Riittääkö se täällä

"Matkallaan he suojan saa

Pienistä hetkistä toisiaan vasten

Korkeuteen huokailee

"Varjele tiet nämä maan orpolasten"

Kun ilta viilenee..."

kuuluu Juha Tapion tuttu biisi Peurungan keskusradiosta, tosin eri henkilön versioimana. "Ei oo totta, täälläkin tää biisi soi! Just soitin tätä viime viikolla syntikalla, kun kaivoin sen pitkästä aikaa esille", sanon avustajalle.

Kesälomien ja -taukojen jälkeen arki on taas alkanut ja olemme taas kerran (monen muun yhteisen tekemisen ja mun arkiasioissa auttamisen ohella) näillä yhteisillä kuntoutusreissuilla, jotka ovat mulle sitä rankinta arkea ja joissa joka kerta tarvitsen monenlaista apua vaihtelevissa asioissa siirtymisistä ja liikkumisesta pukemisiin ym. ym. Tällä kertaa mulla on luvassa ensimmäinen allasterapiakerta kuukauden tauon jälkeen.

Allasterapia sujuu taas kerran "olosuhteisiin nähden" todella sinnillä, hammasta purren. Oon päättänyt kiivetä nyt muutaman portaan terapia-altaaseen, sillä se tuntuu jopa vähemmän riskialttiilta (?!?) kuin se, että mut nostettaisiin hissillä isoon jokialtaaseen, joka on tänään täynnä lapsiperheitä ja lomalaisia ja näen heti, miten kova aallokko altaassa on.

Ihan hirveä aallokko.

Missään tapauksessa en mene tuonne aallokkoon! Viime päivien tapahtumia peilaten on selvää, että en todellakaan mene mihinkään aallokkoon, jossa seilaavat sekä nivelet että minä. En myöskään halua, että mua juuri nyt pällistellään, kun mut nostettaisiin hissillä veteen tai varsinkaan nostettaisiin ylös ja siirtyisin pyörätuoliin kaikenmaailman vekslaamisen jälkeen... Vaikka mua eivät haittaakaan nykyään enää ihmisten ihmettelevät katseet, en nyt jaksa yhtään ylimääräistä toljottelijaa.

Fyssari on tyytyväinen siitä, että kerron voineeni kyllä tavallaan nollatakin nyt kesällä pääasiassa kaikki meneillään olevat terveysasiat ja että oon kyllä nauttinutkin kesästä ja hetkessä elämisestä monella tavalla. Henkinen fiilis on hyvä ja taistelutahto ja -asenne on taas ladattu. Toisaalta häntä myös hirvittää, kun hän kuuntelee ja kuulee, mitä kaikkea mulle on nivelten kanssa viime aikoina tapahtunut ja että pari ensiapureissuakin on mukaan mahtunut.

Sanon silti hänelle, että mä aion kiivetä tuonne terapia-altaaseen, muuta vaihtoehtoa tässä ei vaan oo! Ja vedän itseni sinne sitten vaikka vasemmalla, luudutetulla kädellä, jos ei muuta... Ja hyvin hitaasti pyrin menemään portaat, askel kerrallaan.

Noh, heti ensiaskelmat näyttävät kyllä sen, miten hankalaa on. Molempia jalkoja joutuu varomaan: vasenta polvea ja oikean pohjeluun päätä + sitä, että oikea jalka on muutenkin voimiltaan heikko. Oikealla kädellä en myöskään voi pitää kaiteesta kiinni kuin "hengessä mukana" -tyyppisesti miten fyssari asian kuvaa, sillä oikean olkapään kanssa on myös ollut suuria vaikeuksia.

Mutta pääsen altaaseen hitaasti ja askeleitani varoen. Olen tyytyväinen itseeni!! En oo ollut tässä terapia-altaassa sitten maaliskuun lopun. Ja nyt on vielä kaikkea ongelmaa meneillään lisänä...! Itse allasterapiassa en voi paljoakaan tehdä, eniten se on vedessä kävelyä. Polvien kanssa on omat juttunsa, mutta teen mitä kykenen. On ongelmia, mutta jotkin liikkeet onnistuvat myös jotenkin. Tämä kertoo siitä, että sitä taisteluasennettahan mulla piisaa!! Oikea olkapää ei kuitenkaan anna tehdä oikein mitään, ja siihen on syynsä myös.

