Negatiivisesta positiiviseen

Parin viime päivän aikana on käyty jossakin aika syvissä mudissa tällä hitaan toipumisen tiellä. Tässä jälkikäteen asioita mietittyäni oon todennut, että jotenkin sitä on ihan älyttömän herkillä. Suurin osa ihmisistä tarkoittaa hyvää antaessaan ohjeita tai palautetta - tai kuultuaan tutuiltaan tai ystäviltään erityyppisistä leikkauksesta toipumisesta ja kuntoutumisista yrittävät ohjeistaa, josko mullekin olisi niistä ohjeista hyötyä. Silti sitä hyvin äkkiä nousee "tuntosarvet pystyyn" ja omat reaktiot saattavat olla hyvinkin äkkipikaiset, varsinkin lähimmille ihmisille. Heille voi näyttää tunteensa sellaisena kuin ne tulevat. Toisaalta lähipiiristä tulevat kommentit saattavat myös viiltää kaikkein eniten, koska läheiset ja ystävät pystyvät myös satuttamaan eniten. Tahtomattaankin, jos eivät ajattele mitä sanovat.

Toinen juttu on se, että mulla on selkeästi tämän koko sairastuminen vielä käsittelemättä ja se vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudun. Asioiden työstäminen on alkanut ja nyt kun toipuminen on jo jollakin tavalla vaiheessa ja tiedän ainakin suunnilleen, mitä tuleman pitää, olen entistä enemmän pohtinut asiaa ja keskustellut tilanteesta eri ihmisten, eniten tietty ystävien ja läheisten kanssa. Erityisesti sellaisten kanssa, jotka ainakin yrittävät ymmärtää tätä tilannetta, vaikkeivät olisi samanlaisia asioita kokeneetkaan. On myös ollut tiedossa, että isot leikkaukset aiheuttavat vähintäänkin tiettyä alavireisyyttä ja jopa masentuneisuutta, mutta kun asioita käsittelee ja niistä keskustelee, niistä pääsee ajallaan yli ja asiat pystyy hyväksymään.

Pitkään mä olin aivan turta. Joskus viime syksynä diagnoosin saatuani taisin kirjoittaakin, että kun eka tapaamani ortopedi läväytti yhtäkkiä mun "naamalle" tiedon siitä, että mulle on tehtävä tekonivelleikkaus, osasin ottaa tiedon vastaan ihan hyvin ja niin, että olin aavistellutkin näin käyvän. No totta puhuakseni ei se nyt ihan niin mennyt. Tai luulin, että otin asian rauhallisesti ja neutraalisti, mutta onhan tässä ollut ihan älyttömän paljon käsiteltävää ja sopeutumista... Niin kuin varmaan kaikissa niissä tapauksissa, kun sulle yhtäkkiä kerrotaan, että sairastat jotakin ja että ainut tie edes jonkinlaiseen toipumiseen on iso leikkaus. Tai että sairastat jotakin sairautta ja että tästä lähtien tämä sairaus tulee vaikuttamaan jollakin tavalla koko sun loppuelämään.

Nyt on kuitenkin taas parempi yleisfiilis henkisesti. Kyllä mä tiedän ettei tämä mun diagnoosi ole mikään maailman pahin ja että asiat ovat suhteellisia. On pahempiakin sairauksia ja elämäntilanteita muutenkin. Ja kun joku epäili, mihin mun positiivisuus on kadonnut, niin eihän se ole... Kyllä täältä ihan samanlaista hurttia huumoria ja tilannekomiikkaa lähtee mitä ennenkin, kun vauhtiin pääsen :) Mutta eikös se ole ihan luonnollista, että tällaiset asiat laittavat välillä miettimään elämää syvällisemmin ja että välillä väkisinkin negatiivisia tunteita puskee pintaan. Mutta niistä päästään kyllä yli. Jo vaikkapa senkin palautteen ja kannustuksen avulla, jota oon saanut niin täällä blogissa, meilitse, Facebookissa, puhelimitse, viestitse... Kiitos teille kaikille kauniista ja kannustavista sanoistanne, tiedätte, keitä olette (vaikka mä en välttämättä teitä kaikkia henkilökohtaisesti tunnekaan)!

Tänään oon pysähtynyt katselemaan luontoa ja kiinnittänyt huomiota esim. pihapensaiden kukkien yksityiskohtiin ja kauneuteen. Kuunnellut hurinaa ja katsellut tohinaa viereiseltä pellolta, kun traktorit kyntivät ja kylvivät uutta kesää kasvamaan. Ajatellut, että onneksi on kesä tulossa ja vielä paljon kivoja juttuja ja tapahtumia edessä, joihin mäkin pääsen osallistumaan. Vielä monta karaokeiltaa, terassin avajaisia ja muuta...

Onneksi kaikkeen kivaan - esim. laulamiseen, maalaamiseen, huumoriin, ystävien tapaamiseen tai muuhun yleiseen elämästä nauttimiseen - ei tarvita terveitä jalkoja! Eikä välttämättä edes rahaa! :D

Ei kannata arvostella tai kadehtia jos ei asioista tiedä

Istun tätä kirjoittamassa sohvannurkassa. Mun lempipaikka, jossa oon viettänyt monta hetkeä talvisin kynttilänvaloa ihastellen, lukien, telkkaria katsoen. Asioita miettien. Tähän paikkaan ei kovin helposti ole viime kuukausina istumaan päässyt, koska paikka on ollut sekä liian matala että muutenkin liian vaikea saada jalka nostettua rennosti sohvan reunalle, mutta nyt viime päivinä oon koittanut taas tälle paikalle päästä. Onnistuu, kun jaksan aikani taiteilla itseäni tähän. Sain myös laitetuksi tässä istuessani sukat jalkaan ilman sukanvetolaitetta, vaikka sitä on viime päivinä välillä taas tarvittu kun jalka on ollut niin jäykkä ja voimaton. Tuli melkein voittajafiilis, hah.

En oikein tiedä, mistä taas tätä ajatusten virtaa lähtisin purkamaan. Monta päivää menikin taas oikein hyvissä tunnelmissa, mutta sitten joku pieni hetki tai tilanne saa vaan ajatukset mullinmallin ja jo ollaan taas hetken aikaa ihan alamaissa. Eilen juttelin muutamienkin ihmisten kanssa tästä mun tilanteestani. Tai oikeastaan keskustelu ei edes lähtenyt minusta, mutta lopulta keskustelun toiset osapuolet saivat keskustelun kääntymään minuun.

Okei, olen varmasti nyt herkillä muutenkin enkä ehkä ota kaikkia mulle kerrottuja asioita niin neutraalisti tai huumorilla mitä yleensä, mutta en myöskään ymmärrä sitä, että annetaan ohjeistuksia tai lauotaan hirveän suorasukaisia mielipiteitä tästä tilanteesta tietämättä tai omaamatta muutenkaan omaa kokemusta aiheesta. Empaattinen lähestyminen on eri juttu, siihen ei liity arvostelevaa vaan hyväksyvä ote.

Olin etsiskellyt netistä mulle sopivaa yksityistä fyssaria ja muutenkin miettinyt, miten mä pystyisin kuntoutumaan mahdollisimman hyvin tästä eteenpäin. Mun kuntoutumisesta ja kuntouttamisesta sekä muutenkin kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista hyödyn eniten tietysti minä itse, mutta myös perhe, joka joutuu katselemaan tätä mun päivittäistä arjesta selviytymistä ja joka ansaitsisi vaimon ja äidin, joka pystyy olemaan täysipainoisesti arjessa mukana. Myös työnantaja ja yhteiskunta hyötyisi: pääsisin takaisin töihin veroja maksamaan ja tuottamaan!

