Kotona lähes kahden viikon sairaalareissun jälkeen

Kotiuduin eilen lähes kaksi viikkoa kestäneeltä sairaalareissulta. Eilinen ilta  meni vielä hakiessa sitä, missä ja millaisissa asennoissa mun on helpointa ja kivuttominta olla niin sohvalla kuin sängyssäkin mutta lopulta saatiin äidin kanssa aikaiseksi mahdollisimman mukavat "säädöt" tavallisilla tyynyillä ja sänkyyn ostetulla kiilatyynyllä. 

Yö meni ihmeen hyvin tilanteeseen nähden ja kipulääkkeitäkin meni kohtuullisen vähän olettamaani nähden (!) Toki mulla menee myös peruskipulääkitys koko ajan mutta nyt näistä leikkauksen jälkeen määrätyistä lääkkeistä kun puhutaan. Niin se vaan on, että kotona on paras olla ❤

Lueskelin juuri mun edellisen postauksen ja ihmeen selväjärkisesti selostettu se oli :D Näin vähän jälkikäteen on todettava, että kyllähän alkupäivät menivät kai melko sumussa niin kipujen kuin kipulääkkeidenkin vuoksi. Juttelin puhelimessakin niin läheisten kuin ystävienkin kanssa mutta en näistä ekoista puheluista muista paljoakaan, vaikka itse mä koinkin olevani ihan suht järjissäni. Mutta olihan se ortoosisäätö ja ne kivut alkuun jotakin ihan käsittämätöntä...

Tähän kun vielä yhdisti sen mun silloisen surkean toiminta- ja liikuntakyvyn niin olin ihan täysin autettava ja lähes kokonaan sänkyyn "sidottu" vessareissuja lukuunottamatta.

Vietin samassa huoneessa yli viikon, kunnes olin siinä kunnossa, että pystyin kävelemään edes huoneen ulkopuolelle. Noihin aikoihin, kun kävely alkoi hiljalleen yhden kepin kanssakin sujua jotenkin, myös ystävä pystyi mut kuljettamaan pyörätuolilla sairaalan kahvioon, sillä kestin kipujakin jo vähän paremmin tai ne olivat jo paremmin hallinnassa. Ystävälle aivan ❤valtavan isot kiitokset❤ useista vierailuista mun luona, vaikka hänen omakin terveystilanne on vaikea. Lisäksi hän teki mulle monen monta lettiä :D (Lettejä myös hoitajat tekivät monia kylläkin mutta ystävä useimmiten.) 

Muutoin mun luona en niin kaivannutkaan vieraita käymään, pari läheistä kävi moikkaamassa ja eräs ystävä myös. Päivät kuluivat ihmeen nopeasti kuitenkin puhtaasti leväten, nukkuen ja toipuen, kipuja mutta myös musaa kuunnellen, toimintakykyä hitaasti vahvistaen, apuvälinejuttuja fyssareiden kanssa miettien ja varovaisia deltalihaksen ja kyynärpään harjoituksia tehden. Ja vaihtuvien huonekavereiden sekä hoitajien kanssa jutustellen.

Jkl:n olkapääortopedi eli toinen leikanneista ortopedeista hoiti hienosti asiat ortoosisähellyksen jälkeen. Hän kävi monta kertaa reilun viikon aikana mun vointia kyselemässä ja jatkokuvioita pohtimassa ja niistä keskustelemassa mun luona. Muut osastolla kiertäneet ortopedit eivät mun asioihin sitten enää puuttuneetkaan sen enempää ;) Mikä oli hyvä juttu ehdottomasti, ettei kukaan muu sohlannut asioita välissä. 

Eilen, kotiutuspäivänäkin, vielä ortopedi useaan kertaan kävi mun luona asioista keskustelemassa, toivottamassa kätellen hyvää toipumista (mä kiitin hyvästä hoidosta) ja hän hoiti myös kotiutuspaperit suunnitelmineen sekä lääkitysasiat kuntoon. Hoitaja myös poisti tikitkin ortopedin luvalla, kun haava on niin hyvin jo parantunutkin. Toivotaan, että arvestakin tulee siisti eikä se kehitä liikakasvua tai leveyttä EDS:lle tyypillisesti...

