen kuin pääsi liikkeelle. Portaita oli vaikea kävellä ylöspäin. Ontumisen kuittasin myös treenaamisen piikkiin. En kyllä suosittele tällaista, olkaa mieluummin reilusti avoimia, jos sama tilanne osuu joskus kohdalle! Häpeilyllä ei voita mitään...

Mulla on aamuisin ollut oikean lonkan  jumitusta sekä ennen että jälkeen leikkauksen. Nytkin saattaa aika pitkään joutua jumppailemaan ja vetreyttämään itseään ennen kuin sängystä pääsee ylös. Tosin nykyään nivel kyllä kai toimisi hyvin, vähän liiankin löysästi ja lonksahtelevasti, aamujäykkyys johtuu mun arvelun mukaan ympäröivistä muista kudoksista. Ehkä? Mutta kun tästä liikkeelle taas pääsee, helpottaa. Sitten vaan on niitä muita oireita, joiden vuoksi oon vielä näin toipilas mitä oon.

Mutta eipä nämä hommat ainakaan makoilemalla parane. On kömmittävä tästä aamukahvin keittoon ja siitä sitten muihin askareisiin! :)

Koko kuva

"Mä paljastan silmät 

joskus mun sielua peilanneet
Mitä näät se totta on
kaikki on
Mä paljastan korvat
ja kaiken sen minkä ne on kuulleet
Kuulen sen minkä tahdon
niin se on

Ymmärräthän varmasti
että täs on kaikki 
mihin tuun koskaan pystymään
Tekemällä musta ei saa 
mitään parempaa
jalompaa
Ymmärräthän sen
että näit jo melkein koko kuvan
ja tulet ehkä pettymään
Varmistin vain
kun vieläkin me tässä seisotaan

Kohta näet mun huulet
jotka on kauheita huutaneet
väärällä hetkellä vaienneet
minkäs teet
Aivan pian näät puutteet
joita on kuoret peitelleet
Et oo huono ihminen
jos pois meet

Ymmärräthän varmasti
että täs on kaikki 
mihin tuun koskaan pystymään
Tekemällä musta ei saa 
mitään parempaa
jalompaa
Ymmärräthän sen
että näit jo melkein koko kuvan
ja tulet ehkä pettymään
Varmistin vain
kun vieläkin me tässä seisotaan

Ymmärräthän varmasti
että täs on kaikki 
mihin tuun koskaan pystymään
Tekemällä musta ei saa 
mitään parempaa
jalompaa
Ymmärräthän sen
että näit jo melkein koko kuvan
ja tulet ehkä pettymään
Varmistin vain
kun vieläkin me tässä seisotaan..."

Irina: Koko kuva

https://m.youtube.com/watch?v=YaNwI-sn8Js

Raikkaita tuulia

"Teemme päivää, teemme yötä

Pitkää työtä, jos hyvin käy

Paikoillemme emme suostu jäämään

Vaikka pimeässä valoa ei näy

Näämme unta vapaudesta

Yössä kylmän teräksisen kaupungin

Onnekkaimmat saa kiinni rakkaudesta

Joka versoo läpi mustan asfaltin

Milloin saavut, sä raikas tuuli

Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

Raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet..."

Aloin olla tämän viikon loppupuolta lähestyttäessä alamaissa. Ajatukset kiersivät kehää ja kyllästyin täällä kotinurkissa ihan kaikkeen. Olin valvonut öisin, kuten kirjoitinkin aiemmin, ja pohtinut ihan liikaa asioita.