Oli puhetta, että olen menossa työterveyteen juttelemaan mm. kuntoutukseen/fysioterapiaan jne. liittyvistä asioista. Keskustelun osapuoli käänsikin asiat niin, että musta alkoi tuntua, että hänen mielestään vietän kotona leppoisaa sairauslomaa ja että töihinkin voisin hyvin mennä kokeilemaan jo työntekoa, koska mä voisin hänen mukaan hyvin jo istua ja seistä työpäivän ajan. Ja että mä ajattelen vain itsekkäästi omaa hyvinvointiani enkä perheen etua tässä asiassa. Esimerkiksi sain keskustelun osapuolen pari nivelleikattua tuttua, jotka olivat pyytäneet kertomaan mulle muutamia toipumiseen ja kuntouttamiseen liittyviä asioita. Että työnteko voisi auttaa, "koska ei se kotona oleilukaan toipumista edistä, tututkin menivät muutaman kuukauden jälkeen töihin." Ja että mun kannattaisi syödä Buranakuurit muutaman viikon jaksoissa. Eikä harrastaa karaokea ainakaan, koska se aika on perheeltä pois.

Aha. Jutut kuulostivat samalta miltä ne kuulostivat ennen mun leikkausta! Olin luullut, että mun hidas toipuminen ja ne syyt, joista hidas toipuminen johtuu, olisivat jo tulleet selväksi muillekin - viimeistään nyt viime perjantaina ortopedilta saamieni kommenttien jälkeen. Luulin myös, että ihmiset jo ovat tämän mun koko tilanteen tiedostaneet ja ymmärtäneet kokonaisvaltaisesti, mutta eivät ilmeisesti sittenkään. 

Ihmetytti myös kommentointi "kotona oleilusta" - tervetuloa vaan katsomaan tänne kun teen kaikki vaaditut jumppaliikkeet ja venytykset, liikun sen mitä pystyn, ja koitan selviytyä kaikista arkipuuhista täällä ihan itsekseni. Kipua nieleskellen, vahvoja kipulääkkeitä syöden, välillä itku kurkussa. Välillä istun, välillä nousen seisomaan, pitkään ei voi samassa asennossa olla. 

En mä kipua välttämättä ulospäin näytä, seurassa ainakaan.

Ja entä särkylääkkeet... Nyt perjantaina sain taas uusia särkylääkereseptejä ortopedilta, kyllä mulla on ihan toisenlaiset lääkkeet nyt tarvittaessa käytössä kuin joku Burana!! Mutta eivät ne lääkkeetkään kaikkea kipua pois vie. Hammasta purren liikutaan, tehdään jumpat. Ortopedi kehotti syömään määrätyt vahvat kipulääkkeet ihan suosiolla kun on huonompi päivä. Eikä yhtään ihmetellyt mun kovia kipuja, "remontti" on ollut niin valtava.

Viha-rakkaussuhde on tähänkin apuvälineeseen; korotustyyny liian kovalle ja matalalle keittiön tuolille.

Kuulin eilisen aikana myös juttuja siitä, kuinka ihmiset ovat meidän elämästämme kateellisia. Että kuinka mullakin on ihana perhe, koti, kaikki tämä. Toki allekirjoitan ihanan perheen ja kodin, koska ne pitävät paikkaansa. Mutta arki ja elämä ei ole kenelläkään yksinkertaista, emmekä me tee siihen poikkeusta. 

Ei ole helppoa olla millään tavalla vammainen. En ole valinnut ja toivonut tällaista elämää ja liikuntavaikeuksia. Kuka hullu sellaisia toivoisikaan?!?! Mies ei valinnut itselleen puolisoksi naista, jolla on synnynnäinen paha lonkkavika, hän valitsi naisen, jonka kanssa on hieno, terve elämä edessä. Ei naista, jolle tullaan tekemään elämän varrella vielä useita leikkauksia, jokainen edellistä vaikeampi.

On hirvittävän surullista ja vaikeaa katsoa vierestä, kuinka mies puurtaa perheensä eteen ja huolehtii suurimman osan arkiaskareista. Teen kaiken mitä pystyn, mutta se ei tunnu riittävältä, ainakaan itsestäni. Tälle tilanteelle ei voi mitään, mutta se tuntuu tosi pahalta. En pysty täyttämään niitä kaikkia toiveita ja odotuksia, joita mulla olisi ainakin itselleni "vaimona olemisesta." Lapsetkin kärsivät varmasti jollakin tavalla, vaikka ovatkin ihanan reippaita ja aktiivisia, sopeutuvaisia. Tämä on koko perheen kriisi.

Niin. Kannattaa miettiä, ennen kuin arvostelet ja kadehdit avoimesti muiden elämää. Kaikki ei todellakaan ole niin upeaa ja hienoa kuin päällepäin voisi näyttää. Meidän perheyhteisö on kuitenkin vahva ja mä olen vahva, ja tulemme selviämään tästäkin.

Ja mun missio jatkuu: nuorten naisten lonkkaongelmista ja niihin suhtautumisesta avoimesti kertominen. Minuahan ette lannistettua ja blogia hiljennettyä saa! ;)

Naisena olemisen ihanuus vs. liikkumisen hankaluus

Nyt ois luvassa sellainen blogiteksti, että jos mieslukijana tunnistat, etteivät kauneudenhoitoasiat oikein ole sun heiniäsi, voi olla parempi jättää tämä teksti väliin. ;) (Tai sitten kannattaa lukea sillä silmällä, kuinka voit oppia naisten laittautumisesta lisää...!)

Huomasin yhtäkkiä tänä aamuna, että mun kauneuden- ja ihonhoitoarsenaalistani puuttuu monta olennaista asiaa. Lisäksi meikkejä on kulunut loppuun tai vanhentunut. En ole mikään "huippumeikkitaiteilija" enkä todellakaan omista hirvittäviä määriä meikkejä ja jokaista mahdollista väriä, ja käytän muutenkin pääasiassa ihan perustuotteita muutamia hiukan arvokkaampia juttuja lukuunottamatta. Suhtaudun laittautumiseen rennosti, mutta silti tykkään laittaa itseni (mun makuun) ns. "viimeisen päälle" kuntoon kun lähden esim. viettämään iltaa. Arjessa riittää vähempi laittautuminen ja jossakin mökkiolosuhteissa ei tosiaankaan mitään meikkejä tarvita. 

Ihmisten ulkoinen olemus tai kauneus/komeus eivät todellakaan myöskään ole mulle ykkösarvoja, sisin on se mikä viime kädessä merkitsee. Tuntuu kuitenkin myös hyvältä, jos näkee sen verran vaivaa, että pitää itsensä naisellisena ja omasta mielestään viehättävänä. Se on minusta myös itsensä ja oman naiseutensa kunnioittamista. Ja myös toisten kunnioittamista. Näin ovat oma äiti ja mummo mulle opettaneet. Tämä omasta ulkonäöstä huolehtiminen myös ehkä korostuu nyt, ja tulee jollakin tavalla tärkeämmäksi, kun jalat eivät toimi normaalisti. Onneksi muuten voi itsestään ja ulkonäöstään huolehtia, vaikka liikkuminen ei mitään kaunista katseltavaa olekaan. Kepit eivät myöskään yleensä kenenkään viehätysvoimaa lisää.

Joka tapauksessa... En oo siis pystynyt ajamaan autoa moneen kuukauteen. En varmaan tule vielä hetkeen pystymäänkään, kun leikattu oikea jalka on kaasu- ja jarrujalka eikä se todellakaan toimi siten kuten vaikkapa jossakin äkkijarrutus- tai vastaavassa tilanteessa pitäisi; on niitä inhottavia muljahteluja, kipuja enkä saa jalkaa istuessani edes nostettua lattiasta ylös. Anyway, en oo siis päässyt ostoksillekaan leikkauksen jälkeen aluksi varsinkaan moneen viikkoon kun en edes päässyt autoon kunnolla istumaan ja nytkin oon ollut kauppareissuilla mukana ehkä vasta nelisen kertaa. Kyyditettävänä, kun aina tarvitsee jonkun kuskaamaan mut. Mahtavaa, eikö?! ;) 

Tässä ajan mittaan oon siis ollut sen varassa näissä kauneudenhoito- ja ihonhoitotarvikkeiden hankkimisissa, että oon pyytänyt että mies toisi kaupasta mukanaan tiettyjä juttuja. Kyllähän hän parhaansa yrittää, koska tiedostaa hyvin mun tilanteen ja että jotkut pienet itsensä huolehtimiseen ja laittautumiseen liittyvät jutut saattavat olla yllättävän tärkeitäkin mulle mielen pitämiseksi virkeänä, mutta usein on myös käynyt niin, ettei hän oo osannut ostaa just sitä toivomaani tuotetta tai sitten on ostanut jotakin ihan väärää merkkiä tms. Ja sekös riepoo meitsin mieltä... Vaikka eihän mulla oikeastaan olisi edes varaa valittaa, kun toinen parhaansa yrittää aina!

Tänään otettiin kuitenkin yhdistetty eurovaaliäänestys- ja kauppareissu ohjelmaan ja mä pääsin täydentämään ihan itse puuttuvien tuotteiden valikoiman taas sellaiseksi, että saan kaiken kerralla matkaan mitä tarvitsen ja näillä tuotteilla pärjään taas hetken :) Tyttö toimi mulle apulaisena ja kantoi ostoskoria.

Tässä vähän ostoksia kuvien muodossa.

Hiusväri - oon värjännyt itse hiuksiani nyt n. vuoden verran ja vielä ajattelin jatkaa, vaikka kampaajan käsittelyyn on tarkoitus päästäkin lähiaikoina. Vielä kuitenkin piti yksi purkki ostaa varastoon, kun huomasin ettei yhtään jäljellä enää ollutkaan.

Kasvojenpuhdistusliinoja esim. reissuja ja mahdollisia mökkireissuja ajatellen, dödöpurkkeja varastoon ja Nivean perusrasvaa niin kasvoille kuin esim. käsiinkin.

Ripsiväriä (vain hätätilanteita varten, ripsien koloja tms. paikkaamaan siinä vaiheessa kun ripsienpidennysten huoltoväli joskus venähtää), kesäisen vaaleanvihreää luomiväriä, pari eri huulikiiltoa ja kynsilakkaa.

Nyt on hyvä mieli! Hetkeen ei näiden tuotteiden hankkimista tarvitse miettiä eikä laittaa miestä asialle. (Paitsi kohta tietysti muut tuotteet loppuvat... Puuterit, kajalit, poskipunat, aurinkopuuterit jne... Ja taas on lähdettävä tai laitettava joku ostoksille! ;))

Sohvachillailija :)

Ihana päivä takana!

Tuolla otsikolla ei varmaan viime ajoilta ihan hirvittävän montaa blogikirjoitusta olekaan. Mutta nytpä sellainen tulee! (Vaikkakin jalka on ollut tosi kipeä ja jumissa tänään eilisen ortopedin "vääntelyn" jne. vuoksi, mutta kiputarinointiin en nyt keskity ollenkaan...)

Ensinnäkin, on ollut tosi hieno ilma koko päivän. Kuumaakin on ollut, joo, ja välillä tuulikin niin hirveästi, että ulkona istuessani juuri ja juuri sain tuulen voimasta kaatuneen aurinkovarjon ja terassinpöydän lennosta kiinni ennen kuin koko hökötys olisi kaatunut uuden sohvapöydän lasin päälle... Mutta noh, mulla onkin niin nopeat refleksit, hah ;) Joten siitäkin selvittiin vaan jo ennestään rikkinäisen savimaljakon hajoamisella. :) Mutta kuitenkin... Tykkään tuosta meidän uudesta terassista niin paljon, että ulkona on ihan eri tavalla intoa viettää aikaa kuin entisellä kolkolla betonilaattaterassilla. 

Toisekseen: pitkästä aikaa meillä kyläili mun serkku perheineen. Vaikka asummekin suht lähellä toisiamme, näemme ihan liian vähän. Arki on vaan sellaista ja sitten sairastelut ja muut perhehässäkät sotkevat tapaamisia... Tosi kiva oli nähdä koko sakkia ja lapsillakin oli hurjat meiningit pikkuserkkujensa kanssa. Ja on ihan tosi mukavaa huomata, miten lapset alkavat olla sen ikäisiä, että heidät voi rauhassa jo päästää tuohon viereiselle pihan leikkipaikalle ja tähän lähipihapiiriin ilman, että koko ajan tarvitsee seurailla ihan jokaista liikettä. Kunhan vähän sivusta kuuntelee ja seurailee terassilta, että leikit sujuvat mukavasti. Ja nehän sujuvat, ainakin 80 % ajasta ;)

Serkku perheineen toi mukanaan marketan (siis päivänkakkaratyyppisen ruukkukukan), jonka heti sijoitin takapihan uudelle pöydälle. Tytär sai myös myöhästyneen synttärilahjan.

Ja kolmanneksi: mä sain vielä ihanan "toipumispaketin" eli kassin, jossa lukee "Onni olkoon osanasi elämäsi retkellä, poutapilvi pääsi yllä synkälläkin hetkellä." Kassi sisälsi seuraavia asioita:

- Päivän paras hetki -Muumiteetä (sisältää neljää eri teelaatua: Olet ihana, Kyllä minä tiedän!, Tsemppiä! ja Muumimamman voimajuoma)

- Pieni enkelipussi, jossa oli pieni hopeanvärinen onnenenkeli

- Sport-sukat (heh :D)

- Avon "Awakening" -suihkugeelin

- muistikirjan

- kortin, jossa lukee "Paistakoon elämääsi aurinko ja täyttäköön sen valolla ja ilolla!"

Tosi kivasti ajateltu ja koostettu tuo paketti ja hymynhän nuo asiat toivat huulille. :) Tällaisia ajatuksia jos mitä sitä toipumiseen tarvitsee! Ja pieniä, positiivisia ilonpilkahduksia ja onnenhetkiä. (Niih, sen kuuluisan kärsivällisyyden lisäksi...)

Vieraiden kanssa grillailtiin, chillailtiin ja kahviteltiin kaikessa rauhassa. Ja seurattiin Suomi-Tsekki -lätkämatsia. Kun vieraat lähtivät ja saimme lapset unille, katsoimme vielä viimeisen erän matsista ja huhhuh kun oli jännää ja jee, voittohan sieltä tuli! :) Kruunaus tälle päivälle! Huomenna loppuottelu!

Ja sitten vielä ulos nauttimaan ihanan lämpimästä myöhäisillasta. Otinpa siinä Suomen voiton kunniaksi vielä yhden sidukankin ja muutaman sipsin. Uu, hurjaa ;) Ja myöhemmin mies toi vielä rommikolatkin terassille. Meilläpäin terassilla on hyvä palvelu ;D

Terkut ortopedin kontrollista

No nyt on röntgen ja ortopedin kontrolli takana. Hyvä oli tapaaminen ja rento, onneksi! :) 

Mun uusi nivel itsessään onneks on "viimeisen päälle kunnossa ja hyvässä asennossa, voisin mihin tahansa kongressiin mennä esittelemään tätä spesiaalia tapausta." Jalan liikkeet tutkittiin myös ja ne kuulemma on hyvät, vaikka jalan vääntely sattuikin aivan älyttömästi.

Spesiaali! Siis mä olen joku erikoistapaus. Nyt tästä vasta mulle kerrottiin! Ehkä hyväkin niin, että lääkärit eivät halunneet heti masentaa pitkällä toipumisajalla, jotta leikkauksen jälkeiset ekat viikot lähtivät sujumaan kuitenkin suht hyvin...

Mulla siis kestää toipuminen pitkään, jopa parikin vuotta, koska mun lonkkavika oli kuulemma tosi vaikea ja haasteellinen. (!!) Tilanteen vaikeuteen nähden mut leikannut toinen ortopedi teki kuulemma todella hienoa työtä ja mun uusi nivel on todella hyvässä asennossa nyt. 

Kivut, muljahtelun tunne ja jalan heikkous johtuvat kuulemma siitä, että mun koko kroppa on ymmärrettävästi nyt aivan sekaisin kokonaan muuttuneesta asennosta. Siis oon kävellyt väärin 34 v elämästäni rikkinäisellä lonkalla tietämättäni siitä ja nyt on yhtäkkiä tehty totaalinen muutos, jossa jalan pituus on muuttunut, samoin nivelen paikka ja asento... Hermotus on mennyt/menee uusiksi ja luusto, irrotetut ja kiinnitetyt lihakset ja jänteet jne. kipuilevat myös. Lihakset "löytyvät uudestaan." Lisäksi tekoniveleen sopeutuminen ottaa muutenkin oman aikansa, se ei oo samanlainen kuin oma nivel eikä tule olemaankaan, ja jalka tuntuu oudolta, mulla varsinkin. Niin ja jos nivel olisi irti tms., en kuulemma pystyisi liikkumaan edes tällä tavalla mitä nyt... 

Pikkusen "peloteltiin" myös sillä, ettei mun tapauksessa nivel välttämättä tule kestämään kuin ehkä arviolta kymmenen vuotta, vaikka normaalisti nämä nykypäivän nivelet kestävät jopa 20-30 vuotta. Ja uusintaleikkaukset on vaikeita. Kivakiva... Mutta niin se vaan oli, että mut oli pakko leikata. Vaihtoehtoja ei ollut, tilanne ennen leikkausta oli todella surkea, joten jossittelukin on turhaa eikä tässä nyt vielä tulevaa pidä miettiä vaan keskittyä tähän hetkeen.

Kyllähän nuo maalaisjärjellä tajuaa ja oon näin miettinytkin, tänne varmaan kirjoittanutkin jotain vastaavaa, mutta oli hyvä kuulla kokonaistilanne myös ortopediltä koska moni on kummastellut, miten toivun näin älyttömän hitaasti. Ortopedi sanoi, että muihin lonkkaleikattuihin kuulemma mun ei ollenkaan pidä vertailla omaa toipumista, mun tapaus on ihan oma juttunsa. "Seitenkymppiset tuo usein konjakkipullon kiitokseksi", totesi tohtori, "mutta nuoret varsinkin sunkaltaisen leikkauksen jälkeen ei tuo..." Heh :D

Toista keppiä vois alkaa kohta jättää kävellessä pois, jos kipu sallii, ja yrittää luottaa jalkaan, mutta kipua pitää kuunnella myös. Molemmat kepit käyttöön jos tarvii, ontuminenkaan ei oo hyväksi, sillä nyt pitäis kaiken tämän kropan shokkitilanteen jälkeen oppia vielä kävelemäänkin normaalisti ja keppien kanssa saa tasapainon. Niinpä, ulkona ja epätasaisessa maastossa ainakin on hankala kävellä ilman molempia keppejä. Kysyin vielä, missä kunnossa olen esim. loppukesästä, jos jatkan jumppaamista ja liikkumista kipujen sallimissa rajoissa, johon tohtori: "nooo... (hiljaisuus) Ainakin paremmassa mitä nyt!" Arviot on varovaisia... Vaikka totesi myös, että kyllä siitä sitten aikanaan "ihan hyvä" tulee.

Nyt on heinäkuun alkuun sairauslomaa ja sitten pitää taas katsoa tilanne työterveyden kanssa töihinpaluun suhteen. Ei auta muu kuin yhäkin olla kärsivällinen! Niin joo ja tohtori totesi vielä lopuksi: "nähdäänkö maaliskuussa?" :) Eli mulla on jo silloin seuraava kontrolli. En tiiä onko se yleistä vai onko niin, että mun osalta tilannetta seurataan herkemmin...

Kammofyssarin liikuntaohjeistuksesta ja muistakaan liikuntaohjeista ei ollut puhetta, mutta enpä mä kyllä siinä kunnossa ole vielä muutenkaan, että tästä jotain spesiaalilajia lähtisinkään harrastamaan. Jos nyt sitten jumppaillaan, harjoitellaan yhä kävelyä keppien kanssa ja ehkä uskalletaan sinne uima-altaaseenkin taas jossakin vaiheessa! Ja nautitaan auringosta ja kesästä ❤️

Jänskätystä (taas kerran)

Eilen sai taas hetkeksi ajatukset ihan muualle täältä koti- ja lonkkaympyröistä, kun työkaverit pyysivät mua mukaan illanviettoon ja ilta kului nauraessa ja höpötellessä kaikenlaista. Kivaa oli nähdä porukkaa pitkästä aikaa! Mutta niinpä vaan sit myöhemmin ajatukset palasivat takaisin ja tänään oon taas enemmän ja vähemmän pyöritellyt mielessäni näitä kaikkia jalkaan liittyviä juttuja. En haluais, mutta ei voi mitään...

Huomenna on röntgen ja ortopedin kontrolli ja jännitän aika paljon sitä, mitä lääkäri tilanteesta tuumii... Ja että saanko sanottua kaikki asiat, jotka mielessä on, vaikka mulla paperillakin on asiat esittää. Ja itse asiassa vielä täydennettynäkin muutamalla lauseella, kun tuli tänään vielä pari lisäasiaakin mieleen... 

Toivottavasti ei tuu mitään täystyrmäystä päin näköä, niinkuin missään asiassa. En halua saada lisää negatiivista palautetta esim. kepeistä, sen "kammofyssarin" tyyliin. Toivottavasti lääkärillä on ymmärrystä siihen, että mä en vaan pysty liikkumaan ilman noita apuvälineitä paitsi jonkin verran sisällä... Enkä kyllä toivoisi mitään ikäviä uutisia muutenkaan, haluaisin kuulla, että kaikki on ok. Mutta kun nyt tilanne on hankala, pitää vaan varautua kaikkeen. 

Toisaalta mietin sitäkin, että mitenhän ortopedi selittää mulle, mistä kaikki mun lonkan ongelmat/oireet johtuvat, jos röntgenkuva onkin kunnossa?! Kaikki asiat kun eivät kuvista selviä, vaan oireitakin pitää - tai pitäisi ainakin - kuunnella... Entä jos hän ei ota kantaa mihinkään? Jättää mut epätietoisuuteen? Sekin jännittää, mitä hän tuumaa mun sairauslomasta. Työkuntoinen en tällaisena missään nimessä ole, se on ainakin mun näkemys tilanteesta juuri nyt, mutta mitähän lääkäri miettii... Harmi, että kuntoutuspaperit (ja kuntoutuslääkärin kommentit) eivät ehtineet postin mukana huomiseksi, ois ollut heidänkin kommentit vielä mun oman oirekuvauksen tukena...

Äh, liikaa muuttujia. Olispa jo huominen ja  asiat ja ajatukset toivottavasti olisivat vähän selkeämmät mitä nyt...

Kylmästä lämpimään ja kaikkea siltä väliltä

Yhtäkkinen lämpöaalto on tehnyt tehtävänsä ja luonto on alkanut ihan parissa päivässä vihertää ihan kunnolla. Koivuihin ja muihinkin puihin on tullut lehtiä, ruoho on kasvanut, pensaat alkavat näyttää risukoiden sijaan pensailta. Myös linnut laulavat joka suunnassa, naapureiksemme asettuneet sinitiaiset lentelevät pesäpönttönsä ympärillä ja pääskyset taivaalla. Juuri äsken näin sitruunaperhosenkin.

Aiempina vuosina en ole tässä mittakaavassa osannut myöhäiskeväästä nauttia. Monia pieniä, kauniita asioita luonnossa on jäänyt huomaamatta. Kevät on vaan muuttunut kesäksi ja ehkä lupiinien ilmestyminen tienvarteen on ollut eka juttu, jonka kesästä oon noteerannut. Villejä rikkaruohoja, mutta niin kauniita ja värikkäitä! Oikeastaan tuossa vaiheessa alkaa parhain ja vehrein luonnon kesäaika olemaan jo loppusuorallakin ja sit on vaan miettinyt, että voihan kökkö, kohta se kesä onkin jo ohi - ja mihin se meni?!

Tänään on ollut loppukevään tähän saakka kuumin päivä, meillä oli +29 astetta varjossa parhaimmillaan. Huhhuh :) En aloita kuumuudesta valittamista, vaan oon nyt päättänyt, että Suomen kesä ja lämpimät päivät ovat kuitenkin niin lyhyt hetki koko vuoden aikana, että myös kuumuudestakin on syytä nauttia. Vietin aika paljon aikaa tänään terassillamme ja nautin.

Yritän olla ajattelematta tulevaa ortopedikäyntiä ja se onnistuukin suht hyvin (ihme!) jos on vaan puolittain lepoasennossa jopa ulkona sohvalla. Mutta heti kun liikahtaa jotenkin äkkinäisesti tai nousee ylös ja lähtee kävelemään, totuus lyö vasten kasvoja kun tuntee niitä kipeitä muljahduksia ja kävely sattuu. Jännitän ihan selvästi sitä, mitä ortopedi tuumaa ja että saanko varmasti kaikki asiat sanottua ja kuvailtua kuten pitää. Toivottavasti homma ei mene vaan "kiitos ja näkemiin" -periaatteella hirveellä kiireellä, vaan lääkärillä on aikaa kuunnella, mikä tilanne juuri nyt on. Onneksi mulla on paperilla kuvaukset oireista. Täytyy myös mainita, mitä kuntoutuslääkäri tilanteesta viime viikolla totesi.

Oon tässä päivittäin treenaillut niitä kaikkia jumppaliikkeitä, jotka mulle sairaalassa neuvottiin. Kipua kuunnellen. Melkeinpä tällä hetkellä naurattaa se epäammattimaisen toissaviikon fyssarin kommentti siitä, että on vaan mun päästä kiinni, että en saa tota leikattua jalkaa nostettua istuessa enkä selällä maatessani maasta (tai sängyllä maatessani jalka suorana sängyn tasosta, sillä enhän mä mihinkään lattialle voi makaamaan mennä) ylös... Jepjep. "Vika on asiakkaan päässä." Hah :) Mun pää on kyllä ihan kunnossa! Vika on jossain ihan muualla, ja ortopedi toivottavasti kertoo, missä. Jalka ei vaan nouse vaikka kuinka pinnistelisin.

Näihin kuviin ja tunnelmiin tänään :)

(Mua seurattiin eilen salaa...!)

Ajatukset palaavat kotiin

Ihan mahtava viikonloppu on ollut! Perjantai meni vielä Sumppilassa ajatusten ja fiilisten osalta ja niin osittain vielä eilinenkin, mutta nyt alkaa taas tuntua kotoisammalta. 

Tällä kertaa Sumppilafiiliksistä pääsi aika hyvin arkeen taas kiinni, kun kotona alkoi samantien armoton taistelu mahatautia vastaan (pyykkäys, puunaus ja muu desinfiointi) ja kun tilanne alkoi olla hallinnassa ja lapset osoittivat parantumisen merkkejä, pääsi terassifiilikseen kun vain meni takapihalle omalle terassille nauttimaan. Ihanan aurinkoinen ilma oli eilen, tuntui ekalta kesäpäivältä! :)

Tänään on vielä lämpimämpää mitä eilen ja istun nytkin ulkona tätä kirjoittamassa. Oikein mukavat nuo meidän uudet polyrottinkikalusteet, joten mullakin on ihan mukava viettää aikaa pihalla ja istuminen on helpompaa kuin normaaleissa tuoleissa :D 

Jotenkin on pystynyt nyt parina päivänä pääsemään ihan muihin tunnelmiin hetkeksi ja unohtamaan koko hemmetin lonkan ja tämän kaiken. Se on tosi hyvä juttu, sillä välillä musta tuntuu että pää hajoaa kaiken keskellä kun miettii ties mitä ja kaikki tuntuu niin epävarmalta just nyt, mutta samalla oon aika turta eikä mulla ehkä vielä ole ollut mahdollisuutta ja rahkeita käsitellä kunnolla tätä koko asiaa. No ei kai, kun koko toipumisprosessi on ihan kesken. On vaikeeta edes kertoilla omista fiiliksistä  varsinkaan heille, joilla ei ole vastaavista leikkauksista tai vioista tai vaivoista omakohtaisia kokemuksia. Tai heille, joilla muuten vaan on ihan erilainen elämäntilanne eikä empatiakykyä vaan löydy samastumaan tällaiseen juttuun ollenkaan. Ristiriitaista.

Kuulin muuten tässä muutama päivä sitten, että mun blogin kirjoittamisen myötä on moni henkilö tajunnut, miten mielettömän isosta asiasta tällaisessa leikkauksessa onkaan lopulta kyse ja jotkut lukijat ovat oikeasti vasta nyt kärryillä, millaisia kaikkia tuntemuksia nuoren naisen tekonivelleikkaukseen liittyy ja mitä tässä käydäänkään läpi. Tällaisen asian kuuleminen oli hienoa; olen saanut kuin saanutkin näiden mun (hyvin henkilökohtaistenkin) kirjoitusten kautta ainakin jotkut lukijat ajattelemaan asioita ja sitä kautta levitettyä tietoutta asioista eteenpäin. Hieno juttu :) Tietysti kenellekään ei toivo tällaisia operaatioita, mutta olkoon se sitten ainakin minä, joka näistä asioista ja niihin liittyvistä tunteista kirjoittaa avoimesti. Jospa muutkin rohkaistuisivat mukaan avoimeen bloggailuun ja sitä kautta tietouden levittämiseen!

Aurinkoista sunnuntain jatkoa! :)

...mutta kuka lakkaisi mun varpaankynnet?! :D

Summa summarum... Viimeisen kuntoutusviikon jälkitunnelmat

Jotenkin on poissaoleva olo. Ei oikein osaa tehdä mitään. Pyykkikone kyllä jo pyörii ja tulihan tänne kotiin tultua heti myös pyyhittyä kloorirätti kädessä kaikki kosketuspinnatkin, kun lapset ovat olleet viime päivinä enemmän ja vähemmän mahatautisia. (Taas! Onneksi jo toipumaan päin...) 

Nii-in, jotenkin sitä taas tuntui kotiin tullessa, että mun on oltava täälläkin hyödyksi, vaikka liikkuminen on ihan tarpeeksi hankalaa. Pari viimeistä kuntoutuspäivää mietin kuitenkin aika paljon kodin kuulumisia ja pohdin, kuinka koville mies täällä taas joutuukaan huolehtiessaan sairastavista lapsista... Ja muutenkin arjesta, joten pakkohan sitä oli edes jotenkin tätä kodin hässäkkää auttaa.

Mutta palatakseni Summassaareen... Olihan se taas hieno viikko, vaikkakaan sää ei mikään hirvittävän hyvä pääosin ollutkaan. Mutta oli mahtavaa viettää aikaa tuon meidän huikean porukan kanssa! Monenlaista ehdittiin taas tehdä ja kokea.

Meillä oli myös mm. paljon liikuntaa, kuntotestaukset ja yksilöaikoja niin fyssarille, lääkärille kuin terveydenhoitajallekin. Joillakin myös psykologille. Mulla kuntotestaukset jäivät väliin, mutta yksilöajat koskivat toki muakin. Kirjoitinkin aiemmin fyssarikäynnistä, mikä oli oikein hyvä. 

Lääkärikäynti puolestaan mulla oli keskiviikkona ja jännitin sitä aivan mielettömästi... En tiedä oikein miksi, mutta pulssi oli korkealla ja en oikein saanut sanaa suusta sanotuksi. En yhtään ollut oma itseni. Lopulta kuitenkin lääkäri onnistui mut jollakin tavalla "rauhoittamaan" olemalla itsekin rauhallinen ja keskustelimme mun tilanteesta. Kertoilin, millaiselta mun jalka tuntuu, ja lääkäri tutkaili myös mun leikkauskertomusta ja sairaalan aikaisia röntgenkuvia. Jalkaa ei väännelty, mikä oli hyvä, sillä se aina saa kivut pahenemaan. 

Lopputulema oli, että lonkassa ei kaikki ihan kunnossa ole, kuten fyssarikin totesi. Tässä vaiheessa mun pitäisi pystyä jo paremmin kävelemään oli jalassa lihasheikkoutta tai ei. Myöskään mitään kipeää muljahtelua, löysyyden tunnetta ja nivuskipua ei lonkan seudulla pitäisi olla, ainakaan niin paljon mitä mulla. Lisäksi jalkaa pitäisi pystyä nostamaan ilman että sitä pitää käsillä auttaa missään vaiheessa. Syitä lääkäri ei näille jutuille arvellut, vaan sanoi, että ortopedi saa ensi viikolla miettiä mistä nämä jutut johtuvat ja päättää mitä asialle tehdään. 

Lääkäri myös suositteli toisen lonkankin tarkempaa tutkimista ja kuvaamista, koska usein molemmat lonkat ovat dysplastisia vaikka heti sitä ei todettaisikaan. Kyllähän yksi kiertävä lääkäri sairaalassa sanoikin, että toisessa lonkassa lievää dysplasiaa ainakin on, mutta että lonkan pitäisi kestää... Nyt on lonkka kuitenkin hiukan yksipuolisesta rasituksesta kipeytynyt ja alkanut napsua.

Ai niin, lääkäri sanoi, että mulle olisi hyödyksi myös tules-kuntoutus. Ainakin siinä tapauksessa, jos tuo leikattu lonkka ei tarvitsisi mitään uusia toimenpiteitä... Tilanne on kuitenkin hankala ja kuntoutus pitäisi räätälöidä juuri mulle sopivaksi. Mutta katsotaan, mitä ortopedi tuumaa. Töihinpaluutakin sivuttiin, mutta tässä vaiheessa vaan niin, etten ole työkuntoinen tällä hetkellä. Ortopedin päätettäväksi jää jatko... Ja työterveyteenkin mun pitänee varailla aikaa, koska kuntoutuspaperit kaikkine lausuntoineen on hyvä toimittaa heillekin, ja todennäköisesti tarvitsen myös lisää lausuntoja Kelaan.

Ärsyttävää, että tilanne on mennyt tällaiseksi! Otti päähän katsella kun muut kuntonyrkkeilivät ja erityisesti eilen, kun olimme viettämässä viimeistä iltaa kotakylässä kotasaunassa ja kodassa... Meillä oli varattuna myös palju, mutten pystynyt sinne menemään. En vaan päässyt kun paljun reuna on niin korkea, portaiden kaide oli väärällä puolella enkä pystynyt jalkaa nostamaan reunan yli. Vaikka voimaa olis ollutkin, olisi jalka kääntynyt siitä sisäkiertoon, enkä voinut ottaa riskiä että nivel ois vielä vaikka lähtenyt pois paikaltaan... Muuten ilta oli kyllä hieno, vaikkakin meidän huoneistolle takaisin tullessa olinkin jostain syystä (paljosta istumisesta ja myös varmaan päivittäisestä mäkikävelystä?) niin kipeä, että jouduin ottamaan vahvan kipulääkkeen ja sen jälkeen nukahdinkin heti.

Menisin mieluusti jo töihinkin, mutta eihän se kannata tässä kunnossa. Poden tästä hiukan huonoakin omaatuntoa, mutta kuntoutushenkilökuntakin sanoi mulle monta kertaa, että eihän se ole mun vika että tällainen lonkkavamma on eteen tullut. Ja että on muistettava, ettei tilanne ainakaan parane, jos töihin menisi huonossa kunnossa ja oireilu ja kivut vaan jatkuisivat. Nyt vaan täytyy pitää terveydestä mahdollisimman hyvää huolta, elää tilanteen mukaan ja ajatella, että suunta on kuitenkin kohti parempaa ja pitää ajatukset kasassa. Kunhan nyt ensin olisi se ortopedin kontrolli röntgenkuvineen...

Viikko oli kuitenkin taas ikimuistoinen. Ihania ja tärkeitä samanhenkisiä ihmisiä, naurua, iloa, hyviä keskusteluja, hetkeen heittäytymistä, nuotiotunnelmaa, saunomista, karaokea, mahtava ja tsemppaava kuntoutushenkilökunta... Myös koko kulunut "Aslak-vuosi"on ollut huima. Se on sisältänyt elämänarvojen muuttumisen ja työn kautta itseään arvottavan minän muuttumisen sellaiseksi, joka tietää, että työ onkin lopulta vasta hyvä kakkonen terveyden, liikuntakyvyn ja hyvien ihmissuhteiden jälkeen. On pysähdytty ja pohdittu elämää laidasta laitaan. Opittu paljon sekä itsestä että muista ja tajuttu, että itsestä pitää pitää huolta.

Tämän viikon meidän ryhmänohjaajanamme toimineelle fyssarille annoimme kaikesta Summassaaressa viettämästämme ajasta ja erityisesti hänen panostuksestaan kiitokseksi ne orvokit, jotka me naiset oman huoneistomme ovelle alkuviikosta toimme piristykseksi. Jotenkin tuo kukkienantamishetki tiivisti koko vuoden tunnelmat ja kyyneleitä ilmestyi ainakin mun silmiin, vaikka yritinkin hillitä itseäni.

Elämä on kummallista.

Summassaaressa jälleen!

Täälläpä ollaan jo toista päivää Aslakin nelosjaksolla. Viimeinen kuntoutusviikko siis. Ympyrä tietyllä tavalla sulkeutuu... Täällä on vietetty hienoja hetkiä ja tajuttu hetkeen tarttumisen merkityksestä ehkä enemmän kuin missään koskaan. Täällä tää mun "lonkkasaagakin" alkoi oikein kunnolla. Tai täällä alustavasti diagnosoitiin, että mulla todennäköisesti joku synnynnäinen vika on.

Tälle jaksolle kuuluisivat mm. lihaskunto- ja pyöräilytesti. Meidän väki suoritti lihaskuntotestit eilen, mutta mä en testiä tiestystikään voinut tehdä. Käsivoimia oisin tietty voinut muutoin testata, mutta kun noiden sormien puutumisten vuoksi on hankala pitää painoja käsissä, en siis tehnyt mitään. Otti kyllä vähän päähän, ois ollut hienoa, että oikeasti olis paremmassa kunnossa mitä ennen kuntoutusta ja että olis päässyt näkemään kuntoutuksen tulokset... Niinkuin positiivisessa mielessä kuntoutuksen tulokset eikä todeta, että jepjep, kuntouduin tällaiseksi "invaksi." Mut eipä mahda mitään. Elämä on kummallista.

Muuten kyllä on tosi hyvään saumaan tämä kuntoutusviikko. On ensinnäkin jo henkiseltä kannalta tosi hyvä olla juuri täällä. Lisäksi oon todennut, että tällä viikolla mulla "on elämä!" eli että pääsin hyvässä seurassa kotinurkista jonnekin muualle :) 

Biljardia ja ajanviettoa eilisiltana

Hauskat naiset sateessa :D

Mustavalkomeitsie - ihan niinkuin ois lunta! Piti vähän lepuuttaa kun oli pitkä ylämäki...

Täällä on upea luonto ja jos vaan olis vähän aurinkoisempaa tai poutaista, köpöttelisin rantaan taas nuotiopaikalle katselemaan järvelle, nauttimaan ja maalaamaan. (Huomenna päivällä lienee jo parempi keli, jospa sitten :) ) Lisäksi tämä henkilökunta täällä on tosi mukavaa. 

Meidän kuntoutusfyssari on ottanut ihan erilaisen asenteen tähän mun tilanteeseen kuin mitä se kumma toinen fyssari viime viikolla. Täällä oltiin aika kauhistuneita siitä, miten se aiempi fyssari mua kohteli ja kuinka käsittämättömiä ohjeita sain... Oli hyvä kuulla ja huomata, itsekin, että kyse oli vaan yhdestä epäpätevästä henkilöstä eikä koko ammattikunnan näkemyksestä mun tilanteeseen. Ja että jokaisen on tärkeää huomioida se, mitä oma kroppa kertoo ja että kipua ja outoja tuntemuksia täytyy kuunnella tarkasti.

Olin vaan ja kuuntelin itseäni...

Meidän fyssari totesi, että hänestä tuntuu että oon jäänyt jotenkin heitteille tämän mun hankalan toipumisen kanssa. Ja että kyllä nämä mun kivut ja muljahtelut + mun jalan voimattomuus pitää selvittää, sillä kyllä tässä vaiheessa jalan pitäisi nousta istuessakin lattiasta ylös ainakin jonkin verran, samaten myös maatessa. Kuulemma lihasheikkoudesta huolimatta. Kipujakaan ei kai ihan hirveästi pitäisi enää olla. Mistä lie nyt sitten kyse...

Fyssari lupasi jutella mun tilanteesta lääkärin kanssa vielä ennen huomista, jolloin mulla lääkärin aika täällä on. Saapa nähdä mitä lääkäri nyt sitten tuumaa... Täytynee varmaan pyytää joku lääkärin kirjoittama lausunto myös ensviikon ortopedikäyntiä varten. On sitten mun oma oirekuvaus tilanteesta ja kuntoutushenkilökunnan katsaus myös, jolloin tulee tilanne sitten katsottua ja selvitettyä oikein perusteellisesti.

Tämmöstä tänään ja huomenna jotain muuta :)

Mietteitä eilisestä ja kiitoksia

Tänäänkin on ajatukset karkailleet eiliseen kammofyssarikäyntiin. Kyllä tuollaiset jutut jäävät kaivelemaan vähän, kun on itse ihminen, joka on tottunut lähimmäisten kunnioittamiseen, ihmisyyteen, inhimillisyyteen, positiivisuuteen ja tsemppiasenteeseen. Olen vahva tyyppi eikä tämä mua tule lannistamaan, todellakaan, mutta hetkiseksi laittoi taas miettimään asioita ja kyseisen fyssarin omaa elämäntilannetta ja motiiveja toimia kyseisessä ammatissa. No, meitä on moneen junaan!

Sain eilisen ja tämän päivän aikana valtavasti hyvää palautetta blogitekstistäni ja tästä rohkaistuneena aion todellakin näyttää tekstini kyseisen paikan esimiehelle kun tilaisuus osuu kohdalle. Onhan se niin, että jos kukaan koskaan saa vastaavanlaista kohtelua henkilöltä, jolta olettaisi saavan apuja omaan hankalaan tilanteeseensa, tulisi tämän henkilön myös kohdata hänen luokseen tuleva ihminen asiallisesti, empaattisesti ja kuuntelevasti. Ja tutustua huolella luoksensa tulevan ihmisen taustoihin ja kokonaistilanteeseen. Kiitos siis kaikille kommenteista, viesteistä ja palautteesta! 

Tänään on ollut lonkka tosi kipeä. Kyllä se fyssari vaan onnistui vääntämisellään pahentamaan tilannetta, ainakin kivun määrän suhteen. Toivottavasti mitään muuta ei tapahtunut ja toivon tosiaan että tuo mun uusi nivel kuppeineen, nuppeineen ja varsineen on kunnossa ja kiinnittynyt tai kiinnittymässä aikanaan paikalleen... Ja että kipu, muljuaminen ja jalan voimattomuus eivät johdu mistään komplikaatioista. Odottelen nyt ihan rauhassa vielä ja katson miten toipuminen etenee.

Se on selvä, että kepit kulkevat matkassa jatkossakin. 

Sisällä kotona otan välillä askeleita ilman keppejä kalusteista/seinästä kiinni pitäen, mutta askeleet ovat tosi haparoivia ja kipeitä. Kotoa muualle lähtiessä on oltava tukea, en mä pääse muuten kulkemaan juuri mihinkään. Ihan turha on tulla tässä fyssarin mua ohjeistamaan. Ainakaan ei-sairaalan ja mun koko tilannetta tuntemattoman fyssarin. Luotan sairaalasta saamiini ohjeisiin.

Tänään kun kävimme iltapäivällä ostamassa miehen kanssa uudelle terassillemme polyrottinkikalusteet, enkä kävellyt kuin jonkin verran, oli mun ihan tarpeeksi hankalaa kävellä pelkästään autokatoksestakin sisälle, kahden kepin kera. Vai vielä pitäisi yrittää ulkonakin könytä ilman tukea tai mahdollisesti vaan kävelysauvoilla, voi jestas...!

Meidän terassista tulee kyllä ihan mahtava kun saadaan kaikki kalusteet paikalleen ja muut "sisustusjutut" ja kukat/kasvit myös :) Oon niin iloinen, että terassi vihdoin saatiin, mun monien vuosien suuri haave!

No mutta, nyt yritän aktiivisesti unohtaa ikävät fyssarit ja mun kivut ja keskittyä kaikkeen hyvään tässä hetkessä ja viikonlopussa. Ystäviin (nyt illallakin meillä kyläili ystäväperhe ja tytär lähti vielä heille yökyläänkin, ekaa kertaa elämässään meni kaverin luokse yöksi :)), sukulaisiin ja mukaviin hetkiin! Varmaan unikin tulee tänään aika pian. Johtuu kyllä kipulääkkeistäkin... Zzzzzz...

Terassia sisältä ikkunan takaa kuvattuna

Fyssarikäynti oli surkea mutta terassi on ihana

Ensin ajattelin, etten kirjoita tämänpäiväisestä fyssarikäynnistä mitään. Päivällä ajattelin vielä, että olkoon. Mutta huomaan, kuinka mua tämä asia vaivaa (nytkin ihan pulssi nousee kun tätä kirjoitan), joten annetaanpa sanojen tulla tänne blogiin. Ja koska olen valinnut avoimen linjan tässä lonkka-asiassa, haluan myös jatkaa sitä ja kerron rehellisesti asiat. Julkisesti. Yritän kuitenkin nyt olla mahdollisimman neutraali enkä päästä liikaa tunteita mukaan... Kerroin niinkuin tilanne meni.

Aamun fyssarikäynnistä jäi siis tosi huono fiilis päällimmäiseksi. Ensin yritin esittää miehellekin, että käynti oli ihan ok ja totesin vain, että "oli aika tiukka fyssari", mutta muuten leikin että homma on ihan ookoo. Vaan eipä ollut... 

En ole tätä päivää ennen kyseistä fyssaria koskaan tavannut. Heti fyssarin huoneeseen mennessämme aistin aika kylmän asenteen fyssarilta, sellaisen, että nyt ei oikein meidän kemiat kohtaa. En saanut kunnolla mahdollisuutta kertoa rauhassa omaa tarinaani ja miten tähän "keppielämään" on tultu, kun hän esitti jo arvioitaan, mikä mua vaivaa. "Onko jotain vikaa nilkassa? Polvessa?" Johon mä totesin että ei kun lonkassa... Ja pikaisesti sain selitettyä, että mut on 6 viikkoa sitten leikattu ja että mulla on synnynnäinen lonkan dysplasia. 