Altaasta pois pääseminen on tosi vaivalloista ja puolivälissä on oikea olkapääkin taas sijoiltaan ihan kunnolla. Sanon tässä vaiheessa fyssarille, että nyt koitan tulla "vauhdilla" (mun tyylillä) alas, sillä tuo olkapää on reponoitava. Näin teenkin. Kaikkialle ja erityisesti polviin ja tuohon oikeaan olkapäähän sattuu, mutta hampaat irvessä pääsen rappuset alas ja lässähdän vasemmalla kädellä käsinojaan tukien istumaan avustajan mun taakse tuomaan pyörätuoliin.

"No nyt, tuu tänne heti, laita käsi tohon olkapään kohdalle, tunnet kun olkapää menee paikoilleen kohta..." Fyssari laittaa käden olkapään päälle ja mä vedän olkapään vasemmalla kädellä paikalleen. Olkapää pamahtaa myös kahdesti ja fyssari tuntee ja kuulee molemmat tilanteet, kun olkapää reponoituu. Irvistelen hetken. "Joo, takaa tuo liike ja ääni tulee", tuumaa fyssari huokaillen.

"Huhhuh, oot sä kyllä todella sinnikäs!!" sanoo fyssari vielä mulle, kun lähdemme avustajan kanssa altaalta pois. "Ei tässä oo vaihtoehtoja", vastaan ja fyssari hymyilee mulle puolittain surumielisesti. Kyllä hän mut ja mun luonteen tuntee... Mä vaan mietin siinä mielessäni, että kuinkahan moni tässä tilanteessa menisi allasterapiaan ja kiipeäisi vielä nuo rappusetkin altaaseen? Eihän niitä monta ole mutta mulle ne ovat valtava harppaus Hannastiinalle.

Tähän tekemiseen voi peilata myös sitä, että vietin nyt viikonloppuna, ihan pari päivää sitten yhden yön päivystyksessä. Nousin myöhään illalla sohvalta ylös ja siinä taas aivan yhtäkkiä oikea pohjeluun yläosa meni taas pahasti luksaatioon ja pamahti siitä kovaäänisesti ja tosi kivuliaasti paikoilleen. Ei mitään mahdollisuutta mulla ollut kuin ulista ääneen ja lässähtää siitä takaisin sohvalle, jolloin oikea olkapääkin otti osumaa rusahtaen pois paikoiltaan taas kunnolla, kun vaistomaisesti otin käsillä vastaan.

Kipujahan siitä taas jäi ihan huolellisesti päälle. Otin omat sallitut ekstrakipulääkkeet ja soitin päivystysapuun, jonne vain lähinnä siinä vaiheessa ajattelin raportoivani tilanteen. Tällä kertaa mut kuitenkin ohjattiin lähtemään päivystykseen hyvin napakasti. Ei olisi huvittanut tippaakaan mutta kyllähän se olotila, vointi ja liikkuminen oli sellaista, että ajattelin sitten kuitenkin, että ehkä tämä on hyvä käydä päivystyksessä kasvotustenkin kertomassa ja näyttämässä hoitaville henkilöille.

Sitä en kuitenkaan tiennyt enkä voinut luonnollisestikaan ennakoida, että päivystyksessä oli todella kiire. Tottakai aina yöllä viikonloppuisin ja muutenkin yhteispäivystyksissä voi olla ja onkin jos jonkinlaista potilasta mutta silti... Mut otettiin vastaan triagessa erittäin asiallisesti ja myös ohjattiin petipaikalle ja suoraan kirurgian listoille tälläkin kertaa.

Kirurgian lista pursusi kuitenkin potilaita. Niin kiire oli, että vaikka esim. hoitajatkin olivat todella mukavia ja huolehtivaisia ja asento säädettiin päätyjen ja laitojen nostoineen sekä peitonkin kera mulle pedillä mahdollisimman hyväksi, sai toinen mua hoitaneista ja "vahtineista" hoitajista kirurgian päivystäjän kiinni pikaisesti vasta lähes viiden tunnin päästä, ja sai vasta luvan antaa mulle kipulääkettä. Myös toisenkin kerran tuon jälkeen sain vielä kipulääkettä, mikä oli tarpeen todella. Erittäin asiallisesti kohdeltiin tämänkin osalta.