Tunnelmat muuttuivat torstai-iltana aika vauhdikkaasti paremmiksi, kun luin meilit. Olin saanut Suomen Nivelyhdistyksen toiminnanjohtajalta/Niveltieto-lehden päätoimittajalta, Jyrki Laaksolta, meilin, jossa hän kertoi löytäneensä mun ja Pauliinan perustaman Facebook-sivuston ja oli ajatellut heti, tekisimmekö jutun myöhemmin syksyllä ilmestyvään lehteen omiin lonkkadysplasiakokemuksiimme perustuen. Pauliinaa ei kauaa tarvinnut houkutella tähän tehtävään mukaan, joten niinpä vastasin melko pian, että ilman muuta teemme jutun! :) 

Saamme melko vapaat kädet tähän juttuun ja nyt olemme miettineet jo hiukan tekstin rakennetta. Aikaa tässä on vielä paljon, mutta mulla alkaa jo olla tarinaa jonkin verran kasassa. Oon ollut niin innoissani! Jos oon ihan rehellinen, olin salaa toivonut, josko jotakin tiedotusreittiä tai muun vähän laajemman jakelun kautta saisin eteenpäin tietoutta näistä asioista. Toisekseen musta on hienoa, jos voimme olla muille myös vertaistukena, kun se kerran mahdollista on. Olin itse viime syksynä niin ihmeissäni, yllättynyt ja järkyttynytkin koko diagnoosista, etten tiennyt, mitä ajatella. Eikä aiheesta ensin löytynyt suomenkielistä tietouttakaan paljoa mitään. On siis vain upeaa, että muiden samassa tilanteessa olevien ja ehkä vasta diagnoosin saaneiden nuorten aikuisten ei tarvitsisi olla niin yksin diagnoosinsa kanssa ja löytyisi jo ajoissa tsemppaava yhteisö ympärille täältä kotimaasta. Ja että he tietäisivät ja huomaisivat, että on muitakin, jotka täsmälleen tietävät, miltä diagnoosin saaminen tuntuu ja miten lonkkadysplasia vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan elämään jatkossa.

Torstai-ilta jatkui muutenkin hauskoissa merkeissä, kun ystäväni lähetti mulle videon eräästä keväisestä illanvietostamme. Ihan mainio pätkä ja mä hekottelin videolle ihan hysteerisesti koko illan :D Neiti kuusvee lähes heräsi yöuniltaan, kun mun naurulle ei meinannut tulla loppua! Kun ystävä vielä kertoi mun nimen vaihtuneen hänen puhelimensa viestityssoftassa Nissiseksi, olin ihan totaalihysterianaurukohtauksen vallassa :D Mies jo kommentoi mulle, että "sä oot ihan sekaisin ja väsynyt, koita nyt nukkua jo", kun mä naureskelin vedet silmissä vielä siinäkin vaiheessa kun jo puolittain olin nukahtamassa - olihan ystävä viestittänyt mulle vielä "Hyvää yötä, Nissinen!" Nauruterapiaa parhaimmillaan! Oikein kun nauraa, ei siinä enää mitään lonkkaongelmia mieti - ja oikein hyvä niin.

Nissinen tänään :D

Ja nyt kun on päästy tähän positiivisten juttujen hehkutukseen, täytyy myös mainita, miten mahtavaa oli eilen käydä laulamassa pitkästä aikaa karaokea. Ehdittiin laulaa monta kappaletta ystäväni kanssa. Näin myös muutenkin monia tuttuja ja ystäviä. Teki kyllä NIIIN hyvää ja laulaessa viimeistään sain taas kaikki negatiiviset tuntemukset ainakin joksikin aikaa mielestä pois. Ei haittaa sekään, ei sitten yhtään, että perinteiseen tyyliin on oikea jalka "normaalia" (mikä mun normaalitilanne nyt onkaan) kipeämpi nyt ja kepit on parhaat kaverit. Musiikki on vaan niin huikea ja eheyttävä juttu... Onneksi on musiikkia! Onneksi voin laulaa!

"Me kytkeydymme samaan ketjuun

Niin kuin toiset ennen meitä vuorollaan

Ne raivas tietä itselleen ja rakkaimmilleen

Raivas tietä vasten yötä, kuolemaa

Oi, milloin saavut, sä raikas tuuli

Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

Raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet

Liekö meillä koskaan täällä

Mitään muuta ollutkaan

Kuin pitää kiinni, kuin pitää kiinni

Päästää voima lävitsemme virtaamaan

Oi, milloin saavut, sä raikas tuuli

Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

Raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet

Oi, milloin saavut, sä raikas tuuli

Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

Raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet

Oi, raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet..."