On hieno juttu, että huolehditaan asiat loppuun saakka hyvin ja selkeästi ja sovitut asiat pidetään, sekin edesauttaa kotiutusvaihetta ja toipumista osaltaan. Mä uskoisin, että vaikka sairaalassa kestikin pitkään ja vaikka alku oli hankalaa, lopulta vointi ja liikkuminen otti isot harppaukset eteenpäin nyt ihan muutamissa viime päivissä. Sekä minä että ortopedi molemmat varmasti olemme ihan hyvillä mielin tämän hetken tilanteesta.

Jatkan kotona nelisen viikkoa samaisia varovaisia harjoituksia kuin mitä sairaalassa aloitettiin jo ja kun vointi sallii, menen mun fyssareitakin tapaamaan Bodiumiin. Sitten neljän viikon päästä onkin luvassa rtg, ortopedin kontrolli ja myös fysioterapiakontrolli ja noihin aikoihin tulen pääsemään myös kuntoutusosastolle jaksolle, mikä on erittäin hieno juttu. Sieltä käsin saa taas hyvät lausunnot ja kuntoutussuunnitelmankin. Altaalle en pääse ainakaan ekaan kuuteen viikkoon. Mulla olisi myös fysiatrille aika huhtikuun puolivälissä mutta luulen, että soitan kuntoutusosastolle ja pyydän, että sieltä yhdistettäisiin fysiatrin aika samoihin aikoihin kun olen kuntoutusosastolla. Se olisi varmaan järkevintä, niin saataisiin kaikki asiat samoihin papereihin ja mun ei tarvitsisi ravata erikseen sairaalalla, kun olisin joka tapauksessa siellä jo päivisin.

Nyt sitten tosiaan vaan kotona toipumista ja arjen ihan oikeaa opettelua ortoosin kanssa - joka muuten on juurikin se Donjoy UltraSling IV, se todettiin mulle parhaimmaksi vaihtoehdoksi sitten kuitenkin. On myös mun itse säädettävissä ja tämän saa myös paidan päälle ja suihkua ajatellen helposti pois, mikä on tosi hyvä juttu! Nyt kun vaan maltan kotona oikeasti myös levätä, etten ota sitä liikaa "Minä ite" -asennetta ja saa mitään yltiökovia kipuja aikaiseksi... ;) Apua saan myös kunnasta suihkukäynteihin kerta viikkoon (muutakin apua on saatavilla ja mm. avustajaa mietitään vammaispalvelun kanssa mutta nyt alkuun haluan ensin nähdä, mihin suuntaan vointi kehittyy, ennen kuin mistään pidempiaikaisista asioista päätetään).

Lopuksi täytyy vielä erikseen kirjoittaa muutamasta huomiosta. Helposti leikkauksiin liittyen huomio kiinnittyy vain lääkäreihin ja heidän käytökseensä tai onnistumisiinsa/epäonnistumisiinsa. Nyt kun seurasin taas kerran "aitiopaikalta" (tai no, (potilas)paikalta ;) ;)) myös muun sairaalahenkilökunnan tehtäviä, on sanottava, että kaikki tekevät erittäin merkittävää ja tärkeää työtä ja mun saamani hoito sekä kohtelu oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta erittäin hyvää.