Mutta olihan se yö, jolloin en nukkunut taaskaan kivuissani ja siellä hälinässä tietysti silmäystäkään... Kirurgian toisen päivystäjän tapasin vasta sitten siinä aamun koittaessa. Hän oli tosi kiireisen oloinen mutta silti myöskin erittäin asiallinen, kyseli tilanteen ja sanoi, että mun oirekuva on selvästi huonontunut myös kokonaisuutena ja tekee sekä polven magneetista että olkapään tilanteesta kiirehtimislähetteen kirurgian polille.

Sain myös luvan lähteä voinnin mukaan kotiin, vaikka päivystäjä puhui rivien välistä jotenkin myös osastopaikkaakin pohtien. Sanoin kuitenkin ehdottomasti lähteväni kotiin, vaikka samassa lauseessa kerroin tilanteen olevan myös selviytymistaistelua. Sitähän tää on... Nyt kun vielä kuntoutuskäynnitkin jatkuvat sen kolme kertaa viikossa + muu perhearki päälle. Mutta en voi antaa periksi...

Kotona olin lopulta jo auringon paistaessa, muun perheen heräillessä. Ajatukset olivat koko tilanteesta aika sekaisin - edessä kun on taas tyhjä taulu, tabula rasa. Miten mua hoidetaan ja asiat etenevät?

Kuka tekee ja mitä, milloin, missä? Miten mua oikeasti voidaan kuntouttaa? Mitä ihmettä tälle keholle voi, kun moni asia vaan tapahtuu täysin arvaamattomasti tekemättä-oikein-mitään? Millainen pitäisi tällaisessa tilanteessa olevan EDS-potilaan hoidon olla ihan oikeasti, mikä on enää inhimillistä?

Sen sentään tiedän jo, että ensi viikolla on polven magneetti ja sitä seuraavalla viikolla on soittoaika tuloksista. Olkapään osalta asiat ovat tai tulevat olemaan ainakin olkapääortopedin tiedossa, mutta en tiedä sen tarkemmin... Kokonaisuutta ei kuitenkaan näissäkään voi unohtaa. Ei koskaan.

"Riittäisikö täällä, pettävällä jäällä

Yksi jonka kanssa ei yksinäinen oo?

Riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?"

Ensiapu - apua ensimmäisenä tai ei ensinkään?

Nyt heinäkuun aikana ei ihan täysin ole vältytty ensiapureissuilta eikä päivystysapunumeroon soitteluilta. Oikea polvi (tai pohjeluun yläosa) on vaivannut ja käynyt luksaatiossa muutaman kerran pahemmin, ja päätin, että vaikka en ensiapuun lähtisikään, niin soitan vähintäänkin jokaisesta ”pahemmasta casesta.” Jääpähän tuon oikean polven temppuilustakin merkinnät järjestelmiin. Näitä pahempia caseja on ollut muutama ja vaikka hoitajat puhelimessa kehottivatkin herkästi hakeutumaan uudelleen ensiapuun, en lähtenyt kotoa minnekään. Koin, että ei siitä lääkärin juttusilla käymisestä kuitenkaan mitään lisäapua saisi, kun oikean polvenkin ongelmat ovat myös tiedossa ja niistäkin pitäisi tulla MRI-aika (jota kylläkään ei ainakaan vielä ole tullut enkä ole sen perään jaksanut kyselläkään, kun ei tuo oikea polvi ole niin akuutti nyt kuitenkaan ollut muiden nivelten ongelmien mennessä edelle).

Sen sijaan vasemman, iänikuisen ongelmapolven jatkuvista subluksaatioista ja lukkiutumisista tai muista ongelmista en oo mihinkään raportoinut, sillä niistä saisi pitää lähes jatkuvasti auki olevaa Hannastiinan kuumalinjaa ensiapuun avoinna. Eihän siinä mitään järkeä ole, en ole mikään joulupukki ja vasemman polvenkin ongelmat ovat kyllä kaikkien olennaisten henkilöiden erittäin hyvässä tiedossa. Samaten oikean olkapään kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja tapahtuvista subluksaatioista ja ”jumiin jäämisistä”, joita joudun vasemmalla kädellä vetämään itse paikoilleen, en ole soitellut mihinkään tai lähtenyt käymään ensiavussa. Paitsi...

Mun oma linja näissä tilanteissa on se, että menen ensiapuun vasta sitten, kun en mitenkään kärsi tai käytännössä pysty kipujen tai huonon liikkumisen vuoksi olemaan kotona. Kun olkapään jatkuvat ja äärimmäisen kivuliaat ongelmat valvottavat muiden nivelten myös teppuillessa pari yötä putkeen, eikä sitten minkäänlaista nukkuma-asentoa eikä rauhaa kivuilta tai nivelten pois paikoiltaan olemisilta saa, alkaa mullakin olla jo vitsit todella vähissä... Ja kun vielä korjaa omaa huonoa makuuasentoa oikean käden varassa niin, että saa oikean ranteensakin väännettyä pahasti kaiken päälle, onkin soppa valmis ja kotona kärvistelyn ja ”en muuten varmaan lähde tästä mihinkään ensiapuun!” -asenteen sijaan onkin pakko jo lähteä.

Edellä mainitusti kävi reilu viikko sitten oikean olkapään kanssa. Ei ollut hääviä! Sainkin nyt varsin asiallista kohtelua heti alkumetreiltä: triagehoitaja laittoi mut suoraan kirurgin listoille, mikä oli erittäin fiksu päätös. Jonottamaan jouduin kylläkin pitkään, kun akuutimmat tilanteet menivät mun edelle, mutta ymmärsin sen hyvin. Mut otti vastaan erittäin asiallinen erikoistuva ”omassa kammiossaan”, kuten hän tuota kirurgian päivystäjän huonetta nimitti. Hän oli yrittänyt perehtyä nopeassa ajassa parhaansa mukaan mun taustoihin ja oli kiinnostunut muutenkin kokonaisuudesta.

Keskustelimme hyvässä hengessä mun tilanteesta ja erikoistuva ymmärsi hyvin, miten vaikea tilanne kokonaisuutena tällä hetkellä on ja miksi myös nyt olin ensiapuun hakeutunut. Hän tutki olkapäätä, tosin ei pystynyt kipujen ja olkapään subluksoitumisten vuoksi tekemään koko tutkimusta ihan kokonaan loppuun. Erikoistuva näki myös sen, miten mä jouduin vetämään olkapäätä vasemmalla kädellä itse paikoilleen, kun olkapää seilasi pois paikoiltaan siinä useammankin kerran. Hän sanoi kirjaavansa asiat tekstiin ylös mahdollisimman tarkasti (ja niin tekikin, Kanta-teksti oli hyvä).

Pohdittiin myös jatkoa nyt sitten tuon oikean olkapään osalta. Vaihtoehdot olkapään hoitamiseksi ja tilanteessa ylipäätään ovat huonoja - käytännössä joko kärvistelee tilanteen kanssa ja pyrkii pitämään olkapään alueen lihakset kaikin keinoin niin hyvinä kuin mahdollista... tai sitten luuduttaa, mitä kyllä kaikki haluaisivat viimeiseen asti välttää. Käytännön toiminta- ja liikuntakyvyn kannalta ajatus luudutuksesta tuntuu kyllä mustakin hurjalta ja ikävältä, kun noissa jaloissakin on vielä omat ongelmansa. Mutta nykytilannekin on sietämätön... Kokonaisuus on sietämätön!

Erikoistuva päätyi kuitenkin tekemään lähetteen olkapääortopedin polille. Ehkäpä pääsen sinne keskustelemaan ainakin vaihtoehdoista ja pohtimaan tilannetta. Mikään vaihtoehto ei oo kuitenkaan hyvä, mutta kaikista pitäisi valita vähiten huono ja samalla myös sellainen, ettei mun tarvitsisi jatkuvasti olla jotakin niveltä vääntämässä paikoilleen ja kärsiä näistä kaikista nivelten ja niitä ympäröivien kudosten vaurioista johtuvista kivuista niin paljon mitä nyt joudun kärsimään.

Mutta palataanpa tosiaan kipuun. En oikein tiedä, saati ensiavun henkilökuntakaan, miten mun tilanteessa kipujen hallintaan ja kivunhoitoon yleensä olisi parasta ensiapuun hakeutuessani suhtautua ja kuinka pitäisi käytännössä toimia. Se on niin, että kun mä lähden lopulta kaiken jahkaamisen jälkeen ensiapuun, olen jo todella veitsen terällä, enkä pärjää nykyisen liikunta- ja toimintakykyni kanssa kotioloissa enkä myöskään kipujen kanssa. Ensiapuun hakeutumistilanteisiin liittyy useimmiten nivelten pahempia luksaatioita tai subluksaatioita, jokin aiempi vamma/nivelen ongelma on pahentunut tai olen rymynnyt jotenkin - käytännössä ollut lähellä kaatumista ja siinä olen saanut itseni ”solmuun.” Kyse ei ole siis mistään tasaisesti, epämääräisestä syystä johtuvasta kroonisesta kivusta, jota ”lähden ensiapuun valittamaan” vaan mä hakeudun ensiapuun aina akuuttitilanteessa. Toki sitä jatkuvaa kroonistakin kipua, hermokipua jne. on taustalla aina, mutta se ei ole syy hakeutua ensiapuun. Näihin ”peruskipuihin” mun peruskipulääkkeet ovat olemassa.

En ensiapuun hakeutumista vaativassa tilanteessa voi enempää tarvittavia vahvempiakaan kipulääkkeitä kotona ottaa kuin mitä niitä on määrätty. Miksi sitten en voi, vaikka lääkettä kotona olisikin? Ensinnäkin siksi, että tottakai noudatan aina täysin niitä määräyksiä, joita lääkärit resepteihin ovat kirjanneet ja toisekseen en voi myöskään olla kotona pää sekaisin ja tokkurassa kipulääkkeistä, koska tällöin mun hankala liikkuminen muuttuu vieläkin hankalammaksi ja syntyy entisestäänkin pahempia vaaratilanteita, kun en hallitse jalkojani yhtään, jolloin kärsii myös yläkroppa (käsillä otan vastaan seinistä, jos olen lähellä kaatumista, hoidan siirtymiset ym.). On myös niin, että jos oikein vaikeassa akuutissa tilanteessa vaan aina jäisin kotiin sinnittelemään, ei kukaan lääkäri tiedä, miten huonosti mulla on tuossa tilanteessa mennyt. Tällaista tilannetta on myös ihan turha yrittää jälkikäteen todistella, kun sitä ei ole juuri tapahtumahetkellä tai vähän sen jälkeen kirjattu mihinkään!

Ensiapuun hakeutumisen raja on mulla siis häilyvä: on toisaalta tapahtunut tai käsillä joko jonkin nivelen tai useamman nivelen akuutti ongelma tai tilanteen paheneminen jostakin syystä ja samalla kivut ovat sellaiset, etten pärjää enää omilla peruskipulääkkeilläni enkä tarvittavana otettavien vahvempien kipulääkkeiden kanssa kotona. Jos lisälääkitystä tarvitsisi, se pitäisi antaa sairaalaolosuhteissa.

Koskaan en kuitenkaan oo tällaisissa tilanteissa joutunut (tai toisinaan tuntuu, että jopa päässyt? Vaikka en todellakaan pidä sairaalassa olemisesta, niin siltikin) jäämään vaikkapa osastolle kivunhoitoon tai jatkoselvityksiin. Mut on joka ikinen kerta lähetetty ennemmin tai myöhemmin kotiin. Useimmiten en ole saanut koviin akuuteista syistä johtuviin kipuihin mitään lisäkipulääkettä, vaikka syytä olisi lisäkipulääkitykseen ollut. Esim. kipupiikin olen saanut näistä viime vuosien aikana tapahtuneista erittäin vaikeisiin nivelten tapahtumiin liittyvistä ensiapukerroista, joita kuitenkin on ollut kymmeniä, alle 5 kertaa. On ollut selkeästi myös muutama kerta, jolloin tilannetta ei ole myöskään hoidettu asianmukaisesti, on kohdeltu kuin olisin aivan tumpelo ja hölmö, turhaan paikalla ja olen lähtenyt kotiin vielä kipeämpänä mitä olen ollut ensiapuun hakeutuessani.