Juha Tapio: Raikas tuuli

Pohjoista viljaa

"Tuulesta kuuluu, ei ole kaikki kohdallaan

yksi uupuu, eikä oikein jaksa toinenkaan

Kuuta vasten voi nähdä suden ulvovan

vaan ei aamukasteen nousevan lehtiin pihlajan

Näitä minä mietin, mietin kun katson etelään

ei ydintalvet siellä kalistele peitsiään

Eikä päivä paista, paista itseään häveten

voi matalista vesistä päästä kävellen, kävellen

- vaan mepä käydään tuulta kylväen

Pohjoista viljaa täällä taitetaan

Pohjoista viljaa

Pohjoista viljaa täällä taitetaan..."

Helteet hävisivät yhtäkkiä ympäriltä ja tänään on tuntunut jollakin tavalla jo kovin syksyiseltä. On kohtalaisen lämmintä, mutta taivas ja luonto näyttävät jo syksyn merkkejä. Tuulee, sataa ja tuoksuu syksyltä. Olen kuunnellut tänään vaihteeksi vähän raskaampaa musaa.

Ystävä kertoi eilen käyneensä pitkästä aikaa bodypumpissa. Tunsin melkein kateutta siitä. Kun kahdenkin eri ortopedin kanssa ennen leikkausta puhuttiin siitä, mitä mä leikkaukselta odotan, mainitsin tietysti ensin kivuttomuuden, kävelykyvyn palautumisen ja ihan normaalin arjen ja työhön paluun mahdollistumisen. Nämä kaikki yhtä tärkeinä asioina, mutta hyvänä kakkosena sanoin, että bodypumpiin toivon myös vielä joskus pääseväni...

Mulla on nähtävästi ihan liikaa aikaa ajatella. Ei ajatteleminen huono juttu ole, mutta liika on liikaa... Viime yönäkin mietin kaikenlaista, kun ei tullut uni. Ja sitä edellisenä yönä. Kipuja ei ollut onneksi mitenkään pahasti, mutta jos ajatukset lähtevät kiertämään, niille ei tuu loppua! Viime yönä mietin mm. sitä, onko mun koko loppuelämä lonkan/lonkkien ongelmien kanssa kärvistelyä vai tuleeko vielä aika, että mä pystyn elämään lähes normaalisti enkä koko ajan tiedosta ja tunne, että alaruumista on koottu kasaan varaosista vähän huterasti.

Ennen hyvä keino nollata ajatukset esim. töistä tai mistä vaan, mikä mieltä vaivasi, oli lähteä pumpiin, combatiin tai muuten vaan salille tekemään oikein kunnon hikitreeni. Tämän hetken treenaaminen on kuitenkin niin totaalisen erityyppistä - hidasta ja hermotusta, syviä lihaksia ja kudoksia varovasti herättelevää - että sillä ei saa samaa nollausefektiä aikaan. Eikä vedessäkään, kun siellä ei voi kunnolla uida, vaan se on sellaista räpiköintiä vielä ainakin. Mä olen huomannut tulleeni kärsimättömämmäksi... Pää haluaisi rankkaa treenausta, mutta kroppa ei siihen pysty. Ihan varmasti mulla nykyisen unen laatuun vaikuttaa myös se, etten ole pystynyt olemaan fyysisesti tarpeeksi aktiivinen. 

Täytyy muuten muistaessani mainita, että vasen lonkka on myös ollut jo jonkin aikaa kipeänä ja nyt lähiviikkoina se on myös alkanut napsua. Tai ei se edes napsu, vaan se paukahtaa kovaa... Selälläni maatessani saatan pitää vasemman jalan sivulla patjaa vasten polvi koukussa, se tuntuu lantiolle hyvältä asennolta kun oikea jalka mulla on aina suorana. Tästä kun sitten suoristaa vasemman jalan toisen jalan viereen, kuuluu nyt oikeastaan aina tuo pamahdus ja lonkassa tuntuu tosi iso muljahdus samalla. Tosi epämukava tunne. Sit toisinpäin kun koitan jalan taas koukistaa polvesta ja kääntää sivulle patjaa vasten, nivusessa tuntuu usein siltä, että joku kiristää/kinnaa tosi paljon ja lonkassa naksahtaa, ennen kuin jalan saa rennosti. Näin päin ei onneksi muljahda niin paljon mitä toisin päin liikettä tehdessä. Mietityttää kuitenkin, mikä tuon vasemman lonkan tilanne on, oikeassakin lonkassa kun oli aikoinaan tuollaista tuntemusta joskus 2000-luvun alussa. Nyt tiedän, osaan ja haluan kuitenkin reagoida näihin mahdollisiin oireisiin ajoissa, jos on tarvetta, enkä ala häpeissäni odotella tilanteen pahentumista vuosikausien ajan... Täytyy kysyä tuostakin ortopedilta elokuun lopussa.