Fyssari kirjoitteli pikaisesti jotakin tarinaa tietokoneelle ja kyseli välillä nopeasti tän hetken tilanteesta. Kun juuri ehdin mainita välillä kovastakin liikekivusta nivusessa ja jossakin "sisällä" sekä muljahdusten tunteesta, totesi hän heti, että "täysin normaaleja tuntemuksia!" Ihmettelin tätä hetken mielessäni, mutten saanut mahdollisuutta kertoa enempää. En sairaalan ohjeistuksesta, tarvitsemastani kipulääkityksestä, pitkän toipumisajan maininnasta... En siitäkään, ettei ortopedin kontrollia oo vielä ollut eikä uusia röntgenkuvia ole otettu. Fyssari esitteli lonkan anatomiaa ja sanoi kysyvänsä yhden inhottavan kysymyksen: "onko sun paino noussut leikkauksen jälkeen?" Mä siihen ihmeissäni: "ei kyllä ole..." Enkä ehtinyt sitäkään mainita, että pudotin 12 kg painoani ennen leikkausta.

Sitten kehotus mennä pitkälleen tutkimuspäydälle. Fyssari näki, kuinka jouduin nostamaan käsillä leikatun jalan pöydälle. Tätä hän ei ihmetellyt mitenkään vaan sitten alettiin tutkia jalan liikeratoja, siis väänneltiin ja käänneltiin. Voihan einari että sattui!! Samalla hän halusi testata, miten teen jumppaliikkeitä ja saan mm. nostettua jalan suorana, varpaat kohti kattoa, ylös. Mä totesin, että kun se jalka ei nouse tosta pediltä mihinkään! Johon fyssari totesi, että "kyllä muuten nousee, se on sun päästä kiinni!" Ja otti kantapäästä kiinni ja sitten saatiin jalka ylöspäin. Sattui niin...! Ja tunsin miten koko jalka oli aivan hervoton, voimaton. Sain sanottua että pidä kiinni, muuten se jalka tippuu kantapää edellä tohon alas...! Ja onneksi fyssari piti otteen. Vedet valui melkein silmistä ton liikkeen jälkeen... (ja mulla muuten sydän hakkaa kun kirjoitan...)

"Sitten käännyt kyljellesi leikkaamattomalle puolelle." Minä siihen, että no en tiedä pystynkö, en oo pystynyt kotonakaan niin menemään vaikka kokeilen sitä joka päivä. Se sattuu hitokseen! No ei muuta kuin tyyny jalkojen väliin ja kyljelleen. Voihan kipu taas. 

Joitakin muitakin liikkeitä kokeiltiin, mutta ne nyt oli sellaisia joita oon leikkauksen jälkeen JOKA PÄIVÄ tehnytkin. Tässä vaiheessa tajusin, että fyssarillahan on AIVAN selkeästi sellainen käsitys (ehkä mun ulkomuodon vuoksi, koska olen tuhdimpi ja rotevampi nainen kuin monet muut), etten muka oo A) harrastanut mitään liikuntaa enkä B) tehnyt leikkauksen jälkeisiä jumppaliikkeitä. Tässä vaiheessa sanoin että olen tehnyt kyllä kaikki sairaalassa ohjeistetut jumpat ja kävelyt kivusta huolimatta! Ja sanoin harrastaneeni ennen leikkausta mm. uintia ja aikanaan ennen lonkkaoireita mm. uintia, bodypumpia, bodycombatia, kuntosaliakin...

(Huh. Tästä tulee pitkä stoori, mutta tulkoon...)

Fyssari kyseli sitten mm. olenko nyt käynyt leikkauksen jälkeen uimassa. Kun kerroin etten ole, hän tivasi, miksen ole. Vastasin tähän, että sairaalasta ohjeistettiin, että kuuteen viikkoon ainakaan ei saa tehdä jumppaliikkeitä ja kävelyä kummempaa, että mä noudatan niitä ohjeita.

Sitten fyssari tulosteli mulle lisää jumppaohjeita ja kirjoitti mulle paperille hänen mielestään hyvän liikuntaohjelman jatkoon. Tämä ohjelma oli ja on musta ihan ylimitoitettu tässä vaiheessa! Ei siksi etten haluaisi liikkua vaan koska en ole kivun vuoksi pystynyt kävelemään keppienkään kanssa kuin max muutaman sata metriä! Mitä ohjelma siis sisälsi? No... Viikon aikana tulisi tehdä 2-3 kertaa päivässä ne jumppaliikkeet joita nyt oon tehnytkin. Mutta lisäksi 2 km kävelyitä useita kertoja viikossa, useita kuntosalikäyntejä, useita uinti- ja vesijuoksukertoja sekä pyöräilyä.

Kepit voisi kuulemma "heittää varastoon" vaikka heti. Kävely pitäisi tehdä ilman keppejä, ehkä sauvakävellen.

Niin. En ehtinyt (enkä siinä vaiheessa enää edes halunnut) kertoa, etten kivun vuoksi ole paljoa pystynyt kävelemään keppienkään kanssa, siis ulkona. Sisällä olen könynnyt välillä ilman keppejä mutta se on vaikeaa... Vaikka olisin ottanut vahvoja kipulääkkeitä. En myöskään ehtinyt kertoa, etten ole vuosiin pystynyt pyöräilemään kunnolla kivun vuoksi. 

Sen ehdin kertoa, että sairaalasta ohjeistettiin, että mun pitää kävellessä pitää vähintään yksi keppi, siis kyynärsauva, mukana, kunnes pystyn kävelemään ontumatta. Tai mieluummin kaksi keppiä, siis kyynärsauvaa, jos kovasti kallistun vasemmalle, jotta ryhti paranisi ja samalla kävelyasentokin normalisoituisi muokatun lantion luuston ja muuttuneen jalan asennon jäljiltä...

En todellakaan ole liikuntavastainen ja haluan kuntoutua niin hyvin kuin mahdollista, mutta suhtaudun tämän fyssarin ohjeisiin hyvin ristiriitaisesti. Tiesikö hän mitä tekee lonkan liikettä testatessaan? Olisiko hänen pitänyt antaa mun kertoa rauhassa koko tarinani, jotta olisimme yhdessä voineet miettiä mun lähtökohdat huomioon ottaen kokonaistilannetta ja ratkaisuja siihen? 

Nyt mulle tuli tunne, että fyssari ohjeisti asioita "minä tiedän kaiken ja sinä noudatat ohjeitani, koska olen oikeassa, sinä et tiedä mitään" -asenteella. Olin alakynnessä. Mun tuntemuksia ei otettu huomioon eikä sitä, että kai oma kroppakin kertoo, missä mennään ja mihin se pystyy. Kipua pitäisi myös kunnioittaa. Sairaalasta saamiani ohjeita ei myöskään kaikilta osin otettu huomioon. En saanut empaattista kohtelua. Tuli tunne, että mun pitäisi olla heti "juoksukunnossa" ja että mulle on tehty pienenpieni leikkaus vain.

Tämän fyssarin vastaanotolle en heti halua uudelleen mennä. Menen vaikkapa yksityiselle tekoniveliin erikoistuneelle fyssarille. Ja luotan sairaalan ohjeisiin, hehän mun tilanteen parhaiten tietävät. Ja mitä fyssarin ehdottamaan liikuntamäärään tulee, se on täysin mahdotonta mulle tällä hetkellä. Fyssari ilmeisesti haluaa että laihtuisinkin tästä hirmumäärät samantien, mutta enköhän jatka kotijumppaa, kävelyn harjoittelua ja ehkä ensi viikolla kuntoutuksessa uskaltaudun uima-altaaseenkin... Pikkuhiljaa, asia kerrallaan, eteenpäin! Kyllä mä sinne salille ja muuallekin ehdin kunhan nyt ensin sen kävelyn edes saisin onnistumaan!

Huh, tulipa suollettua fiilikset ulos. Olen myös purkanut mieltäni tänään läheisille. He ihmettelevät fyssarin meininkiä...

Mutta lopetan positiivisella asialla: meidän ihana terassi valmistui tänään! Toki se on vielä viimeistelyä vailla ("ulkosisustus" eli uusia kalusteita, koristekiviä ja muuta puuttuu), mutta silti. Se on upea, ihana, iso, tilava! Kiitos, kiitos, kiitos miehen enolle, mun appiukolle ja mun isällekin avusta!!