Hoitajien ja fysio- sekä toimintaterapeuttien työ näkyi tietysti mun suuntaan eniten ja on se surullistakin nähdä ja kokea, miten älyttömän vähillä resursseilla ja ehkä arvostuksellakin erityisesti hoitajat mutta muutkin ammattiryhmät myös laitoshuoltajiin ym. ammattiryhmiin saakka työtään tekevät. Potilaita on paljon, he ovat eri vointisia ja "tarpeisia" ja on myös paineet kotiuttaa heidät usein vain nopeammin ja nopeammin tiettyjen nopean toiminnan mallien ja kriteerien mukaisesti. Nämä paineet heijastuvat joskus myös sitten potilastyöhön ihan väkisinkin, joko kiireenä ja tunteena siitä, ettei ehdi ja pysty kaikkeen siihen mitä pitäisi - moni hoitaja kertoi siitä, että inhimillisiin kohtaamisiin ja ihan rauhalliseen keskusteluunkaan ei ole tarpeeksi aikaa puhumattakaan ihan tavanomaisesta hoitotyöstä kuten vaikkapa potilaan suihkureissut - tai toisinaan myös käytöksenä. Potilaan näkökulmasta puolestaan joskus esim. tunteena siitä, ettei apua saa silloin kun olisi tarve tai myös niinkin, että jopa potilas (eli minä) välillä huolestuneena katseli hoitajien kiirettä ja vastuun määrää. Kirjoitan nyt ihan omasta kokemuksesta ja potilaana, joka ei nyt ihan joka risahduksesta kelloa soitellut kuitenkaan vaan aina puhtaasti tarpeesta lähtien ja henkilönä, joka ymmärtää kyllä, että hoitajilla on kova vastuu ja he eivät mitenkään ehdi tehdä varsinkaan kovassa kiireessä kaikkea siten kuten he haluaisivat vaan vain sen kaikkein välttämättömimmän...

Lähetän joka tapauksessa kaikille mua nyt kuluneiden päivien ja öiden aikana hoitaneille ja auttaneille henkilöille niin preoperatiivisen puolen ja leikkurin kautta osasto 21:een valtavan suuret ja lämpimät kiitokset. (Erityisesti teille, jotka otitte hyvin selvää mun sairauksista ja ymmärsitte, etten ole ihan perus Rapid Recovery -tekonivelprosessiin istuva potilas.) Teette todella tärkeää työtä, jota arvostan suuresti!

Sohlaa ortoosien kanssa

Astetta enemmän jo voimia ja jaksamista kirjoittaa, joten kokeillaanpa, mitä tästä tekstistä nyt tulee. Leikkaus tehtiin siis neljä päivää sitten ja yhä oon ortopedisella osastolla hoidossa. Koko tarina näiltä viime päiviltä pitäisi varmaan tehdä videomuotoon, jos näistä haluaisi saada kattavan kuvauksen mutta näin tekstimuodossa koitan tiivistää... Jos saan tiivistettyä :)

Viime tekstin aikaan mulla ei ollut vielä pysyvää ortoosia kädessä. Täytyy todeta, että ei sitä ole vieläkään :D Melkoista sohlausta on ollut kaikki tuohon ortoosiin liittyvä mutta muutoin itse hoitotyö osastolla sekä toimintaterapeutin ja fyssarin avuliaisuus on ollut ensiluokkaisen hienoa.

Mutta mutta... Ortoosiin liittyen kaikki lähti pieleen - tai tiedonkulku tökki - jo varmaan heti osastolle siirtymisen jälkeen, kun kävikin ilmi, että ei ollutkaan paikalla sellaista henkilöä, joka tietäisi tarkalleen, millainen ortoosin pitäisi olla ja miten mun käsi siihen pitäisi tukea niin, että pystyn myös kyynärpäätä liikuttelemaan ja pumppaamaan. Kipsimestarin sijainen ei uskaltanut lähteä edes toiselta leikanneelta lääkäriltä saamiensa kuvien ja tietojen perusteella tekemään mitään vaan oli aivan ihmeissään, "hoomoilasena." Toimintaterapeutti sitten yritti osastolla kiertäneen ortopedin (joka oli vieras mulle eikä mun kokonaistilannetta tunne yhtään) ohjeiden ja pyynnön mukaan toimia ja rakentaa uutta väliaikaista, edes vähän paremmin toimivaa ja tukevaa ortoosia hänen mukanaan olleen toimintaterapeuttiharjoittelijan kanssa. Toimintaterapeutille ei muuten ollut edes mennyt tieto siitä, että kipsimestarin sijainenkin oli saanut ohjeeksi yrittää tehdä uutta ortoosia, heh :D Hän kuuli asiasta vasta kun mä kerroin. Lopulta hänkin sai kipsimestarin sijaiselta kuvia meiliinsä siitä, millaista ortoosia haetaan.