Mutta negatiivisille ajatuksille ei pidä yhtään antaa sijaa, se on loputon suo eikä asioita loputtomasti miettimällä mikään parane, tiedän kyllä ihan täysin sen. Se vie vaan taaksepäin. Käsitellä asiat täytyy mutta ei niin, että jää kiertämään samaa ympyrää. Jokaisella on omat taakkansa, mulla on tällainen tilanne. Mutta itseni tuntien tämä olotila menee kyllä taas ohi, sisuunnun ja mietin, että en kyllä anna periksi, en nyt enkä ikinä! Kuntouttaminen jatkuu. Tavoitteet on selkeät ja niitä kohti mennään! Niin kauan kuin ei muuta mulle ole sanottu, on toivoa ja tahtoa. Vielä mä joskus sinne bodypumpiinkin pääsen!

Ja sillä välin, kun ei kovaan treeniin vielä pysty, mä koitan jäsennellä ajatuksiani muulla tavalla. Erityisesti kirjoittamisen ja musiikin avulla, mahtavia asioita molemmat!

"Kirkuvat linnut, kiertävät Kaata jäätyvää

kevään silmut, ne meillä silmuiksi myös jää

Huutamalla voi saada kiven itkemään

vaan ei puhumalla toista anteeksi pyytämään, pyytämään

- ja niinpä meillä tuulta kylvetään

Pohjoista viljaa täällä taitetaan

Pohjoista viljaa

Pohjoista viljaa täällä taitetaan

Pohjoista viljaa aina vaan

Vaan saavat vielä uuden pohjoisen ikuisuuden

Haaskalinnut saalistaa

Pohjoista viljaa täällä taitetaan

Pohjoista viljaa

Pohjoista viljaa aina vaan..."

(Viikate: Pohjoista viljaa)

Selittelijä

Tiedättekö sellaisen tyypin, jolla on vastaukset jokaiseen kysymykseen? Se vastaa kiertelemättä ja miettimättä. Ei joudu miettimään kysyttäessä eikä pidä kiusallisen pitkiä taukoja, ennen kuin antaa vastauksensa. Ei, se tyyppi ei ole se kaikkitietävä mustavalkoinen tyyppi, joka luulee tai uskoo olevansa aina oikeassa (ja josta vastikään oli hyvä artikkelikin jossakin aikakauslehdessä), ei.

Se tyyppi on selittelijä.

Selittelijällä on vastaus jokaiseen kysymykseen, sillä vastauksia on hyvä olla. Kiusallisinta olisi, jos mitään vastauksia ei olisikaan, se vaan aiheuttaisi lisää kysymyksiä. Selittelijä osaa vastata moniin kysymyksiin ja ihmettelyihin.

Selittelijä kertoo ja kuvailee monisanaisesti, millä tavalla on harjoituttanut leikkauksen jälkeen uutta niveltään, jalkaansa ja kävelyään. Se perustelee ja kuvailee lisää, jos huomaa, ettei kyselijä ole saanut tarpeeksi tietoa tai sen silmistä näkee, ettei selittelijän vastaus ole ymmärrettävä tai ettei vastaus näytä kiinnostavan. Se ei haluaisi tuoda asiaansa liikaa esille, mutta välillä on pakko, jotta sitä ymmärrettäisiin edes jotenkin.

Selittelijä näyttää jopa yhden viikonkin aikana useita kertoja, miten sen jalka toimii (tai ei toimi). Ei sillä, etteikö se itsekin haluaisi niin tehdä koittaakseen, miten se toimii, mutta se tekee niin myös siksi, että kyselijät asiaa ihmettelevät kerta toisensa jälkeen. Saattavat ihmetellä sittenkin, vaikka ovat nähneet useita toistoja peräkkäin. 

Selittelijä luulee toisinaan, että kyselijät ovat jo kysyttävänsä kysyneet, ihmettelynsä ihmetelleet ja ehkä jo alkavat ymmärtääkin selittäjän selityksiä. Selittäjästä kuoriutuu välillä ihan omakin itsensä - vahva mutta herkkä, positiivinen ja elämäniloinen elämän ihmettelijä. Kunnes se jonakin päivänä huomaakin joutuneensa valitsemaan jalkaansa taas ne selittelijän kengät.

Yhtenä iltana selittelijä havahtuu. Se huomaa, ettei sillä oikeasti ole mitään syytä selitellä. Eikä kaikille muutenkaan ole tarvinnut selitellä, mutta ne kyselijät, joille niin on joutunut tekemään, ovat vain olleet sellaisia, joille selitteleminen on syönyt aivan valtavasti energiaa. Siis kyselijät ovatkin olleet positiivisen energian syöppöjä - ei hyvä, ei! Positiivista energiaa on ammennettava takaisin samalla mitalla.

Se päättää heittää selittelijän kengät niin kauas kuin ne ikinä vain lentävät ja se kokoaa itsensä. Kyselijät kyselevät, mutta selittelijä ei enää selittele. Se kertoo tilanteen faktat ääneen mutta toteaa, ettei sillä ole mitään syytä selitellä eikä se halua selitellä enää. (Ei oikeasti ole ollut koskaan mitään syitä selitellä, mutta selittelijän osasta on vaikea päästä eroon, ikään kuin olisi koko ajan jonkin teatteriroolin vaatteet päällä.) Selittelijä on ollut koko ajan avoin ja vaikkei se ole töissäkään, se sentään osaa yhä ilmaista itseään kirjoittamalla, se on löytänyt uutta vertaistukea ja haluaa sitä myös antaa. Ja sitäpaitsi se on oikeasti ihan hemmetin hyvä tyyppi ja sen seurassa viihdytään ihan todistetustikin! 

Selittelijä päättää, ettei enää koskaan yritäkään etsiä uusia selittäjän kenkiä itselleen. Muusta roolivaatetuksestakin se on päässyt eroon. Se kaivaa esiin faktat ja päättää, että jos ne "en ymmärrä kuitenkaan" -katseen omaavat kyselijät kyselevät, se voi vastata lyhyesti ja napakasti. Toisille kaltaisilleen, vertaisilleen ja ymmärtäjilleen, joiden läsnäolosta jo välittömästi huokuu ymmärrys, se voi selitellä, pitkästikin. Tai oikeastaan ei selitellä laisinkaan vaan maalailla kielikuvilla. Tuntikausiakin. Heidän kanssaan se myös iloitsee, nauraa (siis NAURAA, KÄKÄTTÄÄ, HOHOTTAA hysteerisesti ja hullun lailla), itkee, pohtii elämää, ironisoi itseään ja kaikkea muutakin ympärillään, löytää tilannekomiikkaa kaikesta. Kuuntelee musiikkia volumet täysillä. Laulaa karaokea sielunsa ja sydämensä pohjasta. Maalaa. Unohtaa muun, nauttii elämästä ja siitä, että saa elää juuri sellaisena kuin on ja siinä ympäristössä ja seurassa kuin on.

P.S. Selittelijän roolia näytteleviä on tässäkin maassa aina vain enemmän ja enemmän. Kun kohtaat elämäsi varrella ihmisiä, tulet luultavasti joskus itsekin ottamaan tämän roolin, halusitpa tai et. Ei vain nivelongelmissa vaan ihan missä tahansa muissakin tilanteissa.

Erilaisuutta voi ymmärtää vain kuuntelemalla ja olemalla aidosti läsnä.