Omituisten Oireiden Kerho

Joulun välipäiviä!

Joulun vietto on sujunut perinteisesti sukulaisten, oman perheen ja ystävien kanssa aikaa viettäen. Lasten riemua on ollut mahtavaa seurata (3- ja 5-vuotiaiden aito jouluriemu on uskomaton ja kun vieläpä joulupäivänä kaikki v. 2007 jälkeen syntyneet seitsemän serkusta riemuitsivat yhtä aikaa, oli vauhti huima!) ja olla vaan. Jokin joulutunnelmasta on kyllä puuttunut kun lunta ei ole, on pimeää ja koko ajan sataa vettä, mutta eipähän ole ainakaan liukastumista tarvinnut pelätä. Ja aito joulutunnelmahan lähtee ihmisistä ja sydämistä!

Minulta on kyselty viime aikoina useaan otteeseen, miten lonkan dysplasia alkaa oireilla ja miten se käytännössä vaikuttaa liikkumiseen. Aiemmin postaamissani linkeissä on kerrottukin ihmisen fysiologiasta ja anatomiasta sekä taustaa dysplasialle, mutta itse ajattelin kertoa nyt ihan vain omasta tilanteestani. Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten oma tilanteeni paheni, mutta en kovin tarkkaan muista oireista.

2000-luvun alkupuolella pudotin painoani reippaasti ja silloin kävin paljon sauvakävelemässä. Muistan, että usein lenkin jälkeen oikeassa nivusessa tuntui polttavalta, lievästi kipeältä ja kävely oli välillä illalla tämän vuoksi vähän "tönkköä." Oikein pitkän lenkin jälkeen saattoi yöllä ilmetä myös lepokipua, polttavaa tunnetta sekin. Arvelin, että tilanne johtui vaan liiasta treenaamisesta ja tuntemukset hellittivätkin kyllä kun piti muutamien päivien lenkkeilytaukoa.

Tämän jälkeen oireet vaihtelivat, mutta yhä useammin alkoi lonkan seudulla tuntua polttavaa, kirvelevää tunnetta. Ei päivittäin, mutta useammin kuitenkin kuin ennen. Joskus kävellessä lonkassani muljahti jokin niin inhottavasti, että kipu oli aivan järkyttävä ja minun piti seistä paikallaan varmaankin 15 minuuttia ennen kuin kykenin jatkamaan matkaa. Tunne oli kuin jokin jänne tai vastaava olisi siirtynyt hetkeksi pois paikaltaan ja sitten taas takaisin. Jälkikäteen, nyt kun on diagnoosi olemassa, olen arvellut, että ehkäpä reisiluun nuppi käväisi hetken ajan pois lonkkamaljasta tai ainakin melkein käväisi.

Mutta enpä vain mennyt tuolloin lääkäriin kun en kehdannut... Hävetti, että olin tuolloin hiukan yli parikymppinen, ja lonkka vaivasi! Jälkiviisastelijana sanoisin, että olisipa kannattanut mennä lääkäriin niin olisin edes tiennyt, mitä vaihtoehtoja on parantaa tilanne ja olisin ehkä välttänyt tiettyjä raskaampia urheilusuorituksia myöhemmin. Mutta sepä on ollutta ja mennyttä se ja nyt elellään tätä hetkeä :) Ja tällä hetkellä tilanne on aika lailla "tasaisen huono." 

Lonkan vääristynyt asento näkyy niin, että jos seison suorassa (tai yritän seistä, kipeälle jalalle ei kauheasti pysty varaamaan), osoittaa oikean jalan jalkaterä jonkin verran ulospäin. En vain pysty seisomaan jalkaterät suoraan eteenpäin osoittaen kun oikea lonkka on niin jäykkä ja kipeä, että väkisinkin jalkaterä kääntyy ulospäin.

Oikeaa jalkaa en pysty kunnolla myöskään nostamaan ylös. Esim. jalan nostaminen sohvalle sattuu ja jos yritän nostaa jalkaa vaikkapa koukkuun, ei reisilihaksessa vaan tunnu olevan voimaa tai ehkä on, mutta lonkka ei anna periksi vaan heti tulee kipu ja rutina lonkasta vastaan. Välillä siis nostan jalkaa jopa kädellä...

Pystyn esim. sohvalla istuessani koukistamaan jalkaa ulkokiertoon, mutta sisäkierto puuttuu kokonaan. Se sattuu aivan järkyttävästi ja jäykkyys myös haittaa sisäkierron onnistumista. Tuo jäykkyys ja muutenkin lonkan lukkiutuminen, rutina, muljuaminen ja kipu johtuvat siis lonkkanivelen ja lonkkamaljan surkeasta kunnosta ja syystä että luu hankaa luuta ja reisiluun nuppi on rikki. Ortopedit ja lääkärit vääntelevät aina jalkaa/jalkoja jokaisella vastaanottokerralla ja testaavat liikkuvuutta, kulmia ja liikeratoja ja niiden testien perusteella paljon jo nähdäänkin, tarkennuksen tilanteeseen kertoo sitten viimeistään röntgenkuva.

Lepokipua ei ole ollut niin paljon mitä pahimmassa vaiheessa oli, mutta liikkuminen on joka askeleella tuntuvan kivun vuoksi hiukan hankalaa. Onneksi mitään kipujen radikaalia pahenemista ei ole viime aikoina tapahtunut. Tähän lienee vaikuttanut kepin käyttöönotto ulkona liikuskellessa ja muutenkin se, että olen liikkunut "sopivasti", tuntemusten mukaan, en ole rasittanut lonkkaa liikaa mutten liian vähänkään. Tutuissa sisätiloissa (esim. kotona) en keppiä ole käyttänyt, lapset kun vierastavat "robottijalkaa." Yritän nyt vielä pärjäillä ilman ja huonekaluja tai seiniä pitkin kävellen kun se on mahdollista. Sen sijaan pitkä kenkälusikka on jo ahkerassa käytössä, helpottaa kenkien laitossa ja myös monen tavaran poimimisessa. Anonyymit Apuvälineet ry kokoontuu... :)

Haluan muuten kiittää kaikkia ihania ihmisiä sekä lähellä että vähän kauempana läsnäolosta ja tsemppaamisesta! Viettäkäähän leppoisia välipäiviä ja rentoutukaa :) Minä olen tehnyt melkein ainoastaan niin. Kuten Viivi joulukuun kalenterikuvassa...

Et ole yksin

Suomalaisilta nettisivustoilta ei paljoakaan tietoa lonkan dysplasiasta löydy. Tiedän ja tunnen henkilöitä, nuoria naisia (ja miehiäkin), joilla on syystä tai toisesta ollut ongelmia lonkkansa/lonkkiensa kanssa, mutta yhdelläkään ei tietääkseni ole todettu dysplasiaa. Dysplasiaa tuntuvat potevat erilaisten julkaisujen perusteella lähinnä koirat tai vauvat. Mahtavaa, nuoria tai nuorehkoja ihmisiä ei paljoakaan tuntuisi olevan, onkin mielenkiintoista verrata tilannettaan vaikkapa koiraan...! :) Vai onko sittenkään?!

Tekoniveliä on asennettu muutamallekin tutulleni, mutta kaikilla eri syistä kuin minulla. Kaikki lonkan ongelmat ovat yleensä varsin ikäviä, koska ne vaikuttavat pahimmillaan liikuntakykyyn niin voimakkaasti ja ovat usein kivuliaita, mutta olisi kiva löytää suomalaisiakin "kohtalotovereita", erityisesti nuoria naisia, joilla on tämä sama tilanne. Voisi verrata oireita ja elämää, jakaa kokemuksia, ongelmien ratkaisuehdotuksia, leikkauksia jne. Toki nytkin on vaihdettu kokemuksia monentyyppisistä lonkkavaivoista kärsineiden ja kärsivien tuttujen kera, mutta olisi hienoa, jos Suomesta löytyisi muitakin näin avoimesti asioista kertovia "dysplastikoita" kuin minä.

Onneksi "hip dysplasia" -sanoilla googlettelemalla on löytynyt ensinnäkin useita fakta- ja tutkimuspohjaisia sivustoja juuri tästä aiheesta. Siis nuorten aikuisten, erityisesti naisten (koska 80 % dysplasioista todetaan naisilla), tilanteesta ja oireista. Toiseksi, olen myös löytänyt monta uskomattoman hienoa blogia, joissa upeat nuoret ja nuorehkot naiset kertovat dysplasiastaan, arjen haasteista, leikkauksista ja niistä toipumisista ym. - mutta ennen kaikkea kaikesta muusta; positiivisesta energiasta, voimaannuttavista asioista ja tapahtumista, jotka tuovat hymyn huulille, pitävät hyvässä vireessä, tsemppaavat, naurattavat. Ihanista ihmisistä ympärillä, rakkaista, läheisistä.

Esimerkkinä eräs upea brittinainen, nuori, kaunis, 28-vuotias rouva. Hän oli miehensä kanssa ennen isoon osteotomialeikkaukseen menoaan koonnut keittiö-olohuoneen seinälle valokuvakollaasin. Kuvat olivat tilanteista, jotka joko naurattivat eniten tai toivat parhaita ja onnellisimpia muistoja mieleen ja ne oli kehystetty mitä erilaisimpiin kehyksiin ja niitä oli kymmeniä! Eli kuvat näkisi väkisinkin kun keittiössä tai olohuoneessa viettäisi aikaa. Ei mikään hienoin ja tyylikkäin sisustuselementti, kuten tämä nainen kirjoitti, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli puhtaasti piristää ja herättää positiivisia fiiliksiä! Ja kirjoittaja olikin viettänyt leikkauksen jälkeen tässä tilassa paljon aikaa - kun liikuntakyky oli monta viikkoa hyvin rajoittunut - mutta saanut paljon hyvää energiaa näistä kuvista niitä päivittäin katsellessaan.

Löysin myös Hip Chicks -sivuston, sekä netistä että Facebookista, jonka tarkoitus on puhtaasti nuorten naisten lonkkadysplasiatietoisuuden levittäminen. Mahtava sivusto ja löytyipä myös paikka, josta voisi asiaa tukeakseen ostaa Hip Chicks -vaatteita ja tavaroita :) (Kuva alla). Aika vänkä logo, etten sanoisi. :)

On alkanut tuntua, että en olekaan mikään poikkeus. Maailmalla ymmärretään, minusta paremmin kuin meillä Suomessa, kuinka tärkeää tästäkin asiasta ja nuorten lonkkavaivoista on puhua ääneen, avoimesti ja julkisesti. 

Sain maanantain polikäynniltä "Valmistautuminen tekonivelleikkaukseen" -esitteen, jonka kannessa keppien kanssa seisoskelee 75+ -ikäinen nainen. Tuntui hassulta - meille nuoremmille voisi olla ihan omakin esite! Tässäkin on yksi syy, miksi kirjoitan ja puhun omasta tilanteestani mahdollisimman avoimesti. Ennakkokäsitykset "lonkkapotilaista" joutavat romukoppaan, meitä on kaiken ikäisiä ja dysplasian suhteen olemme usein nimenomaan nuoria naisia!

Tässä vielä muutama linkki mahtaviin, inspiroiviin lonkkadysplasian kanssa elävien naisten blogeihin.

http://hipoptimist.wordpress.com/about-this-blog/

http://dramaticallyhip.com

Uskomatonta ajatella, että jos minä olisin saanut diagnoosin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, olisi minulle todennäköisesti ehdotettu samantyyppistä PAO- eli osteotomialeikkausta kuin mitä nämäkin naiset ovat käyneet läpi. Ei mikään pieni leikkaus todellakaan... Joskaan ei tekonivelleikkauskaan ole ihan mikään läpihuutojuttu, mutta oletettavasti toipuminen siitä sujuu hiukan nopeammin - ehkä - mitä tuollainen iso lantion luiden kääntöleikkaus olisi.

Ajatukset poukkoilevat nyt laidasta laitaan, mutta antaapa vain poukkoilla. Tämän kirjoituksen pointtina kuitenkin: olkaamme mahdollisimman avoimia, jos mahdollista, harvinaisemmiltakin tuntuvien ongelmien kohdatessa. Avoimuudessa, positiivisuudessa ja yhteisöllisyydessä on voimaa! 

Tämä bloggaaja hiljentyy pikku hiljaa joulun viettoon. Toivon kaikille oikein rentouttavaa ja tunnelmallista joulun aikaa!

Suunnitelmat alkavat hahmottua

Tämä viikko alkoi jännittyneissä, pelonsekaisissa, kireissä ja odottavaisissa tunnelmissa. Tuota kaikkea yhtäaikaa ja mielessä myllersivät ajatukset laidasta laitaan. Tänään nimittäin oli käynti poliklinikalla, eli siis ihan ensiksi uusien röntgenkuvien otto koko lantion alueelta ja lisäksi ortopedin tapaaminen.

Röntgeniin pääsin samantien, jopa etuajassa, mutta ortopedin tapaamista jouduin odottelemaan pidempään. Ajat olivat myöhässä ja mitä odottaessani seurailin hoitajien tohinaa ja kävelyä edestakaisin pitkin käytäviä milloin paperit, milloin uusi potilas mukanaan, taisi olla "normipäivä" - tai ainakin normimaanantai :) 

Ortopedin vastaanotolle pääsin yli 35 min myöhässä, mutta mihinkäs mulla kiire oli - ei minnekään. Asiallisen, rempseän oloinen lääkäri, bändipaita pilkotti lääkärintakin alta. "Rokki- ja hevimiehiä!", mietin mielessäni samantien. Perinteiset esitietokysymykset käytiin läpi, jalkaa (tai jalkoja) väänneltiin taas joka suuntiin (huh sitä rutinaa viallisesta lonkasta, tosi inhottavaa, ja lonkka on nyt tosi kipeä tuosta vääntelystä, ylläri...) ja röntgenkuvasta totesi vain, että selvä juttuhan se on ettei tuo nivel olisi kestänyt montaa vuotta enää vaikka olisinkin liikkunut vähemmän... On ollut aina väärän mallinen ja sillepä ei vain voi mitään. Että kakkoskiireellisyysluokka ja "jooo, laitetaas rouva leikkausjonoon..." Ja toivon mukaan mut nyt sitten leikataan tulevan kevään aikana. Sairauslomaa nyt pidempi pätkä, maaliskuuhun. Eihän se tule riittämään, mutta sitten katsotaan taas tilannetta uudestaan. 

Tässä varmaan pelataan myös vähän ajalla, koska haluavat, ja itsekin haluan, vielä pudottaa painoani ennen h-hetkeä. Siksipä varmaan vielä muutamia kuukausia menee ennen kuin leikkaus on. Ortopedin tulen tapaamaan uudelleen vielä ennen leikkausta, silloin puhuttaneen tarkemmin leikkaustekniikasta ja siitä, millainen nivel mulle valitaan ym.

Ai niin, tapasin myös sairaanhoitajan, jonka kanssa kävimme läpi "muistilistaa" erilaisista asioista, jotka pitää hoitaa kuntoon ja muistaa ennen leikkausta. Hammastarkastus ja -röntgen, EKG, verikokeet ym. perustutkimukset, esitietolomakkeen täyttäminen sekä visiitti tulevan "kotiapurini" (joka meillä lienee mies) kanssa kuuntelemaan luentoa tekonivelleikkauksesta. Kyllähän minä olen aiheeseen perehtynyt jo matkan varrella paljonkin, mutta ei liene huono juttu mennä vielä luennolle kuuntelemaan. Luennoitsijoiksi tulevat endoproteesihoitaja, fysioterapeutti ja anestesialääkäri.

Minusta on kiva seurailla ihmisiä, heidän ilmeitään, eleitään, olemustaan ja käytöstään. Tänäänkin näin jos jonkinlaista persoonaa niin potilaina kuin sairaalan henkilökunnankin osalta... Huvittavin ja lähistön ihmisissä eniten hyvää tunnelmaa aikaiseksi saanut henkilö oli lääkintävahtimestari (?), joka mustat buutsit kopisten ja valkoisen takin helmat liehuen käveli vauhdikkaan iloisesti käytävillä ja lauloi tai hyräili koko ajan. Hänellä ei ainakaan mitään maanantaiangstia ollut havaittavissa!

Odotan myös mielenkiinnolla, haluaako ortopedi aikanaan leikkauksen taustamusiikiksi heviä...? Sehän sopisi muutenkin tunnelmaan, kun pora soi ja saha laulaa siellä muutenkin... ;)

Tunnelma tällä hetkellä kuitenkin, energiaa vieneen päivän jälkeen: huojentunut. Huh.

Viikonlopun rentoutumista ja itseopiskelua

Itsenäisyyspäiväviikonloppu on sujunut mukavasti rentoutuen. Kyläilemässä olivat ensin pojan kummitäti perheineen ja eilen puolestaan veimme lapset yökylään mummilaan ja vietimme miehen kanssa koti-illan ihan kaikessa rauhassa. Ensin ajattelimme, että lähdemme viettämään "etukäteishääpäivää" kaupungille. Ystäväni myös houkuttelivat meitä pariinkin eri paikkaan sekä konserttiin, jossa istumapaikkoja ei ilmeisesti olisi ollut ollenkaan. En kuitenkaan viime päivinä oikein ole ollut siinä kunnossa, että jaksaisin tai pystyisin seisomaan koko iltaa, joten totesimme, että tekee ihan hyvää viettää iltaa ihan vaan kotosalla. Ratkaisu oli varmasti oikea tällä kerralla.

Kuten kirjoitin aiemminkin, olen viime viikkoina tutkaillut jos jonkinlaista niveliin ja lonkan sairauksiin ja leikkauksiin liittyvää tutkimusmateriaalia, lääketieteellisiä artikkeleja, hoitosuosituksia jne. Olenkin varsinainen itseoppinut nivelten hoidon asiantuntija! :D Eilen löysin brittiläisiltä sivuilta mainion kirjoituksen lonkan dysplasiaan liittyen ja teksti tuntui melkein täsmälleen siltä, millainen oma tilanteenikin on! Suomalaista vastaavaa artikkelia en ole ainakaan vielä löytänyt, mutta joka tapauksessa, tuntui tosi hyvältä lukea tuo teksti ja huomata, ettei tapaukseni olekaan välttämättä niin ihmeellinen ja erikoinen kuin mitä moni on antanut ymmärtää. Tai ainakin vastaavia tapauksia todellakin löytyy, nuorilla naisilla erityisesti, ja voin jatkossa tilanteen ihmettelijöille kertoa, että luepa tuolta, tämän blogini lisäksi... :)

Jos jotakuta kiinnostaa lukea ko. artikkeli, se löytyy täältä:

http://www.boneandjoint.org.uk/content/acetabular-dysplasia-adults

Ja tässä löytämäni kuva lonkista, joista tuo B kuvaa käsittääkseni yleisintä dysplasiatyyppiä.

Oma lonkkani lienee alun perin vauvana ollut tuon tyyppinen ja siitä sitten on homma lähtenyt pahenemaan ja reisiluun nuppi on päässyt hankaamaan lonkkamaljan reunaa ja noussut ylöspäin.

Tässä vielä otteita em. brittiläisen sivuston tekstistä, jotka erityisesti tuntuivat hyvin tutuilta ja ovat kuin minun tilanteestani...

"Interest in acetabular dysplasia in adults has increased as its surgical treatment has advanced and as the understanding of young adult hip disorders has grown. It is an important cause of hip pain, often affecting young women at a time when they must be active for employment, parenthood and sports and leisure activities."

"Patients describe a sharp, activity-related groin pain, which increasingly affects their lifestyle. Initially, it may only affect running and sporting activities but, as symptoms progress, travel, employment, childcare and even sedentary activities may be affected. The onset of pain may be insidious. Alternatively, it may start acutely after a period of increased activity, such as race-training or following an active holiday." (Tähän huomio! Oma tilanteenikin paheni juuri aktiiviloman aikana :D)

"Symptoms may be exacerbated by rising from a seated position, climbing in or out of a car, going down stairs, or sudden rotational movements."

"Instability, weakness, the feeling of a ‘dead leg’, and trochanteric symptoms because of abductor dysfunction may be additional features of the dysplastic hip. Patients may also describe clicking at the front of the hip, commonly originating from the psoas tendon."

"Corrective surgery should be offered when it is apparent to both the patient and the surgeon that symptoms are progressive and are not going to improve with conservative treatment. This requires careful judgement, and patients should be referred early. 

"Total hip replacement remains the most appropriate treatment for the painful, arthritic, dysplastic hip."

Ortopedihan sanoi jo lokakuussa, että mulle olisi nuorempana voitu tehdä lonkkamaljan osteotomia, jossa lonkkamalja olisi irrotettu lantiosta ja käännetty parempaan asentoon. Tuo operaatio olisi voinut siirtää oireiden pahentumista tulevaisuuteen, mutta tekonivelleikkaus kuulemma on siltikin monella edessä jossakin vaiheessa. Olisihan tuo osteotomialeikkauskin ollut varsin suuri operaatio ja toipumisaika siitäkin olisi ollut pitkä... Nyt ei osteotomiaa voida enää harkita, käsittääkseni siksi, että nivelen kunto on mulla niin huono. Myöskään lonkan tähystämisellä ei ilmeisesti saada mulle toimivaa niveltä aikaiseksi, vaan se saattaisi tästäkin pahentaa vielä tilannetta. Ei kiitos yhtään pahenemista enää!

Jossittelu on kuitenkin turhaa eikä historiaa voi muuttaa :) Joten kuullaan sitten polikäynnillä, miten homma etenee ja mitä mulle suositellaankaan.

Lääkärilatinaa, asiantuntijoiden lausuntoja ja eloa

Tiistaisella työterveyskäynnillä sain monenlaista paperia matkaani. Kela jo ehti vaatia tietoa ja lausuntoa jäljellä olevasta työkyvystäni, joten lääkäri kirjoitti vaaditun paperin aiheesta. Tapaukseni on aika selkeä ja työkykyni kaiken järjen mukaan palautuu aikanaan normaaliksi (todennäköisesti uudella lonkkanivelellä), mutta tällä hetkellä paperissa lukee, etten ole työkykyinen. Joulukuun puolivälissä ortopedi toivottavasti laatii jatkosuunnitelman ja lisälausunnon. "Pakkohan se jatkosuunnitelma on tehdä", sanoi työterveyslääkäri. Toivottavasti näin on, sillä olisi kiva tietää, miten ja milloin asiat etenevät eikä odotella tässä kunnossa "jotakin", josta ei ole mitään varmuutta.

Tajusin myös pyytää tulostetun version lokakuisen ortopedikäynnin lausunnosta ja tänään olenkin kaikkia lausuntoja tutkinutkin tarkkaan. Olihan niissä taas tekstiä jos johonkin lähtöön, mutta myös varsinainen diagnoosi, "dysplasia coxae l. dx" ja puhuttiin kraniaalisuudesta ja muusta. Radiologi oli kesällä otettujen röntgenkuvien perusteella jo tuota dysplasiaa epäillyt ja todennut myös, että lonkassani on "etenkin kantava rustoväli selvästi madaltunut" ja "todetaan femurin caputin muodossa lievää litistymistä etenkin kantavalla rustopinnalla." Ja vielä: "Myös osteonekroosi on em. caputin litistymisen taustalla." 

Kuullessani lokakuussa röntgenkuvien tuloksen, olin jo valmistautunut siihen, että aika rikkinäinen tuo lonkkanivel on - olin jo itse nähnyt röntgenkuvat, koska sain ne CD:llä ja maallikkokin pystyi vertailemaan, miltä näyttää terve ja sairas lonkkanivel. Niinpä kommentit ja spekulaatiot tekonivelleikkauksesta eivät siinä vaiheessa niin valtavana shokkiuutisena enää tulleet. Oikeastaan jo silloin, vuosia sitten, kun lonkkani ensimmäisiä kertoja kipuili oikein tosi kovasti ihan yhtäkkiä yliopistolta kotiin kävellessäni, mietin, että näinköhän sitä joskus leikkaukseen joutuu... Siinä vaiheessa en vain ollut valmis asiaa sen enempää käsittelemään enkä lääkäriin menemään ja totuutta kuulemaan.

Tuo osteonekroosi kuulostaa hirvitykseltä, suomennettuna se tarkoittaa luun kuoliota tai tässä tapauksessa "jonkinlaista verenkiertohäiriön aiheuttamaa muutosta luussa". Ei ole varmuutta siitä, onko mulla nyt sitten kuinka paha tuo reisiluun nupin tilanne, mutta mikäli tuo luhistuminen/nekroosi etenisi, aiheuttaa se käsittääkseni murtumavaaran. Ehkäpä siksi ottavat uudet röntgenkuvat piakkoin, että nähdään, onko tilanne edennyt.

Leikkaukseen pääsyn/joutumisen kriteerejä ovat myös mm. leposärky ja muu kova kipu, päivittäisen toimintakyvyn aleneminen, kävelymatkan lyhentyminen ja liikkumisvaikeudet jne. Jokaisen potilaan kohdalla toki tilanne katsotaan tapauskohtaisesti eikä leikkauksia pidä tehdä liian hätiköidyin johtopäätöksin.

Jännitän kyllä jonkin verran 16.12. olevaa polikäyntiä. Yritän valmistautua käyntiin kirjoittamalla mahdollisimman selkeän kuvauksen tämänhetkisestä tilanteestani ja siitä, mitä olen aikaisemmin pystynyt tekemään ja mitä toivoisin pystyväni tekemään tulevaisuudessa. (Toivottavasti ortopedi kuuntelee...) Vielä kun pääsisi kunnolla kuntosalille ja bodypumpiin, uimaan pitkää matkaa... Ja mikä tärkeintä, haluan päästä työkuntoon, olla "normaali" vaimo, äiti, ystävä ja sukulainen, pystyä kävelemään taas kunnolla, pitkiäkin matkoja, miettimättä kipua joka askeleella! Ja haluan myös pystyä muutenkin elämään normaalisti ilman tällaista rajoittuneisuutta. En nykyään esim. meinaa pystyä kenkiäkään laittamaan jalkaan enkä kumartua keräämään vaikkapa tavaroita lattialta. (Niinpä mulle ostettiinkin hyvin ystävällisesti kotiin pitkä kenkälusikka... ;))

Ei tällainen olotila sovi (muutamia viikkoja vaille) 35-vuotiaalle, haluan eloon!

"Mä herään eloon, eloon, eloon

Eloon, iloon, elämään

Eloon, eloon, eloon

Ja kyllä kestää kiittää..."

http://youtu.be/_myBektvtnM

Näillä ajatuksilla tänään. Hyvää huomista itsenäisyyspäivää itse kullekin ja rentouttavia vapaapäiviä!

-Hst

Sairausloman etiikkaa ja moralistien saivartelua

Olen pyrkinyt nyt jo kymmenettä viikkoa sairauslomalla ollessani tekemään kaikkea sellaista, mikä pitää fiilikset ja olotilan mahdollisimman positiivisena ja kivut siedettävinä. Ennen kaikkea, olen pitänyt huolta siitä, että en jää kotiin neljän seinän sisälle märehtimään asioita, vaan tavannut ihmisiä eri tilaisuuksissa silloin kun olen jaksanut ja pystynyt. Ja kyllä, olen myös välillä ollut juhlimassakin, konserteissa jne.

Jotkut ihmiset eivät tätä sairausloman "sosiaalista elämää" kuitenkaan syystä tai toisesta ymmärrä. Muutamakin henkilö on kommentoinut, miksi en esimerkiksi tekisi etätyötä tai että on erittäin epäilyttävää, jos näyttäydyn baarissa sairauslomalla ollessa. Myönnän, syyllistyin näistä kommenteista aluksi. En tätä ennen ollut edes miettinyt, ettenkö voisi piristää itseäni käymällä ihmisten ilmoilla nyt kun olen siihen sentään pystynyt välillä. Ei tuo ihmisten ilmoilla, baarissakaan, käyminen tarkoita sitä, ettenkö pitäisi huolta siitä, etten pahenna omaa tilannettani. Kyllä tuo liikkumiseni on ihan tarpeeksi hankalaa välillä nytkin, joten pakkohan sitä on pitää huolta, ettei tuolla lisää kompuroi! Haloo! En todellakaan huvikseni mitään lonkkavaivoja itselleni ole halunnut ja aiheuttanut enkä myöskään niitä halua pahentaa!

Eilen kirjoitin Facebookissakin samasta aiheesta herätelläkseni keskustelua sairaslomalla olemisen moraalisista ja eettisistä kysymyksistä. Jonkin verran keskustelua aiheesta tulikin, ja pääosin ihmiset tuntuvat ajattelevan kuten minäkin. Siis on täysin sairausloman syystä riippuvaista, mitä voi/saa/kannattaa tehdä kun ei töitä kuitenkaan. Minua kannustettiin pitämään itseni liikkeellä sen verran mitä pystyn ja mieleni samalla positiivisena ja virkeänä. 

Kotiin ei minusta tarvitse jämähtää, vaikka en työkykyinen olekaan. En pode flunssaa tai mahatautia :D Samaa mieltä olivat myös fysioterapeutti sekä samainen työterveyslääkäri, joka viime viikonloppua minut karaokea laulamassa näki. (Hän muuten oli myös puolestani tosi iloinen Juha Tapion terkuista kyynärsauvassa :D)

Mitä mieltä sinä olet sairauslomalla "ulkoilusta" ja muusta tekemisestä? Jätähän kommenttisi!

-Hst

Ihania ihmisiä ja huolenpitoa sydämestä

Olen tässä viime päivinä mietiskellyt sitä, kuinka valtava voima on hyvillä, positiivisilla ihmissuhteilla, kannustuksella ja hyväntuulisuudella. Kolikon kääntöpuolena on sitten se negatiivinen voima, mutta keskitytään kuitenkin tuohon positiivisuuteen. 

Tänäkin viikonloppuna olisin voinut, kärjistäen todeten, jäädä kotiin rypemään itsesäälissä ja miettimään, miten hankalaa mulla onkaan ja mitä kaikkea ei pysty tekemään ja kaikkea siltä väliltä. Tällaiselle ajattelulle ei vaan pidä enkä halua antaa yhtään energiaa! Enkä olisi kyllä voinutkaan, koska oli ihan itsestään selvää, että perjantaina menen moikkaamaan Aslak-porukkaa pikkujouluihin ja lauantaina olisi vuorossa Juha Tapion konsertti.

Perjantain pikkujoulut olivat ratkiriemukkaat ja täytyy taas todeta, miten meillä on hieno Aslak-ryhmä kasassa :) Laajavuoressa keilausta - itse kannustin sujuvasti - ja sitten hiukan syömistä ja juomista. Aivan kaikki eivät paikalle päässeet, mutta kuusi meistä kuitenkin. Jännä huomata, miten ilo, nauru ja hyvä tunnelma jatkui nytkin, vaikka viimeksi olimme nähneet samalla kokoonpanolla syyskuun lopussa. Kertonee vain siitä, että väki alkaa olla aika yhteen hitsautunutta. 

Laajavuoresta suuntasimme pienemmällä väkimäärällä vielä kaupungin valoihin ja tulikin tavattua siellä sun täällä paljon tuttuja. Työterveyden porukkakin oli pikkujouluilemassa ja hmmh, oli mielenkiintoista kohdata viime viikoilta tuttu työterveyslääkärikin Londonissa. Mutta kuten mulle todettiin, "kai sekin nyt ymmärtää että sullakin on elämä!" :D Ehkäpä niin. Kuten olen monta kertaa todennut, ei mun lonkkani kuntoon tule ainakaan sillä, että jään kotiin nököttämään ja mököttämään enkä käy missään. Pääasia, ettei itseään telo lisää (tarkkana saa ulkona liikkuessa olla), sitten ei kyllä oikeasti pääsisi mihinkään :)

Eilen olikin sitten vuorossa iki-ihanan Juha Tapion konsertti. Eturivistä seurasimme Paulan kanssa suurta suosikkiamme... Oijoi, ei kyllä voi Juhaa tarpeeksi kehua, kaikki tuntuu niin ylisanoilta, mutta siinä on niin uskomattoman sympaattinen, kannustava, positiivinen, hienosti ajatuksia, tunnelmia ja syvimpiä suomalaisen sielun sopukoita sanoiksi ja säveliksi taituroiva mies, ettei samanlaisia tässä maassa kovin montaa liene! Ja koko orkesteri on niin huippuloistava... Huh huh. Fiilikset menivät niin syvästä liikutuksesta positiivisuuteen ja riehakkuuteen saakka, laidasta toiseen, kylmiä väreitä unohtamatta. Maaginen tunnelma.

Jäimme Paulan kanssa konsertin jälkeen vielä odottamaan suosikkimme tapaamista ja olihan se hieno hetki... (Miten voikaan tämän ikäinen nainen mennä niin sekaisin idolinsa kohtaamisesta, voi hyvän tähen sentään!) Katselin jo kaukaa Juhan ilmeitä ja eleitä ennen kuin itse olimme ihan lähellä ja kyllä näki, että sydämellään ja sielullaan Juha on tuossa työssä mukana - hän ihan aidosti välittää ihmisistä ja se tunnelma välittyy. Ja sen vaan tuntee ja aistii sydämellään. 

Ja me pääsimme Paulan kanssa yhteiskuvaan Juhan kanssa. Kun Juha vielä raapusti kyynärsauvaani kannustavia sanoja... Miten nyt sanoisi... olin aivan myyty. Tajusin sentään myös kiittää upeasta konsertista ja hienosta musiikista, vaikka sanat melkein sekaisin menivätkin. Vieläkin tuntuu, että olen ihan sekaisin onnesta :D

"Sinun suonissasi virtaa kirkas voima
joka huomaamatta silloin esiin puhkeaa
Kun on säpäleiksi lyöty taivas, eessä vieras maa
Ja kun kohotat sun kätes, nousee tuuli
vaik' et itse sitä tiedä ollenkaan
Sinä salaisuutta kannat 
ja sun salaisuutes sua mukanaan

Joka aamu uudet huimat askeleet
pidä sydämestäs huolta
Sinun käsissäs on voima minkä teet
pidä oikeuden puolta
Ja kaikki minkä tieltä löytää saat, 
mitä voittaa voit sä tuolta
Muut aarteesi on tuskin arvokkaat
pidä sydämestäs huolta

Ja jossakin on joku kaltaisesi, joka juuri nyt ja juuri sinut nähdä haluaa
Kun rypistyneen lehden lailla eteisessä ootat poimijaa
Ja sinun silmissäs on valo tuhansien aurinkojen, 
vaikka katsees juuttuis maton reunaan kii
Kun päivät jalkakäytävillä kipinöitä vailla ajelehtii

Joka aamu uudet huimat askeleet
pidä sydämestäs huolta
Sinun käsissäs on voima minkä teet
pidä oikeuden puolta
Ja kaikki minkä tieltä löytää saat, 
mitä voittaa voit sä tuolta
Muut aarteesi on tuskin arvokkaat
pidä sydämestäs huolta

Joka aamu uudet huimat askeleet
pidä sydämestäs huolta
Sinun käsissäs on voima minkä teet
pidä oikeuden puolta
Ja kaikki minkä tieltä löytää saat, 
mitä voittaa voit sä tuolta
Muut aarteesi on tuskin arvokkaat
pidä sydämestäs huolta..."


Sydämestä on pidetty viikonloppuna huolta ja lupaan pitää vastakin. Kun vielä sunnuntai-illan viettää oman perheen parissa kaikessa rauhassa, voi todeta, että voisivatko asiat paremmin olla? Tuskinpa. Kaikesta selviää, kun ympärillä vallitsee tällainen hyvä energia.


Aurinkoa ja valoa joulukuun alkuun!

-Hst

Ajan kulua ja ajatuksia

Ajattelin, että päivitän jatkossa kuulumisiani täällä blogissa hiukan useammin mitä aikaisemmin olen tehnyt. Olkoonkin blogi nyt jonkin aikaa tällainen toipumiskertomus tai vastaava, mutta tästä on sitten aikanaan hyvä jatkaa taas esim. treeniblogimaisempaan suuntaan.

Moni on kysellyt, miten saan aikani kulumaan sairaslomalla ollessa ja tylsistynkö "neljän seinän sisällä." Tähän on helppo vielä toistaiseksi vastata, että aika on kulunut yllättävänkin nopeasti, ainakin tähän saakka. Aluksi jouduin väkisinkin ottamaan päivät melko lailla levon ja "hyvän asennon etsimisen" kannalta, kun lonkkaa riivasi niin sietämätön kipu koko ajan. Nyt viime viikkoina tilanteen tasaannuttua sellaiseksi, että pystyn myös kulkemaan ihmisten ilmoilla jonkin verran, olen käyttänyt sopivat tilanteen hyväkseni ja käynyt moikkaamassa ystäviä ja tuttuja niin töissä kuin vapaa-ajallakin eri tilaisuuksissa. Ei sitä osaa erakoitua näin sosiaalinen ja iloisia kohtaamisia kaipaava ihminen :D Ja vaikka jokin ihmisiä kartteleva ajatus päähäni livahtaisikin jatkossa edes hetkeksi, olen päättänyt sivuuttaa sen ja sinnikkäästi vaan jatkaa sosiaalisten kontaktien ylläpitämistä. Mikään ei piristä niin paljon kuin toisten iloisten ihmisten seura!

Muutama henkilö on myös miettinyt ääneen sitä, enkö ihan hyvin voisi olla töissä kun pystyn käymään ihmisten ilmoillakin. Tähän on myös helppo vastata tällä hetkellä, etten todellakaan ole työkuntoinen juuri nyt... 

Ensinnäkin, välillä joudun ottamaan niin vahvoja kipulääkkeitä, että ajatukset ovat niin sumussa, ettei siinä todellakaan pysty mihinkään projektin eri vaiheisiin tai muihin päivittäisiin taskeihin keskittymään. Työpanokseni ei olisi sellainen, mitä meillä töissä tällä hetkellä vaaditaan ja automaattisesti oletetaan ja tapaistani ei ole tehdä töitä "puoliteholla" - kun hommat tehdään, ne tehdään kunnolla.

Toiseksi, kun tuo lonkka on tällä hetkellä niin huonokuntoinen ja lopussa kuin mitä on - ruosteinen, lukkiutuva, rutiseva ja paukkuva ratas, kuten olen kuvannut - en voi olla pitkiä aikoja samassa asennossa. En pysty istumaan pitkään, en pysty seisomaan pitkään enkä varsinkaan kävelemään pitkään, ainakaan ilman Dolcea tai Gabbanaa. (Hehe...) Puolittain makaavassa asennossa sohvalla on usein helpointa olla, tosin siitäkin täytyy nousta välillä ylös ja venyttää jalkaa ettei se pääse lukkiutumaan, koska erityisesti lukkiutuminen aiheuttaa pahimmat kivut. Ja näitä kipuja ei kukaan muu voi tietää kuin henkilö, jolla joskus on ollut hermokipuja... Kun pitää itsensä päivisin liikkeessä, ei keskity kipuihin niin paljon. Omat kipuni oletettavasti aiheuttaa "luu ilman nivelpintaa viallista vastakappaletta vasten" -efekti ja osassa reisiluun nuppia oleva nekroosi ja luhistuminen.

Ei tällaisessa tilanteessa töitä hirveästi ajatella, kuten voitte ehkä kuvitella. 

Yritänkin keskittyä nyt pitämään itseni edes jonkinlaisessa kunnossa uimahallilla käyden ja keksimällä kaikkea mukavaa tekemistä ja käymällä ihmisten ilmoilla. Tämä kaikki, ja positiivinen asenne muutenkin, edesauttaa mahdollista leikkauksesta toipumista aikanaan. Keskityn nyt omaan hyvinvointiini (ja siihen, että myös lähipiiri jaksaa tätä koko kuviota, sillä hehän joutuvat mua ja tilanteen etenemistä katselemaan eniten) ja töiden aika on sitten kun niiden aika on :) 

Parin viikon päästä olen jatkosta taas vähän viisaampi, otetaan uusia röntgenkuvia ja tapaan jälleen ortopedin. Saapa nähdä, mihin johtopäätökseen tullaan?!

Tsemppiä loppuviikkoosi ja hyviä pikkujouluja, jos ja kun sellaisia on luvassa! :)

Vedetään lonkkaa!

Täällä taas, piiiiitkän tauon jälkeen! 

Melko ironinen tuo kuvaukseni tästä blogista. Jäin oikein miettimään muutamiakin sanoja... Kokonaisvaltainen hyvinvointi, liikunnan ilon löytäminen, kohti terveempää elämää, haasteet, mahdollisuudet ja tavoitteet.

Ironinen tuo aikanaan kirjoittamani kuvaus on siksi, että tietynlaista elämänmuutosta tässä on haettu jo muutaman viime vuoden ajan, kun vihdoin on ollut lasten vauva- ja taaperoiän jälkeen aikaa ajatella myös omaa hyvinvointiani ja jaksamistani - perheen hyvinvoinnin ohella. Tunsin myös, että jollakin tavalla suoritan elämääni, enkä ehdi tai huomaa pysähtyä hetkeen ollenkaan. Työperiodi YT-kierroksien alla erityisesti keväästä 2012 talveen 2013 oli hektinen ja rankka, vaikkakin myös antoisa. Sain kiitoksia hyvin vedetystä projektista, mutta samalla aloin elää työlle liikaa enkä päässyt työasioista kunnolla irti vapaa-ajallakaan. En saanut nukutuksi kunnolla ja terveet elämäntavat liikuntainnostuksen kera alkoivat tuntua liikaa pakkopuurtamiselta. Huomasin uupuvani ja migreenit koettelivat jatkuvasti. 

Samoihin aikoihin kuulin, että Kela tarjoaa työpaikallemme Aslak-kuntoutusta (ammatillinen, syventävä, ennaltaehkäisevä ja työkykyä ylläpitävä kuntoutus, kiinnostuneet voivat tutkia asiaa lisää vaikkapa googlen kautta :D). Tutustuttuani kuntoutuksen sisältöön tarkemmin, päätin, että tämä voisi olla hyvä sauma päästä pohtimaan omaa elämäänsä "ylemmältä tasolta" käsin, saada etäisyyttä omaan arkeen  ja samalla mahdollisuus kohentaa lisää jo hektisen elämänvaiheen alle hiukan rapistumaan päässeitä terveellisemmän elämän alkeita sekä  liikuntainnostusta. Hain kuntoutukseen ja pääsin - nuoresta iästäni huolimatta , mutta hyvä näin :)

(Tähän väliin voisin raapustaa pitkänkin pätkän Aslak-viikkojen - joita siis on ollut tähän mennessä kaksi - sisällöstä ja mahtavasta porukasta  siellä, mutta jätän yksityiskohdat nyt välistä... Ehkäpä kirjoitan niistä vielä myöhemmin lisää! Joka tapauksessa aivan mielettömän hyvä porukka, hienoja keskusteluja, osaava henkilökunta jne.  Naurua, iloa, miettimistä, liikuntaa... Näin lyhykäisesti tiivistettynä.)

No - siis se ironia!  Tarvittiin tuo koko sepustus jotta pääsisin tähän ironiaosuuteen... Siis, minähän kuntouduin viimeksi tuolla syyskuun lopun Aslak-viikolla niin mielettömän hyvin, että olen ollut sen jälkeen jo 7 viikkoa sairaslomalla ja  töihinpaluu ei hetkeen tule onnistumaan... Paljosta liikunnasta tuli oikea lonkkani niin kipeäksi, että en pystynyt kunnolla enää kävelemään tuon viikon jälkeen.  Ihan mahtavasti kuntouduttu, hehee! :D

Röntgenkuvista selvisi synnynnäinen vika, jonkinlainen kehityshäiriö, dysplasia, lonkkamaljan ja reisiluun nupin välillä - ne eivät koskaan ole olleet yhteensopivat, vaan lonkkaluun nuppi on osittain lonkkamaljan ulkopuolella eli lonkkamalja on ns. vajaakatteinen. Reisiluun nuppi on vuosien varrella hangannut pahasti lonkkamaljan reunaan ja tästä seurauksena on nyt totaalisökö lonkkanivel, jossa nivelrakoa ei ole,  reisiluun nuppi on litistynyt ja siinä on kuoliota ja  kyhmyisyyttä... Siis, nivel on kuin ruostunut ratas, lukkiutuu ja jalan liikuttaminen sattuu välillä aivan... no, paaljon!  Homma olisi  alkanut oirehtia kunnolla joka tapauksessa useimmiten alle 40-vuotiaana, kertoi ortopedi, mutta nyt mulla tuo liikuntamäärä provosoi kivun kautta tilanteen esiin "jo" nyt, pikkusta vaille 35-vuotiaana. Tämä vika oli siis jäänyt lapsena toteamatta, ja kuten työterveyslääkäri totesi, mun kohdalle nyt sattui tällainen huono tuuri. Onneksi en ole ainoita lähipiirissäni, vertaistukea on, moni ei vaan ole puhunut asiasta kovinkaan avoimesti...

Että mitäs nyt? No, sairauslomalla siis, vahva lääkitys jne. Kotona pärjäilen vielä ilman apuvälineitä, mutta pidemmälle lähtiessä on otettava keppi/kepit käyttöön, muuten ei välttämättä pysty  kulkemaan kymmeniä metrejä enempää. Keppi myös tasapainottaa kävelyä eikä se näytä niin hassulta mitä ilman. Matti & Teppo tai Dolce & Gabbana,  mun viininpunaiset sankarini, hah :D  (Hirveä kynnys oli kylläkin ottaa keppi/kepit käyttöön, voin sanoa... )

Näillä korteilla nyt sitten mennään ja odottelen käyntiä kirurgian polillle. Edessä lienee tekonivelleikkaus, koska tilanne on sen verran paha, että tuskin kauheasti paremmaksi tulee, vaikka mulla onkin tässä hieno painonpudotusprojekti meneillään. Se ei kuitenkaan ruosteista ratasta paranna, vaikka muuttuisin keijukaiseksi :) Olen nyt kuitenkin ottanut asiakseni kertoa asiasta niin avoimesti kuin suinkin ja pitää mahdollisimman hyvän, 
positiivisen asenteen yllä. Tähän ei kuole ja murehtiminen ei auta. "P-skan möivät", mutta minkäs teet, eteenpäin vaan ja hyvällä asenteella :)  Ja onhan mun toinen lonkka täysin terve, jee! Voisi olla niinkin, että toisessakin olisi sama homma, mutta onneksi näin.