Toimintaterapeutin työpanos ja yritys oli sinnikäs ja hyvä ja fyssarikin saatiin asiaa pohtimaan ja valmistusvaiheen ajaksi mun kättä tukemaan (kökötin hyvin pitkään kivuissa ilman ortoosia sängyn reunalla, kun ortoosia mallattiin vyötärölle ym.) mutta ei tästäkään ortoosista tullut kovinkaan hyvää. Toimintaterapeuttikaan ei ollut tyytyväinen. Vanhaakin alkuperäistä ortoosia koitettiin jossakin vaiheessa vielä saada mulle takaisin paikalleen mutta se ei onnistunut enää mitenkään, terävät reunat vaan hankasivat ihoon ja huokailin siinä vaan kivusta, mitä se vekslailu aiheutti...

Noh, toimintaterapeutin ortoosin kanssa päätettiin pyrkiä viikonloppu pärjäämään.
Yöllä kävi kuitenkin sitten ilmi, että ortoosi oli löystynyt kiinnityksiltään ja painoi tosi ikävästi monesta kohdasta eikä tukenut kättä mitenkään. Yöhoitaja oli ihan ihmeissään ja järkyttynyt, miten tilanne oli tällainen. Lopulta päädyttiin poistamaan koko ortoosi ja koitin yön pärjätä makuulla käsi huolellisesti tyynyihin tuettuna. Oli tosi tuskaa, vaikka kipulääkettä menikin...

Aamulla kivut olivat valtaisat. Kivunhallinta ei myöskään ollut ollut ehkä tarpeeksi riittävää tilanteeseen nähden mutta riittävällä lääkityksellä päästiin lopulta kivun huipun yläpuolelle. Fyssarin ja aamuhoitajan kanssa pohdittiin sitten taas mun tilannetta ja
ehdotin, että mitä jos edes viikonlopuksi kokeilisi DonJoy -merkkistä tiettyä olkapäälastaa/ortoosia käteen. Näytin ortoosin kuvia googlen kautta. Tuo DonJoy oli myös fyssarista tosi hyvä asia, ainakin huomattavasti tukevampi kuin mikään muu tähän saakka kokeiltu häkkyrä. Kysyimme asiaa sekä hänen että hoitajan kanssa päivystävältä ortopedilta, joka sanoi ajatuksen olevan nyt väliaikaisesti ok.

Nyt tällä ortoosilla kivut ovat onneksi nyt edes suht hallinnassa, jotta tietyt perusjutut edes onnistuvat. Tänään oon vihdoin päässyt avustettuna suihkuunkin. Nyt on kuitenkin vielä paljon avoimia asioita, kuten mm. yleisvoinnin parantuminen, hiukan itsenäisempi toimiminen, jalkojen ja niiden nivelten hallinta, kipujen hallinta ym., ennen kuin voidaan miettiä jatkoa. Yhä mennään päivä kerrallaan.

Tällä hetkellä muuta suunnitelmaa jatkosta ei oo kuin se, että josko huomenna vihdoin saataisiin mulle kunnollinen ortoosi. Toivottavasti näkisin myös mulle tuttuja leikanneita ortopedeja... Olkaortopedin nyt tietysti mieluusti ensin. Lähetin myös Jkl:n olkaortopedille eilen meiliä, jotta hän tietää ortoosiin liittyvistä sohlauksista.

Osastolla ollessa hoitotyö on ollut todella hyvää ja tästä täytyy kiittää kaikkia hoitajia, fyssaria ja toimintaterapeuttia. Lääkäritkin ovat omien vastuualueidensa asiantuntijoita mutta mun asioista he eivät ole voineet ottaa sen enempää kantaa. On ollut myös tosi kiireistä viikolla, nyt viikonloppu on kai ollut rauhallisempaa. Nyt vaan mun kokonaishoitoa ei ollut suunniteltu leikkauksesta eteenpäin oikein hyvin ja huomioitu ehkä ihan tarpeeksi kattavasti sitä, että en istu tiettyihin toipumisprotokolliin enkä niihin liittyviin kriteereihin. Olisi ollut hyvä, jos jo etukäteen olisi leikkauksen jälkihoito mietitty edes siltä osin, mitä milloinkin kenenkin toimesta hoidetaan. Mutta kun näin ei tehty, tuli ylläreitä ja mä oon itse kaikkien kipujen keskellä sitten kysellyt asioista ja tiedottanut eri ihmisiä, jotta tieto on kulkenut kaikille. Eihän tämä sinänsä yllätä mutta inhimillisesti tämä on väärin, varsinkin jos kivut olisi eri tavalla toimimalla saatu aluksi paremmin jo haltuun. Mutta ihan hyvillä mielin kuitenkin oon - taistelijat taistelevat.

Olkapään luudutus

Pikainen blogipäivitys kun on hankalaa tämä yhdellä kädellä naputtelu. Eilen siis tehtiin vasemman olkapään luudutus ja nyt oon suunnitellusti ortopedisella osastolla. Ennakko-odotuksiin nähden reissu on ollut jotenkin rankempi kyllä, eli oon ollut huomattavasti avuttomampi mitä kuvittelin ehkä alitajuisesti etukäteen olevani. Mutta nyt on myönnettävä, että tarvitsen paljon apua ja että kyllä näin yksikätisenä on todella avutonta.

Mulla on myös kädessä vielä väliaikainen ortoosi ja se pitää huomenna vielä tehdä uusiksi. Fyssarikaan ei oo vielä käynyt mua jumppauttamassa ja oon päässyt tähän mennessä vasta sängyn reunalle istumaan ja seisomaan. On hidasta ja vaikeeta ja kovat kipulääkkeet (olkapää on ollut odotetustikin plexuspuudutuksen haihduttua yöllä ja tänään tosi kipeä, no nyt illalla ei niin pahasti enää) aiheuttavat sen, että mulla nuo muut nivelet eivät tunne nyt normaaleista subluksaatioista kipua ja on tosi varovaista kun en ylös noustessa tiedä, onko nivel paikallaan vaiko ei.

Itse leikkaus meni suunnitellusti ja hyvin, joskin se kesti valmisteluineen paljon pidempään mitä oli arveltu. Jatko on epäselvää vielä, siis että kauanko oon osastolla. Kuntoutusosastoa itse toivoin myös jatkohoitopaikaksi mutta siellä ei oikein oo tilaa... Mutta sen sanoin tänään kiertäneenne mua tuntemattomalle ortopedille, että en mä kyllä mihinkään tk:n osastolle lähde hoitoon vaan siinä kunnossa mun on oltava, että voin kotiutua kotiin saatavan tuen ja avun kanssa sitten aikanaan suoraan kotiin. Mutta nyt ei oo vielä sen aika. Päivä kerrallaan eteenpäin :) Keeping the faith!

Odottamista

Hei
Kui sä puet uikkarin päälle sit ku käsi leikattu?
Mietin tota puol yötä :D :D :D

Näin kyselee ystävä viestissään :) Eikä hän ole ainut, joka pohtii, miettii ja kuulemma jopa jo jännittää mun olkapääleikkausta mun puolesta.

Välillä milloin kukakin läheinen myös pohtii ääneen tulevaa eri näkökulmista ja monia asioita onkin hyvä pohtia etukäteen, kunhan ei asioita nyt ihan liikaa mielessä pyörittele, kaikkeen kun kuitenkaan ei osaa ennalta täysin varautua. Lapset ovat esim. pohtineet nyt viime päivinä välillä sitä, miltä käteen tuleva häkkyrä (lasta/ortoosi) näyttää, kuinka pitkään äiti on sairaalassa tällä kertaa ja miltä näyttää sitten häkkyrän kanssa toimiminen ja liikkuminen. Onpa erilaisia liikkumistapaehdotuksiakin nähty :) "Sä teet äiti sit varmaan näin ja liikut näin..." Mies puolestaan ei näytä ainakaan suoraan, että pohtisi tai murehtisi hirveästi asioita (hänestä näkee kyllä, jos joku asia vaivaa) vaan hän luottaa ja on sanonutkin ääneen mulle muutamankin kerran rohkaisten, että tämä on ainut, oikea ja hyvä ratkaisu ja että vihdoin asiat etenevät ja päästään taas asioissa eteenpäin.

Jotkut läheiset ovat pohtineet, kuinka korkealle mun käsi tulee sitten lopulta toipumisvaiheen jälkeen nousemaan, mihin asentoon olkapää jää ja että kai kepin käyttö ja vaikkapa nyt hiusten laitto, meikkaus tai muu vastaava ihan perusarjen toimiminen yhä onnistuu... Asioita, joita mä itsekin kyselin ortopedeilta aiemmin ja otin näistä selvää. Ääneen pohdinnoista on tullut ja tulee myös hyviä ajatuksia, miten leikkauksen jälkeistä arkea voisi erilaisin jipoin ja konstein helpottaa.

Mun suuntaan ei ole isommin näkynyt, jos joku läheinen pohtisikin vaikkapa komplikaatioita tai muita leikkausriskejä. Mitään muitakaan leikkaukseen liittyviä mahdollisia pelkoja ei mun suuntaan myöskään ole näytetty, mikä on sinänsä ihan hyvä juttu. Kauhuskenaariot eivät auta ketään ja tietysti kun mun luonne tunnetaan, harva ajattelee muutenkaan, että ihan pienestä säikähtäisin. Niin monia asioita on käyty viime vuosina läpi. Tosin on tullut kyllä muutamia spontaaneja reaktioita tietyiltä henkilöiltä mun leikkauksesta kuultuaan, että mun on tehnyt mieli melkein lohduttaa säikähtänyttä vastapuolta, että ei hätää, kaikki järjestyy kyllä, että tämä on mun arkea :)

En edes kyllä osaa muutenkaan pelätä leikkausta. Ajatukseen siitä, että elämässä tulee eteen vielä monenlaisia toimenpiteitä, on ollut jollakin tavalla sopeuduttava, vaikka koskaan ei välttämättä täysin sopeudukaan eikä varmasti tarvitsekaan. Eihän kukaan henkisesti terve ihminen halua sairastaa. Mutta tietty sopeutuminen on oltava kuitenkin, sillä muuten ei jaksaisi ja jos tällaiseenkin elämään ei sopeutuisi, olisi arki kyllä äärimmäisen raskasta.

En oikein vielä jännitäkään mutta kun joku aina ääneen pohtii jotakin, vaikkapa nyt toimintakykyä tai muuta tekemistä ja avuntarvetta leikkauksen jälkeen, jää asioita miettimään enemmän tietty itsekin siinä hetkessä. Ei se huono asia ole ja onhan se totta, että eniten tässä kuitenkin nyt vaan odottaa, että leikkauspäivä tulisi jo ja että pystyy välttelemään tällä hetkellä jylläävät ties mitkä pöpöt ja virukset.

Sairaalapäivien määrää oon nyt tässä itse viime päivinä pohdiskellut, sitä ei voi etukäteen sanoa ja vaikea on heittää kenenkään mitään arvioitakaan varmasti. Toivottavasti leikkaus menee siten kuten on suunniteltu, eikä tule mitään ylläreitä. Ja että kivut saadaan heti alusta lähtien hyvin kuriin. On myös jännä nähdä, herääkö sitä sitten leikkauksen jälkeen jo joku lasta-/ortoosiviritelmä kädessä vai miten käsi on silloin alkuun tuettu. Sitten onkin mielenkiintoista, miten ekat sängystä ylös nousemiset tapahtuvat ja että miltä kehossa tuntuu - ettei ole nukutuksen aikana saatu vaan sijoiltaan tai subluksaatioihin mitään niveliä. Kestävätkö polvet, kestävätkö lonkat, kestääkö muu tukiranka. Mikä on puolestaan kipuaste...

Mua ei ole myöskään koskaan nukutettu noin ihan yleisanestesiassa, humautettu on kylläkin. Se on hyvä juttu, että lueskelin Kannasta, että anestesialääkäri on jo maininnut konsultaatiotekstissä mm. hyvästä pahoinvoinnin estosta. Olisi ihan karmeaa vielä nyt vaikka oksennella sitten  kipeän olkapään kanssa :/ Tosin on siinä sitten plexuspuudutus myös mutta kun puudutusten onnistumista ei aina tiedä.....

Sekin jää nähtäväksi, miten totun seisomaan ja ottamaan askeleita pelkästään sitten oikean käden varassa. Siis niin, että jos esim. kuljen ”seiniä ja kalusteita pitkin” vaikkapa kotona, pitääkin ottaa eri kädellä tukea kuin tähän saakka, samoin kuin silloin, kun kotona tai hyvin pienet askelmäärät kuljen kepin kanssa. Vai uskallanko hoippua ilman keppiä :D Ehkäpä en.

Kun vain oikeassa kädessä on keppi, miten ylipäätään jalat kantavat tällaisessa asetelmassa, miten muu keho sietää tämän ja miten oikea käsi ja temppuileva ranne kestää? Ja miten liikun ulkona yhden kepin kanssa? Pyörätuolia en pysty kelaamaan hetkeen itse yhtään, ja mopolla mihinkään lähteminenkään ei todellakaan oo vaihtoehto niin kauan, kuin olkapää varsinkin alkuun varmasti on kipeä ja kun on kylmää ja liukasta. Mulle ei mahdu varmasti mikään talvitakki päälle silloin kunnolla, kun käsi on tuettu tiettyyn asentoon ja häkkyrä vie tilaa. Mutta onneksi kevät koittaa kuitenkin tässä sitten jo pian ja mennään toivottavasti jo kohti lämpimämpiä ilmoja!

Pienet arkipäivän asiat ovat myös välillä nousseet mieleen. Miten nousen sairaalassa ollessa aluksi sängystä seisomaan, entä miten pääsen sänkyyn takaisin ja miten saan nostettua oikean letkumman jalan mukaan (kuten jatkossa myös sohvalle, autoon, pyörätuolin jalkalaudalle jne...)? Voi olla, että tämä onnistuukin ihan ok mutta voi myös olla, että eka yritys on katastrofi. Entä miten saan jatkossa rusautettua ja pamautettua vasenta polvea kohdilleen, kun nousen ylös? Miten pystyn toimimaan mm. suihkussa, pukemisissa... Entä kotona asioiden tekeminen? Alkuun en varmasti itsenäisesti monissa asioissa toimikaan, siihen olen jo nyt asennoitunut, ja kuten viimeksi kirjoitin, apuakin on tulossa kyllä kotiin. Onneksi... Ja toivehan mulla on, etten ole mikään kokonaan vuodepotilas, kun sairaalasta kotiutetaan. Kaikki hiustenlaitot myös sekä itselle että tyttärelle on myös muiden tehtävä, ja varmaan mun itseni on pidettävä paljon myös pipoa päässä, jos hiukset näyttävät ihan hirveiltä :D Miestä varoitin myös, että saa laitella välillä molempien perheen naisten hiuksia kiinni...

Ensi viikolla on vielä yksi kuivafysioterapiakerta ja lisäksi oma muu meno, mutta sittenpä seuraavalla viikolla jo mennäänkin.

Ystävä saa viestiinsä vastauksen.

Emmä tiiä :D
Samaan tyyliin mitä muutkin vaatteet :D