Timanttina Suomen marraskuussa

Heipä vaan hei!

Blogin kirjoittelu on jäänyt kovin vähille viime aikoina - oikeastaan puoleen vuoteen ei täällä paljoa tekstiä ole näkynyt. En ole kuitenkaan hävinnyt minnekään, treenikin maistuu (ainakin juuri nyt) ihan kohtalaisen mukavasti ja kopkop, olen ollut nyt jonkin aikaa taas terveenä. Terveenä pysyminen on ollut jostakin oudosta syystä haasteellista kesän jälkeen, jolloin jokin superpöpö päätti pesiytyä minuun ja osoitti sen jälkeen aika-ajoin uusiutumisen merkkejä ja vähän väliä oli kurkku kipeä, ääni pois (moneenkin otteeseen) ja keuhkoissa limaa. "Sateisen ja viileän kesän syytä", sanoivat työterveydestä jokin viikko sitten.

Olen kuitenkin jälleen saanut jälleen itseeni uutta fiilistä, energiaa, motivaatiota ja voimaa, ja tuntuu kaikesta marraskuun harmaudesta huolimatta, että olen ihmeen hyvässä vireessä kaikin puolin. Osaksi, tai oikeastaan aika paljonkin, annan kiitosta ihanalle kampaajalleni ja vastavalmistuneelle PT Minnalle, joka teki ruokavalioesimerkin  (ks. kuva) taannoisella kampaajakäynnilläni, ja jonka ohjetta olen noudattanut erityisesti arkisin hienosti.

Myönnän, että viikonloppuisin on päässyt välillä tuosta päivittäisruokavaliosta hiukan lipsumaan, mutta vaikka toivonkin tulosta näkyvän (eli Rakas Ystävä, Massani eli Painoni - putoa pliis hiukkasen nopeammin mitä aiemmin, kiitos rakas, ei tule ikävä), en aio olla itselleni liian ankara vaan tasapainottelen mahdollisimman hyvin sekä tiukemman ruokavalion että myös "tavanomaisen syömisen" välillä. Tämä ei tarkoita mitään ylenpalttista mässäilyä, todellakaan, sillä sen olen saanut lopetettua säännöllisen treenailun aloittamisen myötä jo aika hyvin muutenkin (jo hyviä aikaa sitten) :) Mutta jos viikonloppuna olen ollut esim. juhlimassa, en ole esim. kieltäytynyt juhlajuomista, jos ja kun on tuntunut hyvältä ottaa pari. Enkä myöskään arjesta poikkeavista syömisistä tai vähäisestä määrää herkuistakaan. Pääasia on, että elämäntapani ovat kokonaisvaltaisesti huomattavasti terveemmät mitä varmastikaan koskaan aiemmin ja sitä kautta arkeen löytyy uutta energiaa ja voimaa. Paino putoaa varmasti siinä siivellä myöskin, ja jos se tapahtuu hitaasti, uskoisin että myös elämäntapamuutos pysyy, enkä lipsahda entisiin epämääräisiin syömistapoihin tai totaaliliikkumattomuuteen.

Energiaa saan myös ihanista ihmisistä ympärilläni. Oma pieni perhe, suku, ihanat ystävät ja tutut lähelläni. (Otetaan nyt esimerkkinä vaikkapa pieni miehenalkuni, 2 v 3 kk, joka pussaili minua koko eilisillan ja aina vain pyysi "lisää!" ja olin aivan heltynyt ja totaalisen onnellinen... Sitten vaikkapa ihanat ihmiset viime viikonloppuna Himoksella nauttimassa hyvästä musiikista ja seurasta...)

Vaikka tekisi mieli valittaa säästä, ei valitus aurinkoa tuo esille, joten yrittäkäämme löytää toisistamme ja läheisistämme voimaa ja aurinkoista mieltä. Pian on jo joulukin - muistakaa, että tontut kurkistelevat ja katsovat, olemmeko kilttejä vai tuhmia, hih - ja jouluna toivoaksemme on myös lumi satanut maahan ja harmaus on kaikonnut. "Valitsen olla onnellinen!"

"Find light in the beautiful sea

I choose to be happy

You and I, you and I

We’re like diamonds in the sky..."

~ Rihanna ~

Kevätpörriäisen kiireet

Kevätkiireet yllättävät joka vuosi, vaikka niihin kuinka varautuisi. Aivan sama juttu myös vaikkapa ulkona pörräävien hyttysten, pörriäisten ja muiden lentävien monijalkaisten otusten yhtäkkisen invaasion suhteen. Tai keuhkoihin, sieraimiin, silmiin, kroppaan ja joka paikkaan tunkevan siitepölyn suhteen. Tai töissä yllättävien projektikiireiden suhteen. On kuin kaikkialla ympäröivässä elämässä yhtäkkiä heräisi tietoisuus siitä, että nyt, täsmälleen tällä hetkellä, täytyy saada kaikki asiat esille, tekeille ja mielellään myös tehdyksi. Jonkinlainen "awakenings" -efekti talvehtimisen jälkeen, I assume.

Samalla tavalla on käynyt tämän blogin kirjoittamisenkin suhteen. Kiireet ovat yllättäneet, ja on vain ollut niin paljon monenlaista touhotusta, että jostakin - eli blogin kirjoittamisesta ainakin - on nipistetty aikaa. Tämähän ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Hst olisi jatkanut kuntoiluprojektiaan koko kevään ajan - ehei... :) Lukuunottamatta muutamia itsestä riippumattomia viikkoja, jolloin ei ole päässyt joko lastenhoito-ongelmien, työreissun tai sairastelujen vuoksi kuntoilemaan, on muina viikkoina yritetty ainakin sen kolme kertaa päästä Lineaan. Keskiviikon Kunnon Haaste -porukan omat treenit nyt ovat se vakiotreeni, mutta sen lisäksi olen käynyt viime aikoina ehkä eniten BodyPumpissa tai salilla. Tälle alkavalle viikolle olen kaavaillut noiden lisäksi myös pitkästä aikaa BodyCombatia, joka ei ole sopinut arjen aikatauluihin moneen viikkoon.

Energiaa tuntuu siis piisaavan treenien osalta, hyvähyvähyvä (ja taputus omalle olkapäälle)! Sen sijaan aikomukseni on, että alan kirjata tarkemmin taas kerran syömisiäni ylös. Siis ruokapäiväkirjaa. On niin helppo sortua kaikenlaisiin herkkuihin - ja minä pysyn niistä paljon paremmin erossa, jos näen paperilta, että olen vaikkapa jo melkein koko päivän syönyt niin terveellisesti, ettei päivän terveellistä ruokailua enää viitsi pilata syömällä jotakin ei-terveellistä, turhaa, kaloripitoista mössöä.

Kropassa tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Kiinteytymistä on tapahtunut pitkin talvea, ja painokin on ollut koko ajan laskusuunnassa. Ei kuitenkaan siinä määrin kuin olen ajatellut, joten suurin osa projektin haasteellisuudesta johtuukin "korvien välistä", niin kulunut sanonta kuin se onkin, sekä tahdon voimasta ja iänikuisesta motivaatiosta. Kohta tulee kymmenen vuotta siitä, kun laihdutin aikanani Painonvartijoissa 27 kg. Tuolloinen projekti tuntui siinä elämäntilanteessa kohtalaisen helpolta, mitä olen jälkikäteen ihmetellyt. Helppoa oli myös saada pudotetut kilot palaamaan takaisin... Miten ihmeessä kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu siltä, että jokainen pudotettu kilo on todella kovan työn takana? Aiemmin tosin oli aikaa miettiä vain ja ainoastaan omaa napaa, nykyisin on muistettava myös perhe. Mies ja lapset. Aina ei voi "karata" kotoa treenaamaan, vaan tärkeää on myös viettää aikaa lasten ja perheen parissa. Tasapainoilua vaativaa puuhaa... :)

Mutta jatkakaamme tästä - kevätpörriäisten lailla, mahdollisimman energisesti suristen, sopivasti treenaten! ;)

Bzzzzzz...!

"Kun tuoli kaatuu alta, löytyy ihminen lattialta..."

Jostakin syystä päässäni on koko päivän soinut otsikon kertoma Lapinlahden lintujen viisu. Mikäpä siinä, revitään siitä nyt sitten hiukan jutun juonta tähän blogikirjoitukseen - oikeastaan tuo kyseinen lause kuvaa aika hyvin tämänhetkisiä fiiliksiä kuntoilun suhteen. Siis lievää apatiaa, tylsyyttä, fiiliksen puuttumista, sen sellaista. Kompurointia (kuvainnollisesti). Kyllähän te tiedätte. On vain ollut jotenkin vetämätön fiilis eikä ole oikein treeni kulkenut, kiinnostanut eikä maistunut - mutta sen sijaan kaikki herkut kyllä maistuisivat vaikka kuinka ja se ei oikein ole hyvä vaihtoehto tälle kropalle se... 

Tällainen vetämättömyys on vain jotenkin jäänyt päälle sairastelujen jälkeen, ja tilannetta eivät ole helpottaneet myöskään jatkuva aikataulutus ja kiireet töissä eivätkä toisaalta myöskään kiireiset - tai sanotaanko mieluummin että erittäin elämänmakuiset - illat kotona lasten, perheen ja kotitöiden parissa. Toisaalta kiireen vastapainoksi olisi mahtavaa saada itsestään "revittyä" Se Kuuluisa Motivaatio treeniin ja kaikin puolin terveisiin ja hyviin elämäntapoihin, mutta Kun Ei Vaan Ole Jaksanut! Olen kyllä siis käynyt viikottain nyt pari kertaa vähintäänkin treenaamassa, eli keskiviikkoisin oman Kunnon Haaste -poppoon treenit ja sen lisäksi vielä jonkin muun treenin jos vain mahdollista, mutta välillä tuntuu siltä, että olenkohan ryhtynyt johonkin liian haasteelliseen projektiin tässä elämänvaiheessa. ...Joo, minä se kirjoittelin juurikin aiemmin, kuinka kaikki on kiinni motivaatiosta ja asenteesta, eikä elämänvaihe sanele ehtoja liikkumiselle, mutta on kyllä ollut pakko todeta, että ei se aivan pidä paikkaansa. Itselleen on täytynyt opetella myös olemaan armollinen ja sallia myös nämä motivaation puutteet sekä hetket, jolloin tuntuu, ettei päivään mahdu muuta kuin kaksi sanaa, aamu ja ilta, ja jotakin epämääräistä suorittamista noiden kahden sanan välissä ja sen jälkeen sitten yöuni (jos nyt jotenkin laadukkaasti saa nukutuksi lasten tai omien ajatuksiensa herättelyltä)... Ei oikein kuulosta hyvältä kuviolta.

No, mistäpä sitä sitten taas ammentaa uutta energiaa treenamiseen ja arjessa jaksamiseen?

Itselläni tuo treeniosasto ei saa tuntua ryppyotsaiselta puurtamiselta ja välillä jos tuntuu siltä, olen höllännyt tahtia ja sallinut iselleni tiettyjä asioita - kuten vaikkapa illanvietot rakkaan harrastukseni karaoken parissa tai muuta vastaavaa. Ja herkutellutkin olen. Ja yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että lapset ovat vain kerran pieniä ja yrittänyt viettää heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa, vaikka se aika toki on pois treenauksesta ja välillä, kuten kuka tahansa pienten lasten vanhempi toteaa, vie niiiin kokonaisvaltaisesti mehut ja energian - lasten kanssa kun ei voi vain olla paikalla, vaan on oltava sataprosenttisesti läsnä. 

Lasten kanssa olemisen vastapainoksi taas tarvitsen myös aivan omaa, yksinäistä aikaa (olen myös Nainen isolla N:llä enkä vain Äiti) sekä mahdollisuutta toteuttaa omia kykyjäni töissä. Mutta joka tapauksessa, koska en treenaa urheilusuoritusta varten vaan tähdäten omaan hyvinvointiini, nämä kaikki "paheet" - kutsuttakoon niitä nyt vaikka sellaisiksi - eli karaoke, herkuttelut, aika perheen kera (vaikka ei kai aika oman perheen kera voi koskaan olla pahe vain mitä suurin hyve!) - olkoon myöskin sallittuja. Elämä ei kuitenkaan saisi olla sitä pelkkää suorittamista vaan tekeepä sitä mitä hyvänsä, nautintojakin tulee pakettiin kuulua. Tarkoituksena ei kai ole elää ryppyotsaista ja ankeaa elämää (mitä nuo "ryppyotsainen" ja "ankea" -sanat sitten kenellekin pitävätkään sisällään) vaan siten, että tuntee elävänsä, nauttii, on läsnä lähimmäisille ja panostaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin mahdollisimman täysillä.

No juu, taisivat ajatukseni harhautua jonnekin muualle kuin itse aiheeseen, mutta joka tapauksessa, seuraava lähde ammentaa uutta energiaa treenaamiseen ja arjessa jaksamiseen on yksinkertainen: kävin juuri Linean sivuilla varaamassa ensi viikon treenikerrat. Näin yksinkertaista - kun on varattuja treenejä kalenterissa, on niitä ainakin pikkiriikkisen hankalampi perua... :) Ja torstaina on Mimmun kanssa myöskin syömisprofiilin läpikäyntiä (eli tulokset testistä, jossa testattiin, millainen syöpöttelijä sitä olenkaan eri tilanteissa) sekä ehkäpä puhutaan myös oman henk. koht. saliohjelmani tekemisestä. Että jospa sitä tästä taas pääsisi uuteen vauhtiin! 

"Jos se rairuohokin on saanut kasvuunsa vauhtia, niin kai sitä minäkin saan treeneihin vauhtia!!" (uudet hst-laiset pääsiäistä edeltävät sananlaskut, osa x).

Sisäistä voimaa ja positiivisuutta

Katsoin eilen erittäin hienon dokumentin, Tuntematon emäntä. Se kertoi tarinoita eri-ikäisten naisten selviytymisestä Suomen sotien aikana ja sen jälkeen. Dokumentti käsitteli tärkeitä aiheita, esimerkiksi sitä, kuinka pitkään naiset joutuivat tai halusivat – olosuhteiden pakosta – pitämään sisällään kaikki ne kokemukset, vastoinkäymiset ja selviytymistilanteet, joita eteen oli tullut miesten ollessa rintamalla ja myöskin sen jälkeen, kun sota oli jo loppunut ja muuttuneet miehet palanneet takaisin kotiin. Suomessa vallitsi vaikenemisen kulttuuri, kunnes joskus 70-luvulla alettiin hiukan avoimemmin puhua siitä, millaista ”perintöä” sota jätti jälkeensä. Siis millaisia vaikeuksia sodasta jotenkuten ehjänä fyysisesti palanneet mutta henkisesti aivan sirpaleiksi murentuneet miehet perheilleen aiheuttivat – tahallisesti tai tahattomasti – ja kuinka hienosti naiset kaikesta selvisivät huolehtimalla mahdollisuuksien mukaan koko perheen hyvinvoinnista sekä  tukemalla sodan runtelemaa miestä. Vaikenemalla, olemalla käsittelemättä asioita, tyytymällä hiljaa kohtaloonsa.

Ajattelin jo aiemminkin kirjoittaa ympärillä vallitsevasta negatiivisesta ajattelumallista, lannistumisen esimerkistä, kaikesta valittamisen kulttuurista. En saanut kuitenkaan ajatuksistani kunnolla kiinni eikä toisaalta ole ollut aikaakaan kirjoitella blogiin kaiken arkikiireen sekä flunssakauden jyllätessä myös meillä kotona. Eilisen dokumentin katsottuani aloin taas pohtia suomalaisten negatiivisuutta monia asioita kohtaan ja yleisesti hyväksyttyä ja suomalaisten totena pitämää synkistelyn mentaliteettia. Synkistelyä ja negatiivisia ajatusmalleja on havaittavissa lähes joka puolella, jos lähtee kuuntelemaan ja tarkkailemaan huolella, mitä ihmiset ympärillä puhuvat ja mistä kirjoitetaan. On jotenkin yleisesti hyväksyttävää, että kaikesta pitää valittaa ja jos ei valita, on jotenkin outo tai vähintäänkin konu. Siis aivan köpsä!

Esimerkiksi jokin viikko sitten, eräänä viikonloppuna, tuntui siltä, että joka puolella ihmiset vain valittivat. Facebook oli valituksia täynnä esimerkiksi Päivi Räsäsestä, presidentinvaalien tuloksesta, Ruotsin pikkuprinsessan syntymästä (tai siitä, että aivan turhaa pohtia jotain länsinaapurin kuninkaallisen kersan nimeä) ja muusta. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään positiivista sanottavaa yhtään mistään. Toki mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta minusta mielipiteiden kertomisen ja valittamisen erottaa puhujan äänensävystä – valitus on ”itkuvirttä”, venyttävää puhetta, todella ankean kuuloista kaikille kuulijoille. Mielipidettä puolestaan ei tarvitse sävyttää erilaisilla negatiivisilla äänensävyillä, vaan ne voi sanoa ilman sen suurempia tunteenpurkauksia.

Aloin miettiä, mikä tässä pohjolan kolkassa ihmisiä vaivaa. On totta, että sota-ajat jättivät meihin jälkensä ja sota-ajan ja sen jälkeinen kasvatus-, elin- ja kasvuympäristö ei ollut helppo kenellekään. Osa tuona aikana kasvaneista lapsista sai kokea sodan kärsimykset vielä kauan sodan päättymisen jälkeenkin nähdessään ja tuntiessaan vanhempiensa katkeruuden, surun, vihamielisyyden, välinpitämättömyyden. Erityisesti suhde omaan isään oli monella lapsella hankala, kun jatkuvasti piti olla varpaillaan ja pelätä, milloin isä saa taas päähänsä jonkun sota-ajan trauman ja uhkaa tappaa perheensä, ryhtyy riehumaan tai juomaan.  Hirvittävää sekä isälle että koko perheelle – ja suomalaiselle yhteiskunnalle.

Noista ajoistako yhä vielä tänäkin päivänä kumpuaa suomalainen negatiivisuus ja katkeruus? Estääkö sodan perintö meitä vieläkin toteuttamasta omia haaveitamme tai edes pysymään muutaman päivän viikossa hiukan positiivisemmalla mielellä? Jos näin on, meidän sietäisi miettiä, mitä sen eteen voisi tehdä, että asenteet muuttuisivat positiivisempaan suuntaan. Emme voi muuttaa menneisyyttämme, mutta tulevaisuuden mahdollisuuksia ei kukaan ota meiltä pois, ellemme itse niin tee. Tietysti on aivan eri tilanne silloin, jos omaa elämää kohtaa jokin tragedia; sairaus tai jokin vakava muu asia, eikä kukaan tuollaisessa tilanteessa pysty hetkeen ajattelemaan positiivisesti vaan vaikea tilanne on ensin kohdattava ja käytävä läpi. Mutta me, joilla on jotakuinkin asiat hallinnassa ja joilla ei oikeasti ole valitettavaa, murehdittavaa tai sen suurempia ongelmia elämässä – miksi me jatkuvasti jatkamme negatiivisilla asioilla märehtimistä, teemme kärpäsestä härkäsiä, kylvämme lähipiiriimme katkeruutta, vihaa, alakuloa? Miksi emme kääntäisi kelkkaa siihen suuntaan, että jokaisella läheisellä ihmisellä olisi mahdollisimman positiivinen mieli, välittäviä ihmisiä vieressä, hymy kasvoilla. Ei ole isoista asioista kyse. Hiukan viitsimisestä, jopa vain hyvän huomenen toivotuksesta ja hymystä.

Positiivisuutta tarvitaan myös kuntoprojektin edetessä. Itsellänikin oli tässä ”ei-kirjoittamisen ajanjaksona” flunssaa, perhekin sairasti, enkä päässyt Lineaan ohjattuihin ryhmiin n. kahteen viikkoon. Tuli myös syötyä enemmän tai vähemmän epämääräisesti. Silti en jaksa miettiä ja murehtia, kuinka pari viikkoa jäi väliin, vaan ajattelen, että tästäpä taas jatketaan uudella energialla ja tsempillä. Toivottavasti te muutkin kanssaihmiset jaksatte valaa sekä itseenne että muihin positiivista mieltä ja miettisitte, kannattaako jokaisesta asiasta kääntää pelkästään ne negatiiviset asiat esiin vai pitäisikö muuttaa omaa asennetta. 

Ja jottei unohtuisi tämän kirjoituksen alkuteksti, naisten uskomaton selviytymiskyky sodan aikana ja sen jälkeen, lopetan kirjoituksen Tuntematon emäntä -dokumentin viimeisiin naisista kertoviin sanoihin, jotka todella pysäyttivät: ”Ne pelasti tän maan.”

Kevätaurinkoa päiviisi!

Lihaksista, vedestä, mineraaleista, rasvasta ym. ... niistä on "pienet kehot" tehty! ;)

Jep, kehonkoostumusmittaukset olivat tosiaan jo viime viikon keskiviikkona, mutta en ole ehtinyt päivittää niiden tuloksia tähän. En tosin nytkään aio koko raporttia tulostaa tai kertoa, mutta pääpiirteittäin kyllä :)

Tällainen Sangen Peloittava Vekoitin (hehee) oli siis se itse InBody -mittari, tai analysaattori, miten kutsutaankin:

Tuohon sitten noustiin seisomaan ja otettiin näytön alla roikkuvat kahvat käsiin, ja vekotin lähti suorittamaan mittausta, joka kesti viitisen minuuttia. Karua kieltä oli sitten luettavissa näytöltä. Siinä näkyi siis koko stoori siitä, mitä ruumiisi on syönyt ja mistä se koostuu. Paino tietysti myös selvisi mittarista, samoin se, millainen on lihastasapainosi käsissäsi (oikea käsi vs. vasen käsi), jaloissasi (oikea jalka vs. vasen jalka) sekä vielä yläkroppa verrattuna alakroppaan. Laite tulosti myös tiedot siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta pääsisi optimaaliseen tilanteeseen sekä painon, kunnon että lihastasapainon ym. suhteen.
 

Omalta osaltani mittaus ei tuottanut sinänsä mitään ylläreitä. Kyllähän sitä peiliin katsoessa näkee, mistä oma vartalo koostuu - ja tiedän kyllä senkin, että peruskunto on itselläni tällä hetkellä ihan ok, samoin lihastasapainoa ja voimaa on. Tavoitteenani olisikin siis rasvan määrää ja elopainoa vähemmäksi, mutta samalla lihasmassaa lisää. Ihannepainokseni laite määritteli hiukan yli 90 kg, mikä on itse asiassa hyvinkin tavoiteltavissa oleva, järkevä tulos. Kerrankin laite, joka näkee tämänhetkisen tilanteen kokonaisuuden, ottaa huomioon myös olemassaolevan lihasmassan sekä -kunnon, eikä vain suoraan kerro (kuten perinteiset pituus-paino -taulukot), että 171 cm pitkän naisen tulisi painaa melkeinpä täsmälleen 62 kg (tai ainakin jossakin niillä hujakoilla), että on ihannepainoinen - eihän tuollainen perinteinen, suoraviivainen taulukointi kerro kuitenkaan mitään omasta ruumiinrakenteestasi eikä myöskään lihaskunnosta tai mistään muustakaan. Olen siis tyytyväinen tulokseen! Parannettavaa on, ja laihdutettavaa on, mutta niinhän täytyykin olla. Ei kai muuten tällaisessa Kunnon Haaste -projektissa olisikaan järkeä olla mukana.

Eilen oli myös Miikan vetämä pump-tunti. Tuntui hyvältä! Jaksoin kivasti, mutta silti oli tarpeeksi rankkaakin. Jalkabiisit tein siten, että laitoin tankoon 2 x 7,5 kg, suurimmat määrät tähän saakka. Kevyimmät painot tangossa ovat joko 2 x 2,5 kg (toisinaan hartiabiisissä, koska on niin raskas kaikkine käsipainotoistoineenkin jo sinänsä) tai 2 x 3,5 kg (ojentajat, hauikset). Itse asiassa hauisbiisin sarja on tässä ohjelmassa yllättävänkin rankka, välissä ei ole mitään taukoja, vaan on suoraa tykitystä Eye of the Tigerin tahtiin. Mutta asennetta löytyy ja jaksaa kyllä :) Kovin isoja painoja en tankoon vielä tähänkään mennessä pump-ohjelmassa ole laittanut (nuo 2 x 7,5 kg ovat maksimit), koska haluan ensin kehittää tekniikan mahdollisimman hyväksi sekä kasvattaa peruskuntoa kohdalleen (mikä alkaakin varmaan jo olla kohtuullinen), ennen kuin lähden haastamaan lihaksiani kunnon painoilla. Eräs huikea tapaus tuolla Lineassa, vuodessa yli 50 kg laihduttanut nainen, tekee pump-ohjelman niin mielettömillä painoilla, että ei välillä esim. jalkabiisejä ennen tahdo saada tankoa selkään, ja joku auttaa tangon hänelle :) Mutta hänellä taitaakin olla niin mahtavan hyvä lihaskunto tällä hetkellä, että voikin tehdä niin mielettömillä painoilla. Sellaista kuntoa tavoitellessa!!

Mutta eipä tällä kertaa muuta - tämä muikistelija päättää, täältä tähän!

Pohdintaa motivaatiosta ja muista vaikuttavista tekijöistä (vaikka korvahan se on, joka vaikuttaa)

Täytyy vielä näin ennen päivän työrupeaman aloittamista kirjoittaa mielessä jylläävät ajatukset "paperille" eli siis tänne blogiin, sitten on hyvä ponnistaa kohti päivän koitoksia ja palavereja.

Lueskelin eilen nioben kirjoittelemaa blogia (ks. lukemani blogit) ja silmiini osui teksti motivaatiosta. En nyt tähän ryhdy tiivistämään nioben hienoa tekstiä, mutta joka tapauksessa yksi kirjoituksen pääkohdista taisi olla se, että jos lähtee odottamaan oikeaa hetkeä jonkin asian toteuttamiseen, ei sille koskaan ei ole oikeaa hetkeä. Motivaatio on puolestaan tärkeimpiä tekijöitä, minkä "ajamana" ihminen lähtee toteuttamaan jotakin asiaa, oli se sitten mikä asia tahansa. Sellainen syvempi voima, mistä lie kumpuaakaan, alitajunnasta vaiko mistä - joka vain aiheuttaa kokonaisvaltaisen tietoisuuden, tahdon ja halun muuttaa jotakin asiaa elämässään. 

Hyvä ystäväni sanoi, että on todella hienoa, että olen lähtenyt tällaiseen kuntoiluprojektiin mukaan, vaikka elän samalla elämäni kiireisimpiä aikoja sekä työ- että kotielämässä. Jäin miettimään asiaa muutamaksi päiväksi. Onhan tähän projektiin mukaan lähteminen tietynlainen aikataulukysymys ja on totta, että asioita ja viikon tekemisiä täytyy valmiiksi priorisoida ja miettiä, jotta erityisesti illat sujuvat jouhevasti lasten iltatouhujen, kotitöiden ym. asioiden kanssa. Mutta toisaalta - asioista voi tehdä joko niin hankalia tai helppoja kuin haluaa. Aika tuntuu olevan usein kortilla ja viimeksi eilen illalla mietin, miten ehtisin tehdä kaikki haluamani asiat ilta-aikoina, mutta silti kaikki asiat ovat järjestettävissä jos vain haluaa ne järjestää. Kaikki palaa jälleen motivaatioon - asiaan, joka saa aikaan halua ja tahtoa järjestää asiat siten kuin tuntuu parhaalta. 

Kunnon Haaste -projekti on itselleni loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tarkoitan tällä sitä, että vain ja ainoastaan minä olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani, terveydestäni ja jaksamisestani. Toistakseksi olen säästynyt suuremmilta vaivoilta ja veriarvoni sekä verenpaineeni ovat hyvät, mutta jatkuuko näin? Jos jotakin ei asioiden suhteen tee, tuskinpa vain. Olen vastuussa muistakin kuin itsestäni, tärkeimpinä asioina perhe ja parisuhde, joten ei minulla ole varaa odottaa romahdusta, sairastumista tai terveyteni pettämistä. Meillä on vain yksi maanpäällinen elämä, ja siitä on tehtävä mahdollisimman hyvä, on aloitettava jo tänään. On napattava kiinni juuri tästä hetkestä ja tehtävä, mitä tilanne vaatii.

Lailla tulen liekin taivallan
Esteet tieltäni vain raivaten
Polttoraudan hehkuun kuumennan

Tahdon elää
Niin, etten vanhana mä joudu katumaan
Tahdon elää
Löytää sateenkaaren päästä satumaan
Tahdon tanssia ja laulaa
Tahdon itkeä ja nauraa
Tahdon elää, tahdon elää

http://www.youtube.com/watch?v=IHqMkuPPQEA

(L)Iho(mis)-ongelmia...?

Kohta menee hermo tämän tomumajani kanssa! Itse Kunnon Haaste -projekti on alkanut muuten hienosti, mutta oma kroppani haluaa nähtävästi antaa oman panoksensa - negatiivisen sellaisen - tilanteeseen. Olen pysynyt hyvin ruokavaliossa (näin aluksi herkutonta elämää ja "höttöhiilareiden" välttelyä - paitsi yksi herkkupäivä on viikossa sallittu ;)), mutta en ole päässyt kuntoilemaan viime viikon jälkeen. Tässähän alkaa kohta lihoa! No ei sentään, alamäki on suuntana - siis kilojen suhteen :) Olen allergioihin ja atooppiseen ihoon taipuvainen ja koska olen raapinut yöllä unissani ihoani rikki, ei lopputulos ole kovinkaan hienon näköinen eikä varsinkaan tuntuinen. Hikoilu on kaikkein pahinta, sitten kutisee ja ihottumoi oikein kunnolla, enkä kyllä edes kehtaisi ilmestyä ihmisten ilmoille punaläiskäisenä... Katsoisivat vielä, että mikähän kapi tuotakin hyypiötä vaivaa.

Perusvoiteita on siis kulunut riittävästi, tosin ensimmäinen satsi ostamiani rasvoja ei ole tehonnut kunnolla, joten hain viikonloppuna vielä tehokkaampia aineita apteekista. Nyt näyttäisi tilanne menevän hiukkasen parempaan suuntaan. Liikuntataukoa pidän kyllä vielä keskiviikkoon asti. Silloin suuntana on kuitenkin Linea, jossa "otetaan kinkusta kii ja lähdetään Kaken kanssa rokkaamaan" eli tehdään kehonkoostumusmittaukset sekä treenaillaan päälle. Mielenkiintoista nähdä ja kuulla, millainen karu totuus kehoni rasva- ja lihaspitoisuuksista paljastuu...

Kunnon Haaste alkoi! (...ja huomioita paksujen pohkeiden kohtalosta)

Tulin juuri äsken Lineasta. Kunnon Haaste on nyt virallisesti startattu ensimmäisten treenien merkeissä! Täytyy muuten vetää sanojani takaisin... Kirjoitin aiemmin, että Kunnon Haaste -ryhmässä ei vaikuttaisi olevan samanhenkisiä ihmisiä kuin minä ja tunnelma oli jotenkin apaattinen aloituskerralla, mutta pikku hiljaa näköjään ihmiset alkavat avautua ja heistä paljastuu uusia piirteitä. Eräänkin rouvan kanssa juttelin jonkin aikaa saunan lauteilla treenin jälkeen ja vaikutti oikein mukavalta, "pilkettä silmäkulmassa" -tyyppiseltä, elämänilon vain huomaa ihmisestä heti. Ja ne apaattisimmat Kunnon Haaste -infossa paikalla olleet eivät nähtävästi aloittaneet ryhmässä ollenkaan... :) Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

Mutta sitten itse treenistä. En ole pitkään aikaan ollut Linean EasyLine -tunneilla, joka on siis kuntosalilaitteilla ja "välipisteillä" tehtävää kiertoharjoittelua (koska olen jotenkin niin innostunut pumpista ja combatista). Viime kesänä Lineassa aloittaessani nolotti, kun paksut pohkeeni eivät mahtuneet juuri ollenkaan "reisitreenilaitteen" pehmikkeiden väliin. Tilanne olikin tuo melko pitkään. Epätoivoista!

Syksymmällä olin kuitenkin todella innoissani ja hehkutin ohjaaja Jasminelle, kun yhtäkkiä pohkeeni olivatkin alkaneet melkein mahtua pehmikkeiden väliin. Hahaa, pienestä ne ilot syntyvät :) Tänään treenatessa tuntui kummalliselta mutta samalla hienolta, kun en aluksi tuntunut hengästyväni ja hikoilevan paljoakaan, vaikka yritin tehdä ja teinkin treeniä mahdollisimman hyvällä voimalla ja nopeudella... ja porukasta moni oli paljon huonokuntoisempaa ja hikoili ja hengästyi ihan tosissaan! En siis toki heidän puolestaan intoile, koska toki toivon, että muutkin saavat paremman kestävyyden ja kunnon itselleen aikaiseksi, mutta omasta puolestani on hienoa nähdä, että kunto on kasvanut ja oikeasti jaksan ja voin treenata hyvällä sykkeellä. 

Parasta tänään oli kuitenkin yksi asia... Pohkeeni mahtuivat oikeastaan kokonaan "reisitreenilaitteen" pehmikkeiden väliin. Jess!

On hirrrrveen vaikeeta luopua sokerista ja ja ja...

No, onko se niin vaikeaa? Voi olla, mutta toistaiseksi ainakin hyvällä asenteella on alkanut meikäläisen "sokerista vieroittuminen", itse asiassa niinkin hyvällä, että itsekin olen ihmetellyt, käykö se muka näin helposti. Viime viikolla olin jopa melkein koko viikon syömättä mitään herkkuja, mikä on aika mahtava suoritus! Melkeinpä joka päivä on jotakin makeaa tullut vedettyä naamaan tätä ennen (ja sen kyllä huomaa). Sunnuntaina oli tosin lasten serkun syntymäpäiväjuhlat, jossa söin kakkua ym. herkkua, mutta täytyyhän sitä edes joitakin nautintoja itselleen sallia yhtenä päivänä viikossa. No okei, myös lauantaina söin yhden irtokarkin (hahaa!), mutta miettikääpä sitä, että syöminen jäi vain yhteen karkkiin eikä yhteen jättikarkkipussiin! :) 

Olen myös pitänyt ruokapäiväkirjaa osana Kunnon Haasteen ensimmäisiä tehtäviä, ja sekin kieltämättä laittaa jo alitajuisesti miettimään, mitä sitä suuhunsa laittaa. Kirjoitan kuitenkin kaikki avoimesti ylös, koska itsensä huijaaminen on pahinta, mitä voi kunnonkohotus-, laihdutus- ja terveiden elämäntapojen oppimisprojektissa tehdä. Tai oikeastaan itsensä huijaaminen on yksi koko ihmiselämän pahimpia virheitä, oli kyse sitten mistä asiasta tahansa - sillä ei voita mitään vaan myöhemmin asiat kuitenkin tulevat tai ne tuodaan uudelleen nenäsi eteen kahta kauheamman morkkiksen tai omantunnon kolkuttelun saattelemana.

Tänään illalla olisi taas bodypump-tunti. Viikon päästä maanantaina samaan aikaan olisi Kunnon Haasteeseen kuuluva pitkä kävelylenkki, mutta jotenkin tuntuu siltä, etten tule ainakaan jokaisella kerralla tuolle lenkille osallistumaan vaan menen joko itsekseni lenkille tai sitten bodypumpiin tai jollekin muulle ohjatulle tunnille. Tuonne kävelylle kun vaikuttaisi tulevan mukaan itseäni paljon vanhempia naisia, jotka olivat ensimmäisellä kokoontumisella jotenkin apaattisia ja luonteenpiirteiltään aivan toisenlaisia kuin minä, enkä saisi kyseisestä "minä raahaan väkisin teidät mukaan kävelylle" -tyyppisestä laahustamisesta yhtään lisää positiivista energiaa... Minä kun haen tältä projektilta itselleni lisää energiaa enkä ainakaan suostu yhtään omaa energiaani vähentämään :) Joten eipä kai sillä väliä ole miten ja millaisessa seurassa liikkuu, kunhan vain liikkuu! Ja saanhan minä projektin kautta kuitenkin tsemppausta myös personal trainereilta ja ryhmien ohjaajilta ym., ja Lineassa käy myös monia ystäviäni, joiden kanssa voi lähteä yhdessä tunneille. Että näin. No, jää nähtäväksi, millaiseksi tuo koko Kunnon Haaste -ryhmän kokoonpano sitten vielä ajan mittaan muodostuu - voihan olla, että aiemmin mainitsemani "apaattiset rouvat" ovatkin hyvinkin rempseää ja aktiivista seuraa vielä jossakin vaiheessa, kunhan saavat ensin itselleen tsemppaushengen päälle.

Eipä sitten muuta kuin liikenteeseen reilulla, iloisella ja jämäkällä asenteella! Koska asenne ratkaisee kaiken... Sitähän sä kysyit?

Useat kosmetiikkamerkit lupailevat, että jos käytät juuri heidän tuotettaan, ahterisi ja mahamakkarasi kiinteytyy, kaksoisleukasi pienentyy tai näyttää kovasti siloisemmalta. Tai jos käytät tietyn valmistajan vartalonmyötäistä "bodya" tai "muotojen supistajaa", näytät ainakin kolme kiloa kiinteämmältä. Tai jos ostat kuntosalikortin, jolla pääset osallistumaan ohjatuille ryhmäliikuntatunneille, kiinteydyt. Myös oikean ruokavalion avulla kiinteytyy.
Voi olla, että em. kosmetiikkatuotteita käyttämällä ahteri tai muut ruumiin ulokkeet eivät kiinteydy paljoakaan, vaikka niin luvattaisiin - tosin kiinteytymismahdollisuus on olemassa, mikäli käytät tuotteita. Pitänee myös paikkaansa, että vartalonmyötäisiä "bodyja" tai "muotojen supistajia" omien vaatteidesi alla käyttämällä näytät hiukan todellista hoikemmalta. On myös totta, että kuntosalikortin ostamalla kiinteydyt, kunhan muistat myös käydä kuntosalilla hikoilemassa etkä vain kanna kuntosalikorttia mukanasi. Oikea ruokavalio auttaa myös kiinteytymisessä - mikäli muistat, viitsit ja haluat syödä ruokavalion mukaisesti etkä napostele ja napsi suuhusi mitä milloinkin... 

Olen ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän ylipainoinen, tuhti, reilunkokoinen, "isoluinen" (hah) tai miten nyt kukakin haluaa ihania ylimääräisiä kiloja tituleerata. Se Iso Tyttö. :) Välillä innostuin laihduttamaankin ylimääräisiä kiloja reippaanlaisesti pois Painonvartijoissa, mutta sitten jostakin syystä jätin käymättä ryhmissä, ja paino alkoi hiipiä takaisin kuin varkain - aivan samaan kilomäärään en onneksi "päässyt", mutta lähelle ylärajaa (onko sellaista?) kuitenkin. Kahden raskauden aikana laihduin paljon, mikä oli terveydenhoitohenkilökunnallekin varmaan melko mielenkiintoinen ja yllättävä asia. Kun lähdin pois sairaalasta nuorimmaiseni, syntyessään melkein 5 kg painaneen "pikkumiehen," kanssa, painoin n. 12 kg vähemmän mitä ennen raskautta. En siis lihonut raskauden aikana ollenkaan, vaan jopa laihduin pari kiloa, ja siitä sitten vähennettiin vauvan paino ym. Kohtalainen ristiriita monen vasta synnyttäneen äidin kokemuksiin verrattuna, eikös vain?! :) No, nuokin kilot tietysti tulivat takaisin kuin hiipien - minä nyt satun olemaan hyvästä ruuasta ja elämästä kaikin tavoin Nautiskelija... 

Viime vuoden kesäkuussa ystäväni soitti ja sanoi, että CityDealissa olisi tarjouksessa kuukausikortti Liikuntakeskus Lineaan erittäin edullisesti. Hän ehdotti, lähtisinkö kaveriksensa kuntoilemaan ja ostaisin myös kortin. Mielessäni mietin samalla, kuinka voisin kieltäytyä ehdotuksesta, koska Minähän Olen Aina Vihannut Ryhmäliikuntatunteja ja kaikkea yltiösosiaalista liikuntaan liittyvää... vaikka sosiaalinen tapaus olenkin. Mutta pakkohan sitä oli myöntyä ja ostaa kuukausikortti Lineaan. Jokin alitajunnassa sanoi, että kuntoilu ei kyllä pahaakaan näille muodoille tekisi...

Kaikkien - erityisesti lähipiirin, joka tuntee liikuntalaiskuuteni - ihmetykseksi innostuin kuin innostuinkin Lineasta ja erityisesti sen järjestämistä BodyPump- ja BodyCombat -tunneista, ja niinpä minut onkin nykyään nähty usein kaikkine muotoineni heilumassa ja hikoilemassa hyvässä seurassa ja fiiliksessä Linean saleissa. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi kiinnittää tarpeeksi huomiota syömisiini, joten liikuntainnostuksesta huolimatta en ole saanut oman mittapuuni mukaan tarpeeksi painoa putoamaan. Tässä tomumajassa kun ei se kymmenenkään kiloa vielä näy eikä tunnu juuri missään! :D

Kun Linea alkoi mainostaa Kunnon Haastetta, jossa vuoden kestävän projektin aikana tarjotaan mahdollisuus pudottaa painoa ja tähdätä terveempään loppuelämään mm. personal trainereiden, vapaan ohjattujen tuntien "käytön", ryhmäkokoontumisten, kehon koostumusmittausten, asiantuntijaluentojen ym. avulla, mietin hetken, osallistuisinko vaiko en. Loppujen lopuksi osallistumispäätös syntyi melko nopeasti. Aika on kypsä omaan terveyteen ja hyvinvointiin panostamiseen, ja tiedän, että "ryhmäpaine" on itselleni sen verran kova, ettei paikan päälle kehtaa eikä voi (tai minä en ainakaan voi) ilmestyä viikottain, mikäli mitään ei ole saanut aikaiseksi eli paino ei olisi lähtenyt pikkuhiljaa putoamaan ja kunto kasvamaan entisestään. Projekti starttaa kunnolla ensi viikolla. Ja niin se vain on, että jos uskaltaa tarttua Kunnon Haasteeseen ja ottaa sen mukanaan tuomat asiat ja muutokset vastaan koko sielullaan, sydämellään ja tarmollaan, sillä on oikeasti kiinteyttävä vaikutus.