Kuva

Kuva

torstai 28. helmikuuta 2019

Hannastiinan sekametelisoppa

Kylläpä on ollut taas taukoa tänne nettiblogisivun puolelle kirjoittelussa. Päivitän kyllä myös Instagramin sivustoani (@hooastee) että myös Facebookin (Kiinteyttävä vaikutus -blogi) sivustoani, joten näitä kannattaa myös seurailla. Tähän väliin on mahtunut mm. yhden viikon aivan "kanttuvei" -olotila flunssineen ja mahatauteineen ja muutenkin on ollut vähän kaikenlaista fysio- ja allasterapiakäynteineen ja ihan tavallinen perhearki myös pyörii, joten eipä sitä joka mediassa aina läsnä voikaan olla. En edes minä, someaktiivi :D

Tänään on vietetty taas jokavuotiseen tapaan harvinaisten sairauksien päivää. Mun osalta päivä ei poikennut muista päivistä kuitenkaan, ja vaikka lapsilla onkin hiihtoloma, mulla on ihan tavallinen viikko kuntoutuskäynteineenkin. Tänään olin fysioterapiassa ja lisäksi viikkoon sisältyy pari allasterapiakertaakin. Mutta toki olen muutaminkin eri tavoin tuonut harvinaisten sairauksien päivää esiin lähipäivinä ja kertonut, millaista on arki harvinaissairaana Suomessa tällä hetkellä.

Aamulla aamupalaa syödessäni pohdin mielessäni, että kyllä tähän mun henkilökohtaiseen arkeen kuitenkin soisi sisältyvän vielä nykyistä enemmänkin itselle iloa tuovia asioita. Oon pohtinut mm. jo pidempään kokemusasiantuntijaksi tms. ryhtymistä ja tämä on yksi asia tässä kokonaisuudessa, haluan auttaa myös muitakin ja omalla esimerkilläni tuoda kokemuksia ja myös ns. hiljaisten moni-/harvinaissairaiden ääntä kuuluviin eri tahoille. Tästä löytyykin lisää ajatuksia sekä mun Instasta että facesivuilta. Mutta noin muutenkin musta tuntuu, että arki pyörii aivan liikaa täällä kotona...

Niin se vaan on ollut, valitettavasti, että oma vointi sanelee hyvin tiukat ehdot kaikkeen tekemiseen ja toimimiseen. Jotta jaksan kuntoutusta, vaaditaan myös paljon puhdasta lepäilyä ja sellaista en-tee-mitään -olotilaa sohvalla paljon päivisin aikaa viettäen. En ihan valtavasti oo ympäriinsä oman vointini huonoutta toitottanut eri medioissa enkä edes lähimmille ihmisille, sillä se toitotus ei hyödytä mitään eikä sellainen yltiönegatiivisessa hengessä asioiden vatvominenkaan auta, päinvastoin... Käännän mieluummin huumorivaihteen päälle ja koitan löytää asioista vilpitöntä tilannekomiikkaa.

Silti tilanne on kuitenkin kokonaisuutena tosi hankala, ja pyrin vaan keskittymään yhteen päivään aina kerrallaan. Odotan nyt yhtäaikaa kauhulla, jännityksellä ja valtavalla toiveikkuudellakin huhtikuun alkua, jolloin on käsillä todella intensiivinen jakso eri tutkimuksineen ja hoitoneuvotteluineen. Tuo jakso on myös ahdistanutkin ja huolestuttanut, koska taas kerran käsitellään valtavan isoja asioita. Vastuuortopedin sanat viimeisimmältä polikäynniltä pyörivät välillä päässä. Että on mietittävä, miten taas mentäisiin eteenpäin - ja johon vastasin, että no taaksepäin en ainakaan yhtään halua!

Ahdistusta ja huolta ehti tällä viikolla aiheuttaa mm. se, miten kuntoutus- ja hoitosuunnitelman laatimiseksi järjestettävä hoitoneuvottelu käytännön aikataulujen osalta osuu mun tutkimuksiin ja kontrollikäynteihin sekä kuntoutusosastojaksoon sekä miten mulla ylipäätään vointi kestää... Sain kuulla ensin, että kuntoutusosastojakso (eli käytännössä lähinnä testit mun voinnista ja kunnosta) olisikin vain pari päivää, joista jo viimeisenä päivänä olisi tuo hoitoneuvottelu. Hoitoneuvotteluun käytännössä osallistuisi mun koko hoitava tiimi ja sitten pääsisinkin jo kotiin. Tästä seuraavana päivänä joutuisin kuitenkin tulemaan taas keskussairaalalle polven läpivalotutkimukseen, joka siis tehdään narkoosissa.

Vointi tämän jälkeen on kysymysmerkki, mutta se on aivan varmaa, että tulen olemaan todella kipeä enkä tiedä, miten pystyn esim. kävelemään, jos edes pystyn... (Kotona en pysty pyörätuolilla liikkumaan enkä muutenkaan näillä käsillä oikein pysty kelaamaan tai keppienkään kanssa liikkumaan, jos toinen jalka olisi tosi paljon pois pelistä. Olkapäät eivät kestä sitä.) Jos taas en pysty kävelemään ja kivut ovat kovat, en pysty lähteä muutenkaan kotiin ja entinen karmea HERKO-kokemus viime elokuulta olkapään narkoositutkimuksen jälkeen myös tässä on mietityttänyt. Siis se, että jos en ole kotiutuskuntoinen, mihin mut siirrettäisiin heräämöstä? Ortopediselleko osastolle sitten...? HERKO-tiloihin en todellakaan enää mene, sillä siellä en selviä ilman apua ym. ja kohtelu oli niin tympeää aiemminkin. Lähtisin sitten vaikka kotiin, vaikka en kotiutuskunnossa olisikaan... Mikä ei ole hyvä asia...

Noh, sittenpä sain vielä nyt pari päivää sitten tietää, että olkapääortopedinkin olkapääkontrolli tulisi sitten siihen heti seuraavalle päivälle polven narkoositutkimuksen jälkeen. Eli jos olisinkin vaikka välissä lähtenyt kotiin, joutuisin seuraavana päivänä taas tulemaan keskussairaalalle epämääräisessä kunnossa, kipeänä, huonosti liikkuen...

Siis kaiken kaikkiaan on ehdottomasti todella hyvä, että kaikki nämä tutkimukset, testaukset, neuvottelut, röntgenit ja kontrollit osuvat yhdelle viikolle. Mutta se mikä tässä nyt on mietityttänyt ja vaivannut mua kovasti on se, että mun vointi ja nivelten tilanne on nyt sellainen, etten kestä kyllä sitä edestakaisin ravaamista kodin ja sairaalan väliä monena eri päivänä.

Olisi myös tärkeää, että tutkimukset saataisiin kerralla valmiiksi, että tulokset ja pohdinnat saadaan myös kuntoutus- ja hoitosuunnitelmaan ylös eikä niin, että ensin viikon puolivälissä palaveerattaisiin vaillinaisin tiedoin, koska silloin ei vielä tiedetä polven tilannetta eikä olkapäiden kontrollin lopputulemiakaan. Varsinkin se pitäisi tässä kokonaisuudessa huomioida, että oon myös toivonut nivelkohtaista hoito-/kuntoutus-/etenemissuunnitelmaa mahdollisten uusien toimenpiteiden osalta. Tällöin olisi kyllä tosi tärkeää, että kaikki oleelliset tutkimustulokset olisivat jo käytettävissä, kun palaveroidaan ja tehdään suunnitelmia... Muutenhan siinä  tuhlataan kaikkien aikaa.

Noh, asiat ovat nyt kyllä oleellisten henkilöiden tiedossa ja toivon, että mun huolta mun kokonaisvoinnista kuunnellaan niin, että saisin olla koko noiden tutkimusten keston ajan ainakin sairaalalla... Moni tekijä on tässä nyt tärkeässä roolissa. Luottofyssarinikin lupasi ottaa yhteyttä tästä kuntoutusylilääkäriin.

Kaiken tämän selvittelyn, epätietoisuuden, voinnin kanssa temppuilun ja muun meneillään olevan kuvion keskellä on kuitenkin todettava, että onneksi mulla on nämä ihmiset tässä ympärillä. Ihmiset, jotka tuntevat mut ja mun tilanteen ja taustat ja jotka pyrkivät auttamaan kaikin keinoin. Ja lisäksi tietysti myös perhe, läheiset.

Tukiverkosto.

Oman sinnikkyyden, jämäkkyyden, huumorin ja avoimuuden ohella en kyllä tiedä, missä olisin ilman näitä kaikkia ihmisiä mun ympärillä. Ja te kaikki muutkin, jotka mua arjessa tavalla tai toisella autatte... Kiitos, että olette ❤

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Elämän sankareita

Kuntoutusjakso on saatu loppuun ja palailin tänään taas kotiympyröihin. Toisinaan on ikävä lähteä kuntoutusjaksoilta kotiin, jos kuntoutus jotenkin tuntuu jäävän kesken, mutta nyt olin kyllä aivan valmis jo lähtemään. Kun taksi jätti Peurungan maisemat taakseen, totesin ääneen, että nyt on kyllä hieno ja juuri oikea aika lähteä kotiin :)

Kaikki meni kokonaisuus ja nivelten tilanne huomioiden aika mukavasti sitten kuitenkin kivuista ym. nivelten hankaluuksista huolimatta ja sain kuntoutukselta sen mitä siltä toivoinkin saavani. Näin totesin tänään lääkärille loppupalaverissakin. Erityisesti paljon mulla oli toivomaani allasterapiaa ja sitten tietysti ne alkujaksolla suunnitellut erityistyöntekijöiden ajat myös. Ja tykkään Peurungan meiningistä muutenkin - siellä on pätevä ja rento, huumorintajuinen henkilökunta eikä siellä jämähdetä koskaan paikalleen vaan pyritään tekemään (resurssien ja mm. Kelan määrittelemissä puitteissa) kuntoutujien kanssa kaikenlaista aktiivisella ja aktivoivalla otteella. Ei lusmuilla ;) No ei mitään överisti siis pakoteta tekemään ja aina vointia ja kuntoutujan yksilöllistä tilannetta kuulostellaan herkällä korvalla, mutta kyllähän Peurunka kuitenkin tunnettu on siitä, että siellä tehdään eikä lorvailla. Hyvä niin.

Nyt sitten seuraavia Kelan laitoskuntoutuksia ei olekaan tiedossa, ennen kuin mulle tehdään taas uusi kuntoutussuunnitelma suosituksineen
ja sen jälkeen taas on haettava uudet kuntoutukset, jotka Kela myöntää, jos myöntää. Kuntoutuslääkäri sanoi tänään Peurungassa suosittavansa loppupalautteessa kuntoutuksia (niin avoterapioita kuin laitoskuntoutustakin) kuten ennenkin. Oletan samat suositukset saavani sitten kuntoutusosastoltakin, koska mun tilanteessa on kuntoutus äärimmäisen tärkeää niin nyt kuin jatkossakin, jotta vältettäisiin voinnin heikkeneminen ja sitä saataisiin paremmaksikin vielä hiljalleen mutta Kelan päätöksistä ei valitettavasti voi koskaan olla varma...

Kuntoutussuunnitelma tosiaan päivitetään huhtikuussa kuntoutusosastolla. Kuulin alkuviikosta, kun kuntoutusosaston sihteeri soitti, että menen osastolle heti sitten huhtikuun alussa, joten siihen samaan syssyyn osuu sitten se polven narkoositutkimuskin ym. Tosi hyvä, että nämä ajankohdat osuvat samoihin aikoihin. On mahdollista sitten miettiä kokonaistilannetta nivelineen ja polven tilanteineen samaan syssyyn. Onneksi nyt vanha kuntoutussuunnitelma on voimassa kuitenkin vielä kesäkuun loppuun, avoterapian osalta systeemit jatkuvat vielä. Niitä käyntikertoja on onneksi jäljellä vielä tämän nykyisenkin kuntoutussuunnitelman voimassaoloaikana.

Oon ennenkin kirjoittanut tämän mutta niin nytkin totean, että olen etuoikeutettu monellakin tapaa. Jutustelin Peurungan psykologinkin kanssa tämän jakson aikana, että vaikka mulla se oma peruspositiivinen elämänasenne ja "taistelija-asenne" onkin (ja ei ole mitään mielenterveysongelmia nyt eikä ole ollutkaan), on yhtenä erittäin isona ja tärkeänä kokonaisuutena omien läheisten lisäksi mun jaksamisessa se, että mä koen, että nykyään mulla on hyvä "taustatiimi" auttamassa.

Fysioterapeutit, ortopedit, kuntoutusylilääkäri + kuntoutusosaston muu väki, Peurungan muu väki, kipupoli tarvittaessa myös. Erikseen mainitsen myös alueellisen apuvälinekeskuksen väen ja myös mun taksinkuljettajat. Ja jos nyt olen ollut osastohoidossa, suurin osa hoitajistakin on ollut aivan huippuja.

Tällä hetkellä nyt fyssareiden, ortopedien ja kuntoutusylilääkärin apu ja tietty sellainen potilaslähtöinen, palvelualtis, kannustava ja hyvä asenne mua kohtaan on ollut ensiarvoisen tärkeää. Sekään ei ole itsestäänselvää ja olen äärimmäisen kiitollinen, että nämä ihmiset oikeasti ovat mua auttamassa ja asioita miettimässä.

Jos näin ei olisi, en tiedä, miten mä jaksaisin, asiat ovat niin isoja ja hankalia. Kuvasin psykologillekin, että musta tuntuu, että olen hamsterina juoksupyörässä. Juoksupyörää kuvaa terveys ja kaikki siihen liittyvä pyöritys...

"Mutta sä juokset! Sä et ole lysähtänyt siihen pyörään. Sun asenne on aivan huippu. Jatka näin, niin sulla pysyy jatkossakin pää pinnalla", vastasi psykologi.

Niin... Asenne on iso juttu kyllä kaikkien asioiden hallinnassa. Rajoitteita on mullakin paljon, on kipuja, liikkumisongelmaa ja muita, mutta siitä huolimatta pyritään elämään sen mukaan mitä kulloinkin pystyy. Välillä on tosi vaikeaa, ja nyt tietysti on ollut vaikea kausi monin tavoin meneillään, mutta silti eletään ja pyritään suhtautumaan elämään avoimen uteliaasti ja luovasti. Huumorillakin.

Vielä totean, että tuo "taustatiimi" mulle  ei ole tullut itsestään millään tarjottimella eteen vaan sen eteen on täytynyt taistellakin. Varjella omia oikeuksia ja olla aktiivinen potilas, selvitellä asioita, ottaa yhteyttä eri henkilöihin. Välillä on täytynyt myös valitettavasti raportoida tietyistä epäoikeudenmukaisuuksista, ongelmista tai huonosta kohtelustakin mutta tästä kaikesta huolimatta mä koen kuitenkin, että olen erittäin hyvissä käsissä tällä hetkellä. Välitän kaikille mun hoitoon ja kuntoutukseen osallistuville henkilöille lämpimät kiitokset, olette helmiä ja tiedätte kyllä, keitä te olette!

Lopuksi vielä liitän tekstin, jonka eilen kirjoitin Instagramin puolelle. Olkoon tämä yhä pohdittavaksi niin minulle kuin muillekin.

- - -

Olli Lindholmin ja Matti Nykäsen kohtalot mietityttävät ja ylipäätään elämä on mietityttänyt tänään. Kunpa ihmiset muistaisivat kaiken arjen kiireen, vaikeuksienkien ja haasteiden keskellä, että meillä on vain tämä hetki ja se on ainut asia, mikä merkitsee ❤ Samoin läheiset ihmiset ja se, että heillä ja ylipäätään meillä kaikilla olisi kaikki niin hyvin kuin voi olla. Jos ihmiset välittäisivät enemmän toisistaan, moni muukin asia muuttuisi tässä maassa.


Kirjoitin Facebookiinkin näin tänään: "Elämä on kummallista... Nuo viisikymppisten äkilliset kuolemat vetävät hiljaiseksi ja saavat kyllä miettimään, miten silmänräpäyksessä voi kaikki olla ohi. Pitäkää ihmiset toisistanne huolta, puhukaa, antakaa anteeksi, rakastakaa ja välittäkää, pitäkää hauskaa ja naurakaa. Tehkää rakastamianne asioita juuri nyt, ei "sitku." Ettei tarvitse myöhemmin surra ja katua. Elämä on juuri nyt ja tässä. ❤" Näin se on...


On mainittava vielä erikseen tilanne tältä päivältä. Ruokailun jälkeen eräs muun ryhmän kuntoutuja halusi tulla mulle kertomaan, että hän on katsellut nyt päivien aikana, miten mulla on hymyilevät kasvot ja niistä paistaa aina ilo, vaikka kaikilla omat terveyshaasteensa ovatkin ja niin mullakin on. "Se on harvinaista, ja halusin erikseen tulla sanomaan, että pidä tuo!" hän sanoi. Kiitin hämmentyneenä. Tuli todella hyvä mieli! Mietin sitten myöhemmin, että aina täytyisi muistaa mainita niitä myönteisiäkin asioita kanssaihmisille ja varsinkin läheisille, kun siltä tuntuu ja aihetta on.

Joskus voi olla niin, että toista tilaisuutta ei tulekaan. Elämä on hauras.

- - -

perjantai 8. helmikuuta 2019

"Pojasta polvi paranee" ja muita huijauksia



Oon tällä hetkellä Peurungassa kuntoutusjaksolla, tämän nyt vielä  voimassaolevan kuntoutussuunnitelman viimeisellä kuntoutusjaksolla. Aika on mennyt äkkiä maanantaista tähän hetkeen ja monenlaista on puuhattu. Kuntoutusryhmä on ollut pieni mutta mukava. Viime jaksolla olikin ruuhkaa ihan liiaksikin, mutta näin on kivempi, että on rauhallisempaa - riittää paremmin aikoja fyssareille ym. kuntoutushenkilökunnalle.

Oon ollut kaikkina muina päivinä paitsi eilen altaalla. Eilen oli jätettävä suosiolla allas väliin, ois tullut liian kiire ennen kuin mun piti lähteä käväisemään keskussairaalalla röntgenissä ja ortopedin kontrollissa. Vasenta polvea pohdittiin nyt tällä kertaa. Kyllähän siinä ihan tarpeeksi pohdittavaa riittikin ja iltapäivä meni reissussa, koska mulla oli niin myöhäinen aika ortopedille (päivän viimeinen ilmeisesti) ja ajat olivat yli tunnin myöhässä.

Olin keskussairaalalla mulla nyt täällä Peurungan jaksolla testissä olevalla Respectan testipyörätuolilla, johon on asennettu Solo-ajolaite eli moottoroidut renkaat sekä joystick, jolla pyörätuolia ohjataan ja "ajetaan." (Ei olekaan muuten mikään ihan helposti hallittava vekotin, oon törmäillyt varsinkin alkuun ovenkarmeihin, seinään, esineisiin jne... Mutta se on toinen juttu :D) Kepit otin myös mukaan sairaalalle. Avustaja oli mukana lisäksi, hän sai kuskailtua paremmin mun kamppeita ja oli myös seurana, kun jännittelin vastaanottoa taas ihan tarpeeksi...





Ortopedin kontrolli oli asiallinen ja hyvä. Käytiin läpi eniten tuota polviasiaa, mutta sivuttiin siinä vähän muitakin asioita ohimennen. Käytiin läpi tämän hetken tilannetta ja oireita, sivuttiin rtg-kuvia ja vanhoja tähystyksessä otettujakin kuvia ja sitten tietysti "väänneltiin" eli ortopedi tutki ja käänteli polvea eri suuntiin, testaili liikeradat, tutki lumpiota ym. Äärimmäisen kivuliastahan se oli, vaikka yritin olla niin rauhallinen kuin mahdollista...

Oikein hyvin sitä kliinistä tutkimista ei voinut ortopedi mun polven kipujen vuoksi tehdä ja hän totesikin sitten sanelussa, että diagnostiseksi ei sitä tutkimusta voi sanoa tässä tilanteessa. Mutta polvi on joka tapauksessa varsin epätukeva, eniten itse nivel ja ongelma ei ole nyt niinkään lumpio, vaikka sekin mulla kyllä subluksaa. Siltä mustakin tuntuu,, että itse nivel on pahin, holtiton. Tosin nythän jännitin aika paljon vastaan väkisinkin kivun vuoksi, joten tän vuoksi tutkimus ei ollut mitenkään tarkka. Röntgenkuvissa nähtiin myös nivelrikon edenneen edellisiin kuviin verrattuna ja kuvissa näkyi myös, että joku osa polvesta on hypoplastinen, mikä tarkoittaa ilmeisesti liian pientä/vajaakehittynyttä. No ei yllätä, kun mun nivelistä puhutaan...

Niinpä ortopedi kysyi, annanko luvan, että hän puhuu tilanteesta eräälle toisellekin ortopedille ja he tekisivät sitten yhdessä polven tutkimisen narkoosissa ja niin, että läpivalo on käytössä. Joko spinaalissa tai anestesiassa (tosin melkein toivon että nukun tuolloin, ettei selkää sörkitä, kun siellä jo muutenkin on se joku hermovaurio). Annoin luvan. Kuulin sitten siinä jo hoitajalta vähän myöhemmin, että päivä onkin jo tiedossa ja sovittu. (?! Kerrankin näin nopeasti tiedetään päivä! Mikä on positiivista tietysti.)

Ortopedi sanoi myös ottavansa yhteyttä kuntoutusylilääkäriin. Tarkoitus olisi, että sitten kun narkoositutkimus on tehty, pidettäisiin palaveri, johon tulisivat molemmat tutkimuksessa mukana olleet ortopedit, kuntoutusylilääkäri, minä ja mun mies. Mies tulisi mukaan siis lähiomaisena, sillä hän on kuitenkin se, joka on eniten arjessa apuna kuitenkin omista läheisistä. Palaverissa sitten käytäisiin läpi, että miten edetään... Sillä kuten siinä molemmat ortopedin kanssa pohdimme: eteenpäin halutaan eikä yhtään enää taaksepäin! Eli pitää miettiä sellaisia ratkaisuja, joista olisi oikeasti hyötyä.

Se on kuitenkin selvää, että näinkään ei voi jatkaa. Tiettyjen nivelten kanssa on tosi hankalaa, unet ovat huonoja myös tämän vuoksi ym. ym. Painonhallintakin olisi helpompaa, jos pystyisin keskittymään siihen paremmalla energialla, mutta nyt energia kuluu lähinnä selviytymiseen hetkestä toiseen. On myös ikävää, että elämänpiiri on niin pieni, vaikka halua olisi käydä enemmänkin ihmisten ilmoilla ja nähdä ystäviäkin. Mutta kun ei kykene...

Kuntoutuksesta saadaan se hyöty, mitä on saatu ja kuntoutus on tietysti yhä tärkeää. Se tepsii kuitenkin, ja paljon oon myös ajan mittaan tehnyt töitä. Sen tietävät fysioterapeutit erityisesti, he ovat nähneet kyllä, mitä ja miten teen. (Kävipä mua muuten polilla myös moikkaamassa sattumalta mut ohi kulkiessaan bongannut, kuntoutusosastolle uuden sopparin tehnyt tuttu fyssari :)) Mulla on lihakset hyvässä kunnossa, yläkropassa erityisesti (puristusvoimatkin ovat erittäin hyvät nyt molemmissa käsissä, ne testattiin pari päivää sitten), jaloissakin ihan kohtuulliset (niistäkin varmaan vielä isometriset voimat testataan ensi viikolla, luulen). Mutta oirekuva on tällainen, että nivelten tilanne vaan silti huononee... "Se liittyy tuohon sun sairauteen", sanoi ortopedi, kun hänellekin ihmettelin tätä outoa oirekuvaa lihasvoimien paranemisesta mutta silti nivelten huononemisesta, purkaksi muuttumisesta.

Niinpä niin. Hämärät herrat, Ehlers ja Danlos. Mylläävät geeneissä kropan ihan sekaisin!

Mutta polvi... Jos sitä sitten lähdettäisiin leikkaamaan, vaihtoehdot ovat vähäisiä... Lähinnä kai puhutaan polven luudutuksesta, ellei nyt sitten narkoositutkimuksessa selviä jotakin sellaista, joka olisi muulla tavoin korjattavissa. Mutta mun tapauksessa on mitä ilmeisintä, että ei ole, kun tekonivelkään ei olisi vaihtoehto eikä mitään kiristyksiä kannata edes yrittää.

Polvituista puhuttiin kyllä ortopedin kanssa myös pikaisesti, mutta niistä ei todellakaan ole ollut yhtikäs mitään iloa aiemminkaan, kuten oon usein kirjoittanutkin. Polvi myös seilailee itsekseen ja ihan omiaan myös tukien sisällä tai ylipäätään olinpa sitten istumassa, seisomassa, liikkumassa tai makaamassa. Selällään maatessa pysyvät nivelet edes hiukan paremmin kuosissa mutta totesimme siinä, että en mä voi koko ajan maata, se ei ole vaihtoehto.

Silloin kun polvi on pois paikoiltaan (itse nivel, lumpio tai molemmat), olisi myös todella kiire saada jämerä polvituki pois jalasta, jotta pystyisin ylipäätään vekslaamaan polven edes vähän paremmin kohdilleen... Ei tuesta olisi tuolloinkaan todellakaan hyötyä vaan puhtaasti haittaa. Se saattaisi jopa vaurioittaa polvea lisää tällaisessa tilanteessa, ja tuen vekslaamista saisi tehdä kymmenittäin päivän aikana! Ei mitään järkeä. Yhtä hölmöläisten hommaa kuin esim. Kelan tekemät kilpailutukset :D

Mutta joo... ortopedi kyllä muistikin hyvin nämä kaikki aiemmat keskustelut ja polvitukitestaukset, kun siinä sitten jo vähän kyllästyneenä tokaisin, että "Ei nyt oikeesti! Nää on jo testattu aiemmin ja ne on täysin hyödyttömiksi havaittu...!" Mainitsin myös, että voisikohan mun yhtä fyssaria pyytää mukaan tuonne pohdintapalaveriin. Siis häntä, joka on ollut mun hoitoneuvottelussa mukana aiemminkin. Ortopedi tuumasi, että ehkäpä, mutta hän kysyy vielä, mitä kuntoutusylilääkäri ajattelee asioista. Voisin arvella, että hänelle fyssarin mukana oleminen olisi ihan ok, sillä he - siis kuntoutusylilääkäri ja fyssari - tuntevat toisensa ennestään ja tuntevat minut tietysti myös.

Palaverista on ollut puhetta aiemminkin jo kuntoutusylilääkärin kanssa. Ei tosin nyt juuri vain polveen liittyvästä palaverista mutta ylipäätään kyselin kuntoutusylilääkäriltä joskus aiemmin, olisiko fyssarin hyvä olla mukana siinä vaiheessa, kun kuntoutussuunnitelmaa seuraavan kerran päivitetään huhtikuussa. Asiasta ei kuitenkaan ole sen tarkemmin sovittu. Nyt kuitenkin voi olla, että kuntoutusosastojakso osuisi samoihin aikoihin kuin tuo polven tutkimus, joten voisi olla aika hyväkin, että siinä vaiheessa joka tapauksessa kokoonnuttaisiin palaveroimaan, kun asiat ja kaikki oleelliset henkilöt ovat siinä käsillä kuitenkin.

Tulipa vielä sellainenkin mieleen, että se narkoositutkimus tosiaan tehdään päiväkirurgisena toimenpiteenä. Eihän se mikään iso juttu sinänsä ole, mutta voin vannoa, että polvi on aivan järjettömän kipeä sen jälkeen ja ihan varmasti mulla on toiminta- ja liikuntakyky aika heikko sen jälkeen. Noh, mainitsin sitten ortopedille, että se olkapään luutumisen arviointiin tehty elokuinen vastaava läpivalaisuvääntelyhän oli HERKO-toiminnan osalta - siis se kohtelu siellä HERKOssa - ihan järkky. Kerroin, että vein asian silloin eteenpäinkin ja että silloin todettiin saamissani papereissa, että osastopaikka olisi ehkä ollut hyvä mun tilannetta peilaten. Ortopedi sanoi, että toki tavoitteena on pääsy kotiin, mutta kyllä se tilanne sitten siellä katsotaan ja pohditaan jatko voinnin mukaan.

Otin tuon HERKO-kokemuksen ja tarinan puheeksi vielä sitten polilla hoitajankin kanssa, ja hän oli ihan järkyttynyt siitä, että kohtelu oli ollut niin huonoa... Hän sanoi ymmärtävänsä aivan hyvin mun kokemuksen ja miksi en halua HERKOon ja kirjoittikin sitten mun tietoihin, etten halua sinne toimenpiteen jälkeen vaan jos vointi vaatii, mut siirrettäisiin ortopediselle osastolle tai jos olen kuntoutusosastolla samaan aikaan, sitten sinne. Tämä oli kyllä hyvä kirjaus ja hoitaja oli muutenkin tosi mukava, olemme nähneet polilla monesti ennenkin.

Että sellaista taas kerran. Paljon jäi tässäkin kirjoittamatta mutta josko tässä nyt on sitten ainakin päällimmäisenä mielessä olevat asiat yllä. Kiitollinen oon kuitenkin siitä, että tällainen tiimi on pohtimassa asioita ympärillä.

"Pihamaalla rellesti elämän haamu, raakku niinku naakka ja nauro..."