Muutaman kerran on myös ehdotettu terveyskeskuksen vuodeosastolle siirtoa, mutta sinne en ole puolestaan itse halunnut mennä, kun asiat ovat olleet keskussairaalallakin aivan kesken. Olkapään uusintaluudutuksen jälkeen olin kyllä viime vuonna komplikaatioista johtuen jonkin aikaa terveyskeskuksen vuodeosastolla jatkohoidossa ennen kotiinpääsyä, mutta se olikin ihan ymmärrettävää ja eri asia. Terveyskeskuksesta on kuitenkin ihan suoraan sanottu mulle asiaa joskus selvitettyäni, että he eivät sen tarkemmin ota mun hoitoon kantaa, koska hoitovastuu on keskussairaalalla. Ovat olleet sitä mieltä, ettei terveyskeskuksen vuodeosastolla makaaminen mua hyödytä mitenkään. Totta! Paikan tulisi siis olla tällaisessa kivunhallinta-/selvitystilanteessa keskussairaalassa ja asioiden tulisi muutenkin aina hoitua keskussairaalan kautta, mistä olen kyllä samaa mieltä.

Mutta edellä mainituin tavoin on kuitenkin toimittu tähän mennessä. On toki myös sitä asiallista ja hyvääkin kohtelua, kuten nyt viimeksi olkapään tilanteen pahennuttua oli ensiavussa. Erikoistuva hoiti hyvin tilanteen jatkoselvityksineen. Kiputilanteeseen ei vain akuutisti oteta kantaa ja tuolloinkin taas saavuin todella kipuisana takaisin kotiin...

Miten mun kaltaisessa tilanteessa olevaa moniongelmaista, erityyppisiä kipuja jatkuvasti kokevaa mutta myös akuuteista nivelongelmista ja niihin liittyvistä vieläkin vaikeammista kivuista ja toiminta- sekä liikuntakyvyn haasteista kärsivää potilasta tulisi ylipäätään auttaa akuutisti? Ja jos tilanne menee yhä vaan huonommaksi kokonaisuutena, miten silloin tulee toimia? Riittääkö vain potilaan seuranta ”etänä?” Tämä on pohdituttanut viime aikoina ja tällaisia avoimia kysymyksiä leijuu ilmassa. Lääkärit ja fyssarit miettivät varmasti samaa. Tai miettivät, kun palailevat ensin ansaituilta kesälomiltaan.

Monia kiitollisuuden ja hyvän mielen aiheitakin on kaiken keskellä, ja näistä kirjoitan tähän loppuun erityisesti. Nyt loma-aikana on todella otettu lomasta monenlaista irti: vietetty perheen kanssa aikaa, reissattu eri paikoissa ja nautittu musiikista mm. Suomipop-festareilla, jossa tapasin myös paljon ihania ihmisiä entisistä työkavereista sukulaisiin ja ystäviin. ❤️ Vaikka kaikki meneminen ja reissaaminen vaatii aina mulle paljon suunnittelua mm. matkustustavasta apuvälineiden mukaanottamiseen, esteettömyyteen, avuntarpeeseen ja kaikkeen näihin liittyvään + tietysti näillä on aina vointiin jälkikäteen suuri negatiivinen ote joka ikinen kerta, saa tällaisista tapahtumista kuitenkin tosi paljon iloa ja hyvää fiilistä. Tuntee olevansa elossa ❤️ Näitä kaikkia tunteita tarvitaan suuret määrät kaiken terveystemppuilun ohessa!

Oon myös huomannut, että mahdollisimman hyvällä suunnittelulla ja palautumisen huomioimalla on myös mahdollista toteuttaa juuri nyt, tässäkin epävakaassa ja arvaamattomassa voinnissa sellaisia asioita, joita ei välttämättä enää myöhemmin pysty tekemään, jos mulla vointi vielä tästä huononee (toivottavasti tietystikään niin ei käy ja sitä vastaan tässä joka hetki taistellaan). Siksipä syksyyn on luvassa mm. useita musajuttuja keikoista konsertteihin sekä pari vähän isompaa asiaa ja tapahtumaa, joista en vielä tässä vaiheessa kerro sen enempää. Odotellaan 🙂

Ehkä vasta nyt kesän aikana olen ihan oikeasti oivaltanut tietynlaisen opetuksen viime vuodesta tähän hetkeen: koskaan ei todellakaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Siksi elämästä pitää nauttia juuri nyt siten kuin suinkin vain on mahdollista, ystävien ja läheisten kanssa.