26.3.2014 - P.S.

Mies jättää minut keskussairaalan pihaan tavaroineni ja keppeineni. Pikainen lähtöpusu, ei mitään tunteiluja ja itkuja, siitähän sovittiinkin etukäteen, että päivä sujuu mahdollisimman neutraalisti. "Mä laitan viestiä sitten kun saan puhelimen." Olen jännittynyt, mutten liikaa. Mietin mielessäni toiveikkaana, että tästä kun selviän, selviän ihan mistä vaan ja pääsen näistä kivuista eroon. Ilmoittaudun aulassa ja joku ohjaa minut preoperatiivisen yksikön pukuhuonetta kohti. Hoitaja tervehtii ja antaa mulle ne vaatteet jotka päälleni puen - pelkkä avaruuspukua muistuttava fleecesisäpintainen paksuhko vihreä haalari, joka on täynnä vetoketjuja ympäriinsä. En saa haalaria itse päälleni monista vetoketjuista johtuen, hoitaja auttaa. Alle ei muuta vaatetta, jalkoihin sairaalasukat ja kengät. Omat tavarat jäävät pukuhuoneen kaappiin. Nauran peilikuvalleni... "Katso että toi takana oleva luukku pysyy kiinni tolla vyöllä, muuten sun pylly vilahtelee."

Onnun odottamaan preoperatiivisen yksikön odotusaulaan, johon kaikki samana päivänä leikattavat tulevat odottamaan kutsua sairaanhoitajan luokse ja sen jälkeen leikkausta. Minun kummallista pukuani katsotaan, muilla on normaalit sairaalavaatteet. Istun seinän viereen vapaana olevalle tuolille ja katselen ympärilleni. Paljon väkeä, eri-ikäistä, naisia ja miehiä, ei lapsia ainakaan juuri nyt. Sektiosynnytykseen menossa oleva tuleva äiti itkee ja jännittää tulevaa, hänen miehensä lohduttaa. Muistan omat sektiosynnytykseni ja ymmärrän hetken ajan, mitä he tuntevat. Joku mies puhuu kovaan ääneen puhelimeen lähellä minua, selostaa tulevaa leikkaustaan ja jotain muuta, hevosurheiluasiaa. En voi olla kuulematta. "Tuo kyllä häiritsee kaikkia", mietin. Hänen vieressään istuu nainen mustassa samettihameessaan ja pitsipaidassaan. Huomaan, ettei heidän läheisillä tuoleillaan istu kukaan.

"Tämähän on kuin yhteiskunta pienoiskoossa", huomaan ajattelevani. Monenlaisia ihmisiä, eri ikäisiä, erilaisista yhteiskuntaluokista, eri elämäntilanteista. Kaikki odottamassa jotakin sellaista, johon ei itse voi vaikuttaa. Jännittyneenä, toiveikkaana uudelleen alkavasta elämästä, toipumisesta, tervehtymisestä. Ihmisten kasvoilta voi nähdä tunteiden kirjon ja epävarmuuden. Monenlaiset ajatukset risteilevät myös omassa päässäni, mutta olen ihmeen rauhallinen. 

Minut kutsutaan hoitajan huoneeseen, jossa ihon kunto tarkistetaan huolella ja saan esilääkkeet. "Täällä lukee, että jos sua kovasti jännittää, voit saada vähän vahvemmankin esilääkkeen, joka poistaa jännitystä, mutta mitä arvelet?" Vastaan, että olen ihmeen rauhallinen, joten en varmaan tarvitse mitään ekstrarauhoittavaa. "Sut noudetaan kohta odottamaan tuonne leikkurin aulaan, siellä laitetaan tippa ja antibiootit tippumaan vähän ennen leikkausta."

Menen käymään vielä vessassa ja naureskelen "lappuhaalarilleni", tämähän on kuin vauvojen puku! Muistan hoitajan kommentit pyllyn vilahtamisesta, joten suljen takana olevan luukun huolellisesti vyötärölle kiinnitettävillä tarroilla. Istun eri paikalle mitä aiemmin ja vieressä istuva vanhempi rouva alkaa jutella minulle. Kertoo olevansa entinen sairaanhoitaja ja olleensa tällä osastolla ennen töissä, kunnes se muutettiin preoperatiiviseksi yksiköksi. Juttelemme niitä näitä. Rouva odottaa vatsaleikkaukseen pääsyä. Juttu jää kesken, kun mun nimi sanotaan ja lähden jonkun hoitajan kanssa kävelemään kohti leikkuria. Toivotan vanhemmalle rouvalle tsemppiä päivään. Mietin köpötellessäni, että se on menoa nyt ja tilalle toivottavasti saadaan oikein hyvä nivel ja toimiva jalka...

Leikkurin odotusaulassa odottavat vanhempi sairaanhoitaja ja nuorempi harjoitteleva sairaanhoitaja. Mulle on tuotu myös osastolle tuleva sänky, jonka reunalle istahdan. Jännittää. Nuorempi hoitaja yrittää laittaa mulle kanyylia käteen kaksikin kertaa, muttei onnistu siinä vaan veri tuntuu pakkautuvan ihon alle ihan väärään kohtaan kahdenkin eri verisuonen osalta. Neula oli aavistuksen väärässä kohdassa. Se ei haittaa mua kuitenkaan, mietin mielessäni että tämähän on pientä itse leikkaukseen nähden... Vanhempi hoitaja onnistuu kanyylin laitossa, tosin eri käteen. Nyt saadaan kuitenkin antibiootti ja muu nesteytys tippumaan. "Ai sä oot xxx:n käly! Hän ohjasi mua vähän aikaa sitten leikkaussalissa..." (Kälyni on myös leikkurissa töissä.) Juttelemme kaikenlaista.

Leikkaava lääkäri kävelee odotustilan ohi ja vilkuttaa mulle hymyillen. Moikkaan takaisin ja mietin, että olen onneksi hyvissä käsissä. Ei mene kauaakaan kun taas eri leikkaussalihoitaja tulee paikalle, esittelee itsensä ja kysyy, jännittääkö ja että lähdetäänkö. Vastaan että joo, mutta lähdetään... "Menepä kyytiin, mä vien sut sängyllä." 

Leikkaussalissa on paljon henkilökuntaa, kymmenisen henkilöä ainakin. Siirryn leikkauspöydälle selälleni makaamaan ja moni henkilö esittäytyy mulle. Hetkessä unohdan kaikkien nimet. Katson kirkasta valoa katossa ja mietin, että uskomatonta, tässä sitä taas ollaan. Sektiot muistuvat mieleen. Jännitän jo valmiiksi selkäydinpuudutusta, en niinkään itse leikkausta. Joku hoitaja tarkistaa vielä kerran mun ihon kunnon ja muitakin valmisteluja tehdään, ekg-tarrat, verenpainemittari, happinaamari ja muut laitetaan paikalleen. Letkuja ja johtoja tuntuu tulevan joka puolelta.

Anestesialääkäri tulee paikalle, esittäytyy ja samantien tajuan, että mä tiedän hänet: on käynyt usein samoilla pump- ja combat-tunneilla samassa liikuntakeskuksessa kuin minäkin aikanaan. Mut pyydetään istumaan leikkauspöydän laidalle, haalari avataan selästä ja mua pyydetään vetämään ilmaa keuhkoihin, pyöristämään kovasti selkää ja painamaan leuka hyvin alas kohti rintaa. Miesvahtimestari ja leikkaushoitaja pitävät mut hyvässä asennossa. Sydän hakkaa ja kädet hikoavat läpimäriksi.

Puudutusta yritetään laittaa aika pitkään, mutta vihdoin se saadaan kohdilleen: tunnen varpaissa sähköiskumaisen nipistyksen. "Nyt ollaan oikeassa paikassa." Pian lämpö alkaa tuntua jaloissani ja anestesialääkäri kertoo, että voin rauhassa kääntyä kyljelleni, tämä puudutus tehoaa hitaammin kuin sektioissa käytetty puudutus. Käännyn kyljelleni, minut tuetaan tyynyillä hyvään asentoon, lantiotukia aletaan kiinnittää ja totean ääneen, että huh, nyt olen tosi helpottunut, nyt ei tarvitse enää jännittää. "Katsokaa miten märät mun kädet on!" Nyt voin vaan olla ja antaa osaavien ihmisten tehdä työnsä. Kun puudutus on vaikuttanut kunnolla, lantiotuet laitetaan myös erittäin tiukasti paikalleen ja tunnen olevani kiinni leikkauspöydällä niin kuin mua puristettaisiin hohtimilla kireästi kasaan. Se ei varsinaisesti satu, mutta tuntuu inhottavalta lantiossa, joten saan vielä lisää jotakin lääkettä, jotta en tuntisi inhottavaa kiristystä.

Leikkauksen aikana olen enemmän ja vähemmän tajuissani. Saan humautusainetta aika paljon suoneen jotten kuulisi ja tuntisi poraamista, kalketta ja pauketta, mutta tunnen ja tajuan nuo äänet silti. Näen humautusaineputkilon edessäni, kun olen kyljelläni. Valkoista ainetta, jota on jo aika paljon kulunut. Höpöttelen hoitajalle kaikenlaista, en edes muista kaikkea, mitä. "Onko kaikki näin tajuissaan leikkauksissa kuin mitä mä olen?" "No aika paljon tota ainetta olet saanut, moni olisi ollut jo kauan sitten ihan kanttuvei..." Naurahtaa hoitaja. 

Yhtäkkiä muistan, että halusin nähdä rikkinäisen reisiluun nupin ja kysyn, joko se otettiin pois, saisiko sen nähdä? "Missäs vaiheessa ollaan, potilas kysyy saisiko nähdä reisiluun nupin", sanoo leikkaushoitaja leikkaavalle lääkärille. "No se otettiin jo pois... Se oli tosi huonokuntoinen ja epämuodostunut", totesi leikkaava lääkäri. "En kyllä nyt ehdi sitä näyttää..." Selvä, ehkä ihan hyvä niin, ajattelen. 

Lopun leikkauksesta olen huuruissa, sisäinen jukeboksini soittaa mulle päässäni Robinin Puuttuvaa palasta. Kuinka absurdia! Välillä tajuan, kuinka joku sanoo, että verenhukka on ollut tosi kova ja joku puhuu plasmasta. Mietin, mitähän tämäkin tilanne aiheuttaa. Leikkauksen lopussa lantiotuki tuntuu jo tosi pahalta ja alan tuntea myös haavan olemassaolon. Vielä saan jotakin lääkettä, joka vie pahimmat tuntemukset pois.

Itse leikkaus kestää pari tuntia. Ajantaju häviää kokonaan. Yhtäkkiä tajuan, että mua ollaan kuljettamassa heräämöön. Olo on sekava ja tosi kipeä. En osaa kuvailla jalasta tulevaa kipua, se jäytää koko jalassa ja lantiossa. Heräämössä huomaan olevani samalla paikalla kuin nuorimmaisen syntymän jälkeen. Saan vielä lisää kipulääkettä. Muistoja tulvii mieleeni... kunnes yhtäkkiä oloni on niin huono, että ehdin vain sanoa jollekin kuinka voin huonosti ja samassa mun ympärillä häärää monta ihmistä, sängynpääty lasketaan alemmas kuin muu kroppa, saan jotakin ainetta suoneen joka saa sydämen tykyttämään kovaa. "Älä säikähdä, sun verenpaine laski vaarallisen alas, mutta kyllä se tästä tasoittuu. Sulla oli niin kova verenhukka leikkauksessa." Jaahas...

Heräämössä vierähtää pari tuntia. Kun vihdoin pääsen osastolle ja olen pikaisesti saanut happiviikset ja juomista, huomataan, että mun kaikki tavarat ovat jääneet preoperatiivisen yksikön pukuhuoneen kaappiin. Nuori mieshoitaja sanoo hakevansa tavarat heti ja mietin, kuinka hädissään lähisuku onkaan kun olin sanonut laittavani viestiä arviolta jo paria tuntia aiemmin. Nyt kello lähenee jo viittä alkuillasta... Lopulta saan tavarat huoneeseen ja saan laitetuksi viestit. "Hengissä ollaan, kaikki meni hyvin, mutta aika kipeetä tekee ja verenpaineet on alhaset. Mut kyl se tästä :)" Vastaukseksi saan äärimmäisen huojentuneita ja helpottuneita viestejä.

Saan pinaattikeittoa, jota läikytän vihreälle avaruuspuvulleni. Ei ole helppo syödä maaten - edes päätä en voi kunnolla kohottaa, kun heti vintissä pimenee. "Ei se mitään, toi keiton värihän sopii hyvin haalarin väriin", toteaa huonekaveri. Naurattaa.

***

Miksi tämä leikkauspäivän tarkempi muistelo monta kuukautta leikkauksen jälkeen? Viime yönä mä näin unta, jossa selostin leikkausta jollekin. Koko päivän ajatukset ovat pyörineet päässä ja mä haluan ne jo päästäni pois :) Olkoon tämä myös päiväkirjaa itselleni ja tiedoksi muille, joita kiinnostaa, mitä leikkauspäivänä mahdollisesti tapahtuu, vähän tarkemmalla tasolla.

Toivon, että minäkin vielä jossain vaiheessa voin huudahtaa tästä lonkkaoperaatiostani: "Tulipa tehtyä sekin juttu, mutta onneksi niin!" Ja nauraa päälle. Nyt vielä odotan vähän parempia aikoja, kunnes voin niin täydestä sydämestäni tehdä. Eiköhän sekin aika vielä joskus koita!

Vihdoin!

No jopas! Oli kuin olikin hyötyä soittaa eilen Kelalle jo toistamiseen viikon sisään. Sairauspäiväraha heinäkuulta on vihdoin myönnetty! Kävin juuri tutkailemassa tilannetta verkkopalvelusta. Kuukausi menikin hakemuksen (jossa ei edes ollut mitään erityistä uutta infoa mun tilanteesta, ei lisätietojakaan tarvittu) käsittelyyn. Kummasti huojentaa tietää, etteivät mun tulot ole tässä kuussa pelkästään lapsilisän varassa... Nyt kun sitten viime perjantainenkin sairauslomapaperikin tulisi vaan työterveydestä, niin saisin senkin toimitettua mahdollisimman pian sekä töihin että Kelalle, jotta voivat senkin käsitellä.

Näitä vuoden aikana kertyneitä papereita, päätöksiä, tiedotteita ja ties mitä lonkka- ja kuntoutusasiaa löytyy kyllä ihan kiitettävä määrä. Työterveyskäynnit, kuntoutusasiat, diagnoosit, lausunnot, polikäynnit, röntgenit, leikkauspaperit, epikriisit, fysioterapiapaperit, Kela-paperit, toipumisselvittelyt ja muut. Eikä se paperimäärä tähän jää, näihin palataan varmasti enemmän tai vähemmän usein mun elämän aikana. Huhhuh. Sopii vaan toivoa, ettei mitään uusinta- tai korjausleikkauksia ihan lähitulevaisuudessa tarvittaisi, en jaksaisi yhtään ruveta samaan rumbaan alusta saakka, kun kuitenkin edes tässä kunnossa nyt olen. Tietysti sitten on eri juttu, jos mulle sanottaisiin selkeästi, että uusintaleikkauksella voidaan korjata jotakin ja että tulisin toipumaan varmasti parempaan kuntoon ja nopeasti, sit oisin kyllä uusintaankin valmis. Mutta eipä näitä leikkauksia heppoisin perustein tehdä, joten enpä mieti sitä vaihtoehtoa nyt ollenkaan.

Pohdin jo aiemminkin, että mun täytyisi hommata iso kansio, johon saisin aikajärjestykseen ja muutenkin siististi arkistoitua kaikki mua koskevat paperit. Vielä en oo muistanut kansiota hommata, täytyykin kirjata ylös seuraavaan ostoslistaan. (Ikään kuin muutenkin muka olisin mukana meidän perheen ostosreissuilla... Kyllä ne "olen ollut mukana ostoksilla" -reissut on melkein yhden käden sormilla laskettavissa tässä neljän kuluneen kuukauden aikana :D)

Asiasta toiseen; tulipa tässä ystäväni näkemä uni meidän perheestä mieleen, heh... :D Ystävä kertoi tämän tänään mulle soittaessaan. Mies oli kuulemma unessa muuttamassa Lempäälään, jossa hän tulisi tekemään arkipäivät etätöitä ja tulisi viikonlopuiksi kotiin. Unessa oli ollut jonkinlaiset läksiäiskemut, ja mä olin kuulemma jakanut läksiäislahjoiksi vieraille palovaroittimia, hahah! Ystävälleni kuitenkaan en ollut palovaroitinta antanut, "koska teillä varmaan sellainen jo on..." Joo, kyllähän se palovaroitin on yleensä ainoa lahja, jota ihmiset meidän perheeltä tai multa saavat... Not :D Ja heh, mies viikot etätöissä Lempäälässä - eiköhän niitä etätöitä voi kätevästi tehdä vaikka kotoakin käsin :)

Toinenkin ystäväni muuten soitti tänä aamuna, olipa oikein kiva jutella taas monen kuukauden jälkeen kaikenlaisista asioista. Tuli pelkästään kyseisestä puhelusta tosi hyvä mieli! Pitäisi soitella useamminkin ystävien kanssa, se ei paljoa vaatisi, vaikka ei ihan heti näkemään toista pääsisikään...

Sitten kun vielä kolmas ystäväni kävi laittamassa mun ripset taas kuntoon ja juttelimme hänenkin kanssaan elämästä vähän laidasta laitaan, tuli itsellekin tosi vapautunut ja hyvä olo. Ja niiiiin on taas nätit ripsetkin että! :)

Kaiken kaikkiaan huomattavasti parempi päivä, henkisesti ainakin, mitä eilen. Fysiikka prakaa, mutta en oo tänään niin edes muistanut asiaa, kun muuten on hyvä tunnelma. Josko huomenna ois siltäkin osin parempi päivä ja vihdoin kykenisin sinne salillekin niitä muutamia reppanoita jalkaliikkeitä yrittämään... Toivotaan!

Valaistunut meitsi :D

Tuumailua (eli ei mitään ihmeellistä kerrottavaa)

Istun tai oikeastaan lähes makaan tällä hetkellä terassilla. Siis täällä omalla takapihalla, en missään kuppilassa :) 

Nyt sentään jaksaa olla täällä ulkona, päivällä oli niin tukahduttavaa, että pysyttelin lähinnä sisällä ilmalämpöpumpun viilentämässä olkkarissa välillä maaten, välillä vähän liikkuen. Täällä ulkona tuuleekin nyt ihanasti, oikein sellainen trooppisen lämmin kesätuuli.

Huomenna ois tarkoitus mennä taas fysioterapian salille, jonne saan halutessani kyydin. Kaikki on kiinni nyt vaan siitä, etten ole huomenna yhtä jumiutunut ja kipeä mitä olin tänään. Lonkassa on myös tuntunut ja kuulunut inhottavaa lonksahtelua äkkiliikkeissä erityisesti, jos jalka on ihan rentona ja sitten koitan liikuttaa sitä yhtäkkiä. 

Nämä ovat lauantaisen liikkeellä olon perinteisiä jälkituntemuksia... Henkisesti tekee aina tosi hyvää olla ihmisten ilmoilla, mutta fyysisesti se seisominen, kävely ja liikkeellä olo ei sitä teekään. Se on todella kumma juttu, joka ihmetyttää niin mua kuin hoitavia henkilöitäkin, vaikka esim. kävelyn pitäisi olla ihan perusjuttuja, joita heti lähdetään harjoittelemaan lonkan tekonivelleikkauksen jälkeen ja jonka pitäisi tehdä hyvää ja vähentää mahdollisia jumi- tai kiputuntemuksia jne. Samoin fysioterapialiikkeiden pitäisi tehdä hyvää; vahvistaa lihaksia, kudoksia, auttaa hermotusten palautumisessa jne. Mutta näin ei ole käynyt muuta kuin siinä asiassa, että mä pystyn olemaan mahallani lattialla ilman kovinta kiristyksen tunnetta ja aivan aavistuksen paremmin saan reittä alustasta ylös tuossa asennossa. Muut ongelmat sen sijaan jatkuvat ja niistä kipuilu, jalan nostamisen/liikuttamisen vaikeus (lonkasta lähtevä liike) ja kävelyn vaikeus häiritsevät ehdottomasti eniten normaalia elämää. Tämänpäiväisellä voinnilla mun ei kannata salillekaan mennä, sillä se vaan pahentaisi tuntemuksia, koettu on, pitää siis odotella ensin mahdollisimman hyvää ja kivutonta olotilaa ja vasta sitten mennä salille.

Odotan mielenkiinnolla tulevaa hermoratatutkimusta ja ortopedin tapaamista. Muutamia kysymyksiä on jo ortopedille mietittynä, mutta pitää nyt vielä miettiä kaikki mua askarruttavat asiat ja kirjata ne ylös. Toivon positiivishenkistä tapaamista, jossa voidaan käydä läpi kaikki mahdolliset asiat huolella läpi, vaikka tietysti menenkin tapaamiseen vähän "meniköhän kaikki kuten pitää" -meiningillä... Mutta uskon silti, että tapaaminen on oikein hyvä, ortopedini tietäen. Nyt toivon saavani myös tarkemman kuvauksen ja tiedon siitä, mitä mun tilanteelle voidaan tehdä ja voidaanko ja millaiseen kuntoon ihan oikeasti mun oletetaan toipuvan.

Tänään on kuukausi siitä, kun mun edellinen sairauspäivärahahakemus oli mennyt Kelalle. Vieläkään ei päätöstä näy eikä kuulu, joten soittelin päivällä asiakaspalveluun, josta myöskään ei osattu kertoa, missä päätös viipyy. Ilmeisesti päätösten käsittelijät ovat eri porukkaa kuin nuo puhelinpalvelussa työskentelevät... Kerroin vielä, että uusikin paperi on jo tulossa Kelaan lähiaikoina, joten kohta siellä on kaksi jatkohakemusta odottamassa.

Asiakaspalveluhenkilö kysyi, onko mulla kuinka kiire sairauspäivärahalla ja "haittaako, jos nämä kaksi hakemusta ratkaistaan myöhässä ja rahat maksetaan 25 päivän viiveellä?" Johon vastasin, että no oishan se ihan hyvä muutakin rahaa saada kuin pelkkä lapsilisä, sillä ei kovin pitkälle eletä eikä lainoja maksella... "No minäpä laitan tämän kiireellisenä eteenpäin." Toivotaan, että ehtisivät tehdä päätöksen tuosta vielä ihan lähipäivinä. Onneksi meitä on kuitenkin kaksi aikuista tässä perheessä ja edes toinen on töissä... Minäkin toivottavasti taas työkykyinen niin pian kuin vaan suinkin mahdollista.

Ex tempore

Hyvää unta ei aina osaa arvostaa ennen kuin nukkumisesta tulee syystä tai toisesta hankalaa. Mä olen nukkunut enemmän ja vähemmän  huonosti reilusti yli vuoden - alkuvuonna 2013 työasiat pyörivät mielessä ja migreenit vaivasivat, sitten tuli tilalle tämä lonkkavika kipuineen ennen ja jälkeen leikkauksen. Toissa yönä nukuin pitkästä aikaa hyvin ja oikein pitkät unet, joten virtaa riitti eilen ja olin ihan erilainen, varmasti paljon siedettävämpi ihminen kipuinenikin, kun oli kuitenkin muuten virkeä olo. 

Eilen mun piti olla alun perin Tampereella ystävääni tapaamassa, mutta kuten kirjoittelin aiemmin, se tapaaminen piti siirtää tuonnemmaksi, kun oon ollut niin kipeä viime aikoina enkä ois jaksanut lähteä matkustamaan junaan tai taapertamaan helteisiä katuja keppeineni. Päätettiin kuitenkin ex tempore lähteä siipan kanssa Amarilloon syömään. 

Parkkihallissa oli tyylikkäitä autoja!

Illallisen jälkeen keksittiinkin ajella Korpilahden satamaan ihan muuten vaan, kun oli mahdollisuus ajella ja ei ollut pitkä matka mulle istua autossa. Lopulta tilanteet muuttuivat taas ex tempore niin, että olimmekin iltaa istumassa miehen veljen perheen luona, ja osa porukasta lähti vielä jatkamaankin iltaa, minä mukaanlukien. Kivaa oli :)

Kylläpäs nauratti :D

Eilen tuli muuten leikkauksesta tasan neljä kuukautta. Huhhuh. Mun ajanlasku jotenkin pitää sisällään tätä nykyä kaksi eri aikakautta - aika ennen leikkausta ja sen jälkeen. Molemmat aiheuttavat ristiriitaisia fiiliksiä...

Työterveyskuulumisista mummon mökille ja takaisin kotiin

Aamulla kävin työterveydessä. Mulla oli aamun ensimmäinen aika omalle lääkärille. Oli melkoinen härdelli siellä kun astelin sisälle; Elisalla oli iso vika, joka käytännössä laittoi myös työterveydenkin kaikki yhteydet ja ohjelmat toimimattomaan moodiin. No, mun lääkäri kirjoitteli juttuja perinteiseen tyyliin, kynällä paperille muistiin ja hyvin pärjättiin :) 

Lääkäri kertoi, että hän onneksi oli eilen lukenut jo mun viime käyntikerran kuulumiset järjestelmästä (oli itse silloin vielä lomalla ja toinen lääkäri kirjoitti kontrollikäynnin asiat ylös). Oli kuulemma hyvä ja kattava statuskatsaus. Vein myös eilen fyssarilta saamani palautteet/statuskatsauksen mukanani. 

Keskustelimme tilanteesta oikein hyvissä tunnelmissa. Tykkään paljon tästä lääkäristämme, vaikka edellinenkin omalääkäri oli oikein mukava. Mutta tämä nykyinenkin omalääkäri ottaa kokonaistilanteen erittäin hyvin huomioon ja kohtaa hienosti ihmisen ihmisenä, positiivisella, huumorintajuisella, avoimella asenteella. No mut kuitenkii... Kerroin siis missä mennään ja lääkäri toki näki muutenkin mikä on tilanne, kun jalka on reidestä ja polvesta turvonnut ja aika arka + eilisen fyssarikäynninkin "hurjan saliharjoittelun" kyllä on tuntenut tänään kipuna, jäykkyytenä ja inhottavina reidessä menevinä sähköiskuina. Pohdiskelimme yhdessä osa-aikaisen töihinpaluun aikataulua, mutta ei siihen oikein mitään varmaa vastausta tai päätöstä pystynyt vielä tässä vaiheessa sanomaan. 

Kerroin, että haluaisin kyllä jo kovasti normaaliin arkeen kiinni, mm. töihin. Että on rankkaa, kun ei pysty yhtään sanomaan toipumisaikataulusta mitään, ihmiset kommentoivat kaikenlaista eivätkä välttämättä ymmärrä tilannetta ja mikä mun vointi oikeasti on, kun kipu ei aina näy päällepäin. Enkä jatkuvasti siitä jaksa ja viitsi valittaa enkä puhuakaan, kun tuntuu, etteivät ihmiset ketään "turhanpäiväisiä valittajia" jaksa kuunnella ja ihan tarpeeksi tätä lonkka-asiaa on muutenkin vuoden mittaan vatvottu ja tullaan vatvomaankin. Joka tapauksessa ainut asento, jossa ei tunnu juurikaan kipua, on maata liikkumatta selällään sängyssä. Siinäkö sitten töitä tekisin... :) Kädet ylhäällä, läppäri jostakin katosta roikkuen? No ei nähnyt lääkäri siinäkään järkeä :) Se ei edistäisi toipumista ollenkaan. Olkoonkin, että etätöitä voisikin tehdä varmaan pari päivää viikossa, luulenpa sen olevan sovittavissa.

"En todellakaan sua töihin tuputa yhtään ennemmin kuin on järkevää, mutta on hyvä ajoissa jo miettiä näitä asioita..." mietti lääkäri. Samaa mieltä olin tästä, varsinkin kun osa-aikainen töihinpaluu/sairauslomakin vaatii oman paperirumbansa Kelan ja työnantajan kesken. "Mä uskon kyllä että ihan varmasti tuut palaamaan töihin tavalla tai toisella, mutta nyt ei ole oikea hetki, et selkeästi ole vielä työkuntoinen. Kuntoutetaan sua rauhassa ja katsotaan, mitä leikannut ortopedi tuumaa elokuussa ja katsotaan sen jälkeen taas tilannetta uudestaan." Lääkäri oli tyytyväinen, että olin oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä ortopediin ja että elokuun jatkotutkimusajat onnistuivat noinkin hienosti ilman lähetteitä. Oli samaa mieltä, että nyt olisi työterveydestäkin käynnistetty jatkotutkimuksia jalan osalta.

Elokuussa olis myös tarkoitus järkätä työterveysneuvottelu, jossa jutellaan mun työkyvystä. Sinne olisi tarkoitus osallistua ainakin mun, mun esimiehen, työterveyshoitajan ja -lääkärin. Kela "vaatii" nykyään tällaisen keskustelun kun on pitkä töistä poissaolo takana (yleensä jo 90 sairauslomapäivän jälkeen, mutta mun tilanne oli niin selkeä silloin kun leikkausta odottelin, ettei sitä tarvittu silloin), mutta se on muutenkin hyvä kun avoimesti asioista keskustellaan ja kaikki ovat tietoisia tilanteesta. Ja yhdessä on helpompi myös miettiä mahdollisia töihinpaluuta helpottavia toimenpiteitä/sopivaa työnkuvaa/muita järjestelyjä jne. 

Toki laki normaalisti määrää, että kenenkään terveydentilasta ei voi puhua noin vain, mutta mulla on ollut tämä avoin linja asiasta koko ajan ja nytkin sanoin, että kyllä töissä mun tilanne tiedetään niin lähimpien ja kaukaistenkin työkavereiden kuin esimiestenkin osalta. Ei mulla ole ollut syytä salailla mitään "ja onhan mulla blogikin, jota avoimesti kirjoitan ja jonka kaikki näkee, jos haluaa", sanoin. Lääkäri totesi: "Ai niinhän olikin! On kyllä tosi hieno juttu, että oot avoin tässä asiassa, se helpottaa sua itseäsi ja vertaistuki ja avoimesti asioista kertominen auttaa myös muita, joilla on ihan sama diagnoosi..." No meitähän ei nyt kauheasti täältä Suomesta ole eteeni sattunut, mutta onneksi edes yksi :)

Olin kyllä aika reipas, kun kävelin työterveydestä sitten vielä fysioterapian salille :) Tein siellä kaikista tuntemuksista ja kivusta huolimatta, tosin kipua koko ajan kuunnellen, tosi varovasti mulle eilen opastettuja liikkeitä. On se aika älytöntä tässä kunnossa koittaa jotain jalkaliikkeitä ährätä lähes tuloksetta (ja vastuksetta) huippuluokan salilla, ja vielä älyttömämpää raahustaa siellä keppien kanssa. Mutta kun siellä käy muitakin "vajaakuntoisia" vaikeavammaisista lätkäpelaajien ja urheilijoiden kautta meihin kiinteytyjiin ja tavallisiin tallaajiin moninaisten apuvälineiden kanssa, on siellä kuitenkin ihan vertaistensa joukossa. Kuka kuntouttaa mitäkin kropan osaa...

*Huokaus* 

Se tosta lonkasta tällä erää. Nyt on vielä laitettava loppuun muutamia kuvia mummoni mökiltä ja tämänpäiväiseltä autoreissulta, veimme nimittäin lapset mummon mökin rantaan, josta mun äiti ja iskä tulivat lapset hakemaan veneellä meidän omalle mökille saareen.

Huhhuh kun oli kuumaa ja kosteaa (alin kuva autosta), samat kelit kuin lähes 4 v sitten, jolloin meidän poikamme syntyi! Mutta nyt on ihan mahtavat mökkeilykelit, kyllä lapset nauttivat, kun pääsevät mummin ja ukin kanssa mökille, kalaan, uimaan jne moneksi päiväksi... :) Ois kyllä itsekin tehnyt mieli omalle mökille jonnekin uimapatjalle keskelle järveä kellumaan, mutta ei voi mitään, ei vaan pysty. Nautitaan nyt sitten muutamia päiviä "hiljaisuudesta ja omasta rauhasta." (Hah, volumet vaan kaakkoon :D)

Neljäs fyssarikäynti

Nyt on käyty taas fyssarin luona "statuskatsauksessa." Sain mukaani myös pitkän selostuksen aiemmista käynneistä ja toki tilannekatsauksen myös tämän päivän osalta.

Onpa tosi tarkkaa tekstiä! Tosi hyvä juttu siis että kaikki käyntikerrat on kerrottu ja tilanne selostettu noin tarkasti. En ymmärrä kaikkia sanojakaan... :) Mutta pääasia että fyssarit ja lääkärit ymmärtävät.

Kopioinpa tähän muutamia juttuja viime ja tältä käynniltä...

"26.6.2014: Eilen työterveyslääkärillä käynti, elokuun alkuun sairauslomalla. Harjoitteissa hieman edistystä, mutta liikkuminen ja lonkan eri aktiiviset liikkeet varsin vajaita. Flexio, ur, ext onnistuvat heikosti helpoimmissakin alkuasennoissa. Niihin kuitenkin kevyttä progressiota. SI-nivelen osalta varsin voimakasta aristusta oikeavoittoisesti. Sakrum rotatoitunut vasemmalla - oikealla sulkus selvästi syvempi. Ohjataan kotimobilisaatiot. Seuraava kontrollikäynti heinäkuun puolessa välissä.

24.7.2014: SI-nivelen kipu helpottanut nyt kuukauden aikana kohtalaisen mukavasti. Kovin kipu oikean nivusen ja lonkan trokanter-alueella. Lonkan aktiivinen koukistus syvien flexioiden osalta melkoisen olematonta - quadrceps hypertoninen liikkeen aikana. Passiiviset liikkeet hiemankin keskiviivan yli add-suuntaan varsin kivuliaita - vihlova kipu, pinnetuntemus lonkan sisällä. ENMG 8.8. ja 28.8. rtg ja ortopedin vastaanottoaika. Katsotaan mukaan hyvin kevyttä saliharjoitteiden aloitusta, samoin isännän avustuksella passiiviset liikesuunnat."

Että tämmöstä... Kivuliasta on ja jalka yhä "hankalasti käveltävä" ja nostaminen ei onnistu, ja kun nyt vielä tänään harjoittelin siellä fysioterapian salilla ihan muutamia kevyitä liikkeitä hyvin hyvin varovasti ilman vastusta, on mulla nyt niin arka koko reisi ja toi arven alue on niiiiin kipeä... Samoin lonkka :( Mutta niinpä fyssari sanoikin että varmasti tulee olemaan kivuliasta, siihen kannattaa varautua ja että todennäköisesti en jaksa enkä pysty niitä liikkeitä tekemäänkään kuin ihan muutamia kerrallaan vaan. Siltä tuntuikin ja olihan se pelkästään jo oma operaationsa päästä istumaan niihin laitteisiin ja nostaa käsillä jalka kyytiin. Tarkoitus onkin lähinnä vaan herätellä jalan lihaksia henkiin ja "näyttää niille", miten pitäisi toimia... Mutta jotain on tälläkin välillä, ortopedin tutkimuksia ennen, kokeiltava, josko yhtään tilannetta saataisiin paremmaksi.

Kysyin myös mitä mieltä fyssari on mun työkunnosta. Hän naurahti ja katsoi mua hiukan virnistäen ja todeten (siis meillä synkkaa hyvin ja tämä ei tosiaankaan ollut mitään negatiivista kohtelua vaan hyvällä fiiliksellä sanottua): "no eiks niin, että et sä kyllä pysty siellä vielä olemaan..." Että ei kannata riskeerata toipumista eikä loppuelämän vointia hätiköimällä. Niinpä niin. No, nyt on tämäkin mielipide tiedossa ja työterveyteen kerrottavissa... Vaikka mä töihinpaluuta jo aika-ajoin mietin paljonkin, mutta silti.

Huh hellettä

Lapset ovat leikkineet tällä viikolla kaiket päivät takaterassilla. Vesileikit lastenaltaassa ovat pop ja sitten kun niihin kyllästyy, sotaukkoleikit (! jostakin sellainenkin on keksitty, mä kun luulin että ne kuuluivat vaan omaan lapsuuteen), pikkuautoleikit ja kaikki sellaiset leikit, joihin saa mukaan mahdollisimman pieniä figuureja kuten mm. jotain pikkuörkkejä, pikkuponeja tms. Ympärille on sitten viritetty kokonainen kaupunki, asunnot ja muut. Lapsilla on mahtava mielikuvitus!

Nytkin ollaan koko muu sakki täällä terassilla, kun mies lähti palauttamaan aiemmin mainitsemiani apuvälineitä takas apuvälinelainaamoon ja käy samalla kaupassa. Huhhuh, kuumaa on ja nihkeän nahkeaa täällä ulkona, mutta oon päättänyt nauttia näistä ilmoista täysillä enkä todellakaan valita. Kyllä sitä sitten pimeässäkin nyppii taas kun lumessa tarvotaan :) Onneksi tähän käy sopiva tuulenvire ja puut varjostavat myös pahinta auringon porotusta.

Eilen testailin toipumisangsteissani "ihan pakolla" (tai oikeastaan tyyliin "ärrinmurrin, minähän ***kele muuten pärjään enkä tartte apua enkä sääliä!!") itseäni ja kokeilin kävellä ulkona ihan tuossa pihalla yhdellä kepillä pelkästään. Ja sitten sain vielä ajatuksen käydä testaamassa, miten mä pääsen autoon istumaan kuskin paikalle ja pystynkö liikuttamaan/nostamaan oikeaa jalkaa niin, että pystyisin ajamaan autoa. No, pelkästään sinne kuskin paikalle pääseminen oli operaatio sinänsä (vaikeampaa kuin istua apukuskin paikalle... Onneksi kukaan naapureista ei ilmeisesti nähnyt, mitä ihmettä mä teen) ja lisäksi se vyön lukko painoi inhottavasti turvonnutta haavan/arven aluetta... Hilasin penkin sit lähemmäs rattia ja jännityksellä kokeilin, miten oikea jalka pelittää, saisko kaasutettua ja jarrutettua. En edes autoa käynnistänyt, siitä mieskin oli tarkkana, että "et sitten iteksesi mihinkään yritäkään lähteä" :D Mulla oli kyllä varmaan vähän liian isot odotukset, mutta kyllä se oli todettava ettei autolla ajo onnistu vielä. Kaasua pystyy painamaan, mutta jarruun ei ylety kun jalkaa ei pysty nostamaan lonkasta niin, että jarru ois kunnolla saatavilla. Hiukan riskialtista ajelua ois :)

Mies viettää nyt viimeistä kesälomaviikkoaan ja samalla mullekin on tullut välillä levoton olo kun huomaan, että hänkin jo orientoituu arkeen jollakin tavalla. Mun ajatukset karkailevat toipumisen hitauden ajoittaiseen ärsytykseen (silläkin testailin uhmakkaasti eilen esim. omaa kävelyä ja auton rattiin menemistä), tuleviin tutkimuksiin jne. Ja töihin! Kai tämä on joku kyllästymisvaihe x. Vuosi on mennyt kohta jo niin, että kaikki mitä mä teen ja osittain myös se, mitä perhe tekee, menee yhden hemmetin lonkan ehdoilla. Vastikään mun piti itsekin antaa periksi ja perua tulevaksi viikonlopuksi sovittu ystäväni tapaaminen Tampereella, koska mun jalka on ollut nyt niin kipeä ja turvonnut lomareissujen jäljiltä, etten mä pystyisi ja jaksaisi 30 asteen helteessä matkustaa/kävellä/viettää kivaa aikaa...

Toteankin tässä, että ihan tavallinen arki on oikeasti ja kliseisesti sitä parasta elämää ja sen arvon kun ymmärtää, on ymmärtänyt elämästä aika paljon. Toisaalta en ryhdy myöskään esittämään parempikuntoista mitä olenkaan, vaikka ympäristön "vaatimukset" tai odotukset sellaisia välillä olisivatkin. Nyt mennään näin ja katsotaan päivä kerrallaan, mitä tuleman pitää. Huomenna sitten fyssarin vuoro tutkailla, missä mennään...

Apuvälineistä ja terveisistä jne.

Kylppärin nurkassa nököttää hirveän ruma suihkutuoli. Sen päällä on kymmenkunta erilaista purnukkaa - shampoita, hoitoaineita, suihkugeelejä. Vessanpöntössä on korotus. Kepit olkkarin kaapistoon nojaamassa. Koroketyyny keittiön tuolilla ja makkarin nurkassa sukanvetolaite ja tarttumapihdit. Olkkarin vierassängyssä sängynjalkojen korotukset.

Tällä viikolla loppuu laina-aika noihin muihin apuvälineisiin paitsi mun keppeihin, jotka ovat omat ja niitä tarvitaankin. Vessanpöntön korotus ja korotustyyny ovat olleet vieläkin tosi hyviä, mutta muita apuvälineitä en oo tarvinnut enää. Eikun palautukseen vaan... Sukatkin saa jalkaan kun osaa uuden tyylin, tosin helteellä ei sukkia tarvitakaan :) Suihkutuolia en käyttänytkään ollenkaan, paitsi tuen ottamiseen, että pystyin leikkauksen jälkeen suhtkoht turvallisesti siirtymään suihkuun ja sieltä pois ilman keppejä.

Just äsken suihkussa ollessani mietin, että onhan sitä sentään leikkauksen jälkeisestä tokkuraisuudesta, haavakivusta ja luiden muokkaamisesta tulleesta ihan pahimmasta kivusta eroon päästy. Ei tullut tulehduksia, joista niin kovasti varoiteltiin ja haavakaan ei vuotanut niin paljon mitä uhkailtiin. Että jotain hyvääkin tähän kaikkeen kun jälkikäteen ajattelee :) Katotaan nyt sitten, mitä tuleman pitää.

Sain tänään terveisiä eräältä herrasmieheltä, joka oli kattoremonttia tehdessään tipahtanut katolta keväällä ja satuttanut pahasti olkapäänsä, se oli jo nyt kesään mennessä leikattukin kolme kertaa eikä toimi vieläkään. Hermovaurio on siinäkin kuulemma todennäköinen... Terkut välitti sukulainen ja ne menivät suunnilleen näin: "Kerro terkkuja ja tsemppiä Hst:lle ja sano, että on tää toimimattoman kädenkin kanssa eläminen vaikeeta... Vaikka on lonkankin kanssa varmasti..." Herrasmiehellä on myös sama ongelma kuin mulla, ettei pysty ajamaan autoa, kun siihen tarvitaan kaksi toimivaa kättä. Mulla puolestaan ei myöskään onnistuisi ajaa edes automaattivaihteisella autolla, kun toimimaton jalka on toi oikea puoli. Pitäis nostaa käsillä jalka kaasulle ja jarrulle. Friikkiä :)

No, täytyy kyllä sanoa, että mä tulisin vielä enemmän kyllä hermoraunioksi, jos ajattelen, että toinen käsi ei toimisi juuri ollenkaan. Oon kuitenkin sellainen käsillä tekeväinen ihminen - askartelen, tuunaan, sisustan, järjestelen, maalaan. Tykkään laitella edes huushollin tavaroita järjestykseen ja organisoida kaikkea, varsinkin nyt, kun sitä organisointia ei esim. töissä pääse toteuttamaan. Joten olkoonkin liikkuminen hankalaa, mieluummin näin, jos nyt tällaisista leikkauksista, diagnooseista tai sairauksista voi näin edes sanoa... Kohtalot ja elämäntilanteet ovat kaikilla erilaiset.

Tänäänkin mulla oli kova järjestelyvimma :) Piti edes makkarissa järjestellä ja siivota epämääräiset tavara- ja vaatekasat lipaston molemmin puolin sekä lipaston päällä olleet romppeet. Ihmeellistä hamstrausta! Ja olkkarissa järkkäilin, samoin keittiössä, ja vaihdoin pöytäliinoja ja jotain koriste-esineitä... Pieniä, mutta välillä niin isoja juttuja varsinkin kotona paljon aikaa viettävälle!

Illalla kävi vielä veli tyttöystävänsä kanssa kylässä. Olipa tärkeä tapaaminen lapsille erityisesti, heistä oikein näki, miten kiehnäsivät odotettujen vieraiden vieressä ihan lähellä <3 Olivat ikävöineet kovasti vieraita. Pitäisi enemmän pitää ihan mun oman perheenkin kanssa yhteyttä... Toki pidämmekin, mutta kaikilla on omat kiireensä ja kesätyöt ja lomaohjelmat, että on jäänyt yhteydenpito välillä vaan puhelimitse tapahtuvaksi. Se on todella sääli, mutta ympärillä oleva elämä on vaan niin hektistä. Mähän en sitä juuri nyt kunnolla tajuakaan, kun elän ihan omassa aikataulussani (eli tää sairauslomamoodi) enkä edes välttämättä tiedä, mitä päivää milloinkin eletään. Ainoat tärkeät aikataulut mulla ovat viime aikoina olleet lähinnä joko fyssarin tai lääkärin tapaamisia, kaikki muu tekeminen on ollut sovittavissa tai tullut joko muun perheen aikataulujen tai oman voinnin mukaan. "Missä sää oot, mää oon sekaisin...?!"

Tän päivän sisustamista...

Sekasin ku seinäkello. Minä, omissa aikatauluissani ja ajatuksissani elävä.

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin, että vastatuulessakin lentää jaksaisi..."

Eilen vietimme ystäväni kanssa karaokeiltaa oikein iloisissa merkeissä. Lähdettiin jo hyvissä ajoin keskustan karaokebaariin ja siellä oltiinkin ekat laulajat. Mä aloitin laulamisen ja ystävä jatkoi. Mahtavaa, kun karaokevetäjä alkoi yhtäkkiä laulaa kakkosääntä ystävän ekan biisin mukana, mulla meni kylmät väreet! Samaten kylmät väreet menivät kun ystäväni lauloi Chisun biisin "Yksinäisen keijun tarina", josta tuo tämän tekstin otsikkokin on. Mielettömän hieno kappale! Koskettavat sanat kyllä myös, jotenkin itsekin osaan niihin samastua juuri tässä elämäntilanteessa...

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

Että vastatuulessakin lentää jaksaisi

Kovat oli ajat ollu hällä takana

Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?"

Saatiin laulaa monta biisiä, myös duettokin (osittain kaksiäänisesti!), ennenkuin väkeä alkoi olla baarissa jo tungokseksi saakka, joten sitten siirryttiin seuraavaan paikkaan lauluja jatkamaan. Oli mielettömän kivaa laulaa pitkästä aikaa taas oikein kunnolla eikä se jäänyt vain muutamiin biiseihin tai vaan yhteen lauluvuoroon, kuten se usein tuppaa jäämään, jos karaokeen menee liian myöhään illalla. Mä niiiiin nautin laulamisesta ja esiintymisestä! Kyllä sai taas sekä purettua huonoa että ladattua positiivista energiaa itseensä!

Tänään käytiin ystäväperheen mökillä kesäpäivää viettämässä ja samalla reissulla haettiin tyttö viikonloppureissultaan kotiin. Kyllä oli väsynyt reissaaja ja mökillä parhaan ystävänsä kanssa ulkopuuhissa, trampoliinilla pomppiessa ja uidessa itsensä ihan väsyttänyt neiti :) Nukahti takapenkille nopeasti ja kotipihaan tullessa oli tyttö niin väsynyt, ettei olisi halunnut lähteä autosta pois ollenkaan vaan mielellään olis jäänyt autoon nukkumaan :D Sitä itkeskelikin aikansa. Mutta sisälle tultiin ja nopeasti lapset täälläkin saatiin omiin sänkyihinsä unten maille.

Unta tässä vähän taas itsekin kaipaa, kun viime yönä tuli valvottua pitkään... Pitkälle aamun puolelle ;) Ja toki muutenkin ottaa taas kipeästi jalkoihin tuo eilinen liikenteessä olo ja tämän päivän autossa istuminen. Taas on kiitettävästi ylimääräistä turvotusta tossa oikeassa jalassa erityisesti. Milloinkohan tuo turvottelukin lakkaa... Kun sais turvottelun muuten pois, mutta jalan lihakset taas kunnolla toimiviksi ja sitä kautta "tervettä turvotusta" eli lihakset kasvuun. Huomasin nimittäin tänään autossa istuessani, että nuo reiden lihakset on aika surkastuneita, oikea jalka on polven yläpuolelta reidestä paljon kapeampi (paitsi siitä haavan alueelta) mitä vasen on, jossa vaan lihakset vahvistuu kun se jalka on niin paljon enemmän töissä kun liikun. Tällä menolla surkastuvat vielä nuo jalan lihakset lisää, jos ei jotain parannusta toimivuuteen saada lähitulevaisuudessa jollakin konstilla.

Mutta ai niin! On kerrottava vielä kivasta unesta, jonka muutama yö sitten näin enkä muistanut siitä kirjoittaa blogiin :) Olin unessa Juha Tapion konsertissa. Jossakin vaiheessa kun eka setti oli loppunut ja väliaika alkoi, Juha huomasi että olin yleisössä ja hänpä hyppäsi siihen mun istumapaikan eteen, sanoi että muistaa mut kun kirjoitti aikanaan mulle keppiin "tsemit!" nimmarin kera ja halusi jatkaa tarinaa... Kirjoitteli samaiseen keppiin lisää tekstiä, monenlaisia tsemppaussanoja. En muista tarkkaan, mitä teksteissä luki, mutta joku sanoista oli ainakin "voimia" ja muuten osa tekstistä oli jotenkin runomuodossa. Olin ihan otettu, muistan sen fiiliksen unesta vieläkin! Ja sitten satuin näkemään myös jossakin käytävällä "kohtalotoverini" eli lonkan dysplasian ja hitaan leikkauksesta toipumisen kanssa elävän Pauliinan, ja sekin kohtaaminen oli tosi kiva. Todettiin siinä molemmat, että onpas kiva nähdä sattumalta livenä :D Oli oikein hyvän tunnelman uni, ihan mahtava!

"Ois paratiisi meillä täällä näin jos elettäisiin aina lähekkäin

Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan..."

Fyysisten tuntemusten kuvausta ja huomisesta haaveilua

Omalla terassilla kylmää Pepsi Maxia lasissa ja fiilikset varsin rentona. Tänään mulla piti olla "en tee mitään" -päivä, lähinnä suunnitelmissa oli vaan maata ja pitää jalat ylhäällä, mutta en mä malttanut kuitenkaan. Pitihän sitä vaihtaa lakanoita, pestä pyykkiä, järkkäillä vähän vaatekaappia ja pakata tytölle mökkikamppeet, kun neiti lähti innokkaana ystäväperheen mukana mökkireissulle pariksi päiväksi. Eipä tuossa nyt ihan hurjaa liikuntasuoritusta tullut, joten on sitä välillä ihan oltukin vaan... Mutta usein tuntuu siltä, että jotain pientäkin kotihommaa tms. on tehtävä, että ois jotenkin minustakin hyötyä :)

Soitin tänään työterveyteen ja varailin lääkäriajan ensi viikon perjantaille. Se on just sopivasti torstain fyssarikäynnin jälkeen, saan jonkunlaisen raportin jalan toimivuudesta ja tilanteesta joko paperilla mukaan tai sitten se menee lääkärille sähköisesti. 

Tänään mietin välillä jotain työjuttuja... Oisin NIIN valmis menemään töihin ja palaamaan normaaliin arkeen! Tilanne on kuitenkin ihan samanlainen mitä se oli kun viimeksikin lääkärin vastaanotolla kesäkuun puolella kävin, joten kyllä tässä aika karu meininki siltä osin on. Nyt on työterveyteen kerrottavana myös ne mun ortopedille laittaman meilinkin lopputulemat ja se, että elokuussa on lisätutkimuksia keskussairaalalla.

Rahatilanteesta oon vähän huolissani, sillä Kelan sairauspäivärahoja ei hirveästi enää ole jäljellä... Elleivät myönnä jonkin verran lisäpäiviä jos siltä alkaisi näyttää. Mutta jos mä lähden huonossa kunnossa töihin, saattaa lonkan tilanne mennä vielä tästäkin huonommaksi. Se puolestaan aiheuttaa riskin siitä, että mulla on todella hankala loppuelämä tämän jalan kanssa, joten on PAKKO saada tilanne ensin niin hyväksi kuin mahdollista. Selvitettävä ja käytettävä kaikki kuntoutus-, tutkimus- ja muut keinot, jotta pystyisin nyt ensiksi kävelemään niin normaalisti kuin mahdollista ja pystyn elämään jalan kanssa. Siitä on lähdettävä ja siihen uskotaan ja tähdätään! Ja toivon, että lisätutkimuksetkin toisivat jotakin selvyyttä tähän, miksi jalka on niin epävakaa, enemmän ja vähemmän kipeä, jäykkä ja voimaton mitä se nyt on. Sitten jos mitään ei selviä, vaikka kaikki mahdolliset asiat on selvitetty, täytyy vaan sitten elää tilanteen kanssa, mutta sitä ennen en kyllä periksi anna!

Pahoittelut muuten, että tää on nyt osittain tämmönen lonkkapaasausteksti taas kerran, mutta kirjoitan nyt kun mieleen tulee juttuja... Multa juuri kysyttiin, miltä mun lonkka, jalka ja se nivel mahdollisimman tarkkaan kuvailtuna juuri nyt tuntuu. Sitä on vaikea kuvailla... Yritän kirjoittaa nyt aika tarkasti (samalla itsellenikin muistiin), joten jos jotakuta ällöttää tai kyllästyttää (onhan tilanne tiedossa muttei ehkä ihan näin tarkasti kerrottuna), älä lue seuraavia paria kappaletta, jotka kursivoin...

Jos lähdetään siitä, että se leikkaushaava itsessään on 30 cm pitkä ja jos ajattelette tai kuvittelette, miten tuommoinen tekonivelleikkaus tehdään, on siinä menty läpi ja venytetty ja katkaistu niitä kudoksia ja muita ihan reippaasti, että niveleen saadaan kunnolla näkyvyyttä ja päästään käsiksi reisiluuhun, reisiluun nuppiin ja lantioon/lonkkamaljaan. Leikkaus ei oo mikään pieni, siro operaatio. Se haavan alue on tietysti muuten jo päällisin puolin parantunut, mutta sisäpuolelta ei, vaan se on yhä turvonnut ja kovahko sekä arven kohdalta että reilusti siitä ympäriltä (ulkoreisi, pakara), siinä oli silloin leikkauksen jälkeen iso verenpurkauma (hematooma) ja siitäkin johtuen turvotusta yhä riittää. Mulla on vähän niinkuin ylimääräinen pylly tuossa reidessä ;) Samalla tuo koko alue on päältäpäin ihan tunnoton, tosin joistakin kohdista myös yliherkkä, pienikin kosketus saattaa tuntua sähköiskunomaisena tunteena. Kun käväisin mökkireissulla viileässä järvivedessä, oli tunne tosi outo, kun ei kunnolla tuntenut, että iho on kastunut viileään veteen joka puolelta. Osa reidestä on muualtakin turta, tuosta edestä ylhäältä polven yläpuolelta nivuseen erityisesti ja vähän reiden takaosastakin. 

Lonkan alueen lihakset ja kudokset ovat yhä ihan ihmeissään kaikesta eivätkä toimi kunnolla. Osittain tuntuvat joissain kohdissa tosi kireiltä, joissakin taas sellaisilta, että eivät vaan syystä tai toisesta toimi vaikka kuinka harjoittelen päivittäin. Tämän toimimattomuuden huomaa vaikka siitä, että vaikka kuinka koittaa jalkaterää istuessa/maatessa lattiasta/alustasta nostaa, ei vaan kunnolla mitään tapahdu vaikka kuinka hampaat irvessä puristaa ja tsemppaa. Pari senttiä nousee (instagramissa on muutamia videoita tästä viime kuukausilta, voit tsekata mun nimen "hooastee"). Tai jos vaikka koittaa saada housunlahkeita jalkaan, täytyy mun ensin istua ja joko oikea jalkapohja maassa hivuttaa lahje jalkaan tai sitten nostaa kädellä jalka ylös jalkaterä vähän sisäänpäin käännettynä lattiasta, jotta saan jalan lahkeeseen. Jalka putoaa maahan heti jos päästän käden irti, en yhtään pysty sitä ilmassa tai tuollaisessa vinossa asennossa pitämään. Ja kuten oon kirjoittanut, mun täytyy nostaa käsillä jalka mm. sohvalle, sänkyyn, autoon.

Nivel itsessään ei enää kipua tunne. Se on kuulemma hyvin toimiva (ainakin pitäisi olla...) . . . :) Mutta se nivelen ympäristö muuten... Voi aargh! Noista lihasheikkouksista/ hermotusongelmista (ehkä?) johtuen mun jalka on aika holtiton kävellessä, jolloin tuntuu, että se nivelkin liikkuu vähän miten sattuu ja äkkiliikkeissä lonksahtelee inhottavasti jopa niin, että ulkopuolinenkin sen voi kuulla, jos kuuntelee vieressä. Jos en käytä kävellessä keppiä tai keppejä, on koko ajan inhottava tunne siitä, että jalka (ja jopa polvi!) lähtee alta kun ei kudokset/lihakset tue niveltä. Samalla lonkka on kuitenkin myös jäykkä. Kipua on myös yhä, välillä enemmän, välillä vähemmän, yleensä jalkaa liikuttaessa. Kipua on vähiten selällään maatessa. Liikekipu tuntuu "sisällä" lantioluissa nivelen ympärillä ja nivusessa sekä leikkausalueen ympärillä, välillä menee sähköiskujakin jossain pakarassa ja arven ympärillä. Lihaksia/kudoksia kiristää ihan älyttömästi, istuessa eniten ja mm. siksi täytyy usein nousta seisomaan. Kävelemään lähteminen on istumisen jälkeen tosi jäykkää ja kömpelöä. Jalan nostoyritykset sattuvat eniten nivuseen. Nyt oon myös huomannut, että jos kävelen, seison ja istun selkeästi liikaa (suomipop-festarin jälkeen esim, krhm...), on jalan nostaminen ja kävely vieläkin vaikeampaa jäykkyydestä johtuen.

Tämmöseltä siis tuntuu juuri nyt. Koko ajan tuon tekonivelen olemassaolon huomaa, halusinpa tai en, kun toimivuus ja tuntemukset on tuota luokkaa. Muutama ystävä on kommentoinut kuitenkin, että mun kävely ei näytä niin pahalta keppien kanssa eikä kuulemma ilmankaan keppejä (oon näyttänyt sitä könyämistä välillä joillekin) miltä sen voisi kuvitella näyttävän. Se kuulostaa ihan lohduttavalta... Kunpa vaan itsestäkin tuntuisi siltä. Ja kunpa kuntoutuisin mahdollisimman pian ja hyvin!

Mutta nyt taas tämä Kaaaaamee Paaaaasaaminen ja Märehtiminen (hah) sikseen. Ei mulla nyt edes ole yhtään huonot fiilikset! Huomenna on myös mahdollisuus lähteä karaokea laulelemaan ja sen mahdollisuuden todellakin käytän! Mahtavaa, ootan niiiiiin innolla! :) 

Oisko tää kiva laukku huomenna?

Kumpaakohan näistä ihanista hajuvesistä huomenna laitan?! 

...kynnetkin on jo lakattu!

Home sweet home!

Voipunut ja reissussa rähjääntynyt tomumaja aseteltu sohvalle selälleen ja jalat ojennettu (siis käsillä avustettu) kohti kattoa. Reissu oli kiva, mutta kotiinkin oli kiva tulla. Ainakin hetkeksi, kunnes seinät alkaa taas ahistaa ;) Luulen että unikin tulee ensyönä aika pian kun viime yö oli mitä oli sitä käytävä-älämölöä kuunnellessa...

Kyllä tuommonen usean tunnin autossa istuminen kahtena peräkkäisenä päivänä on aika tiukka suoritus, lonkka menee siitä istumisesta tosi kipeäksi, istuma-asento on inhottavin kaikista. Laivassa liikuskelu teki varmasti hyvääkin, mutta ne portaat kyllä oli ikäviä kulkea kuten kirjoitinkin ja helleilma turvotti jalkoja entisestään. Oikean jalan polvikin on ihan jäykkä turvotuksesta. Nyt pitää maata jalat kohti kattoa jonkin aikaa ja huolehtia nesteiden ja kivennäisaineiden saannista...

Meidän pikkukaksikko oli aika hellyttävä äsken... Tyttö kyseli: "Äiti, miksi sä makaat noin sohvalla? Onko sun jalat kipeet ja turvoksissa?" Totesin että joo... Johon neiti: "Mää arvasin!" :D Ja poika tähän: "Äiti, onko sun lonkka kipee?" johon myöntävästi vastattuani seurasi viimeksi kuluneilta kuukausilta tyypillinen jatkokysymyssetti: "Miksi? Milloin se paranee?" Joo-oh, sen kun tietäisin itsekin niin lapsen kysymykseen olisi helpompi vastata... Voi toinen.

Mut kyllä tää taas tästä kun huomisen ottaa levon kannalta ja tekee vaan fysioterapialiikkeet. Lauantaina pääsee taas paremmin liikkeelle!

Laivalla

Terveisiä Tallinnan satamasta! Risteily on yli puolivälin ja kyllä on lapset olleet innoissaan (kuten myös välillä aika levottomia ja jännittyneitäkin, onhan tää heidän eka reissunsa isoilla laivoilla). Aikuisetkin on olleet innoissaan... ;) Tai no, välillä on vähän ollut pientä hermostuneisuutta ainakin meidän perheen kahdella aikuisella kun lapsilla on vähän liikaa välillä virtaa, mutta se vaan pitää ymmärtää kun on niin erilainen ympäristö mitä yleensä.

Yöllä muistui mieleen, miksi täällä laivalla on lasten kanssa reissatessa hiukkasen eri meininki kuin jos olisi ihan aikuisporukalla aikaa viettämässä tai juhlimassa. Eli on vaan ymmärrettävä, että porukka juhlii ja mölyää eikä yhtään ajattele, jos joissakin hyteissä onkin pieniä lapsia nukkumassa... Mä ja mies herättiin siihen, että meidän hytin oven takana alkoi oikein kunnon tappelu. Meillä on hytti keskellä käytävää sellaisessa kohdassa, jonka ohi kaikki käytävän päätyhytteihinkin menevät kulkevat, joten porukka jäi muutenkin tuohon edustalle välillä höpöttämään ja mölyämään. Siinä sit oli joku porukka höpöttämässä, joku ihan viaton nuorempi mies kulki porukan ohi, kun vastapäisestä hytistä joku mies tuli "mee ****n siitä" huutaen ulos ja jotenkin nämä miehet onnistuivat laittamaan ihan kunnolla tappeluksi/painiksi niin, että ovet, lattia ja seinät vaan kolisi ja vanhemmalla miehellä oli sorminivel pois paikaltaan, samoin olkapää. Kai se nuorempi mies joutui siinä sit puolustautumaan. Ihmiset on hulluja välillä kun ovat tarpeeksi päissään tai muuten sekaisin :(

Tää koko tappelu ja siihen liittyvä keskustelu, meteli ja jälkiselvittely kuului ihan selkeästi meidän hyttiin, onni oli, etteivät tosiaan lapset heränneet... Mä en saanut enää tuon jälkeen nukutuksi (joskin en muutenkaan nuku laivalla koskaan hyvin). Ystäväperheen naapurihytissä oli puolestaan ollut bileet, joten ei heilläkään kovin kaksinen yö ollut. Jos ois kavereiden kesken liikenteessä, nuo hyttibileetkin ehkä ymmärtäisi, mutta lasten kanssa reissatessa sitä vaan ajattelee pelkästään lasten etua ja yksi näistä eduista ovat hyvät yöunet... Ja lapsia edes jotenkin ymmärtävät kanssamatkustajat.

Mutta joo, muuten on ollut kyllä ihan jees risteily. Aika perusmeininkiä kuten risteilyt ovat yleensä, ei mitään yllättävää, mutta mukavaa kuitenkin. Tax freesta on jo hajuvesiä ostettu (oon hajuvesifriikki!) ja kunhan laiva lähtee satamasta, aukeaa tax free taas uudestaan, jolloin täytyy vielä muutamat karkit ja sen semmoiset hakea kotiinviemisiksi.

Kävelyä on tullut harrastettua täällä ja portaissakin oon kulkenut ylös-alas välillä kun noita hissejä ei aina jaksa odotella... Äsken pikkumies jäi isänsä kanssa päiväunille hyttiin ja tultiin taas portaita kiiveten (!) useampi kerros ylemmäs tänne "lastenmaailmaan", jossa neiti kuusvee on ihan innoissaan viilettämässä parhaillaan :) Portaat on hankalia ja hitaita mulle kulkea, mutta onpahan taas ainakin kuljettu ja liikuttu huomaamattakin. On tää sen verran iso laiva, että kävelyä tulee väkisinkin. Mutta onneksi on myös paljon istumapaikkoja... Parin päivän päästä tietää taas kävelleensä, ah ihanuutta ;)

Katohan kun kohtahan myö lähettiin laevalle!

Pakkailut almost ready ja nyt lepuutan! Lähipäivät mennään lasten ehdoilla ja suunnataan ainakin "Ruotsin laivalle", tosin se menee kohti Tallinnaa :D On se jännää, ainakin lasten mielestä, jotka eivät koskaan isoilla laivoilla ole vielä olleet eivätkä yhtään osaa kuvitella, minkä kokoinen ja muutenkaan millainen laiva on :) Ystäväperhe lähtee myös, joten sekä lapsilla että myös aikuisilla on hyvää seuraa mukana. Kiva on lähteä! Kyllähän tällaiset risteilyt joka kesään jotenkin kuuluu.

Oikeastaan oon koittanut olla pakkaamatta yhtään mitään ylimääräistä, kun aina tuntuu, että roudaan reissuihin tosi paljon enemmän tavaraa mitä tarvitsee. Tuo mukaan lähtevien vaatteiden ja tavaroiden miettiminen onkin vienyt enemmän aikaa mitä pakkailu itsessään... Lapsille voi nyt ottaa vaihtovaatetta paritkin ekstrakappaleet mutta omaa tavaramäärää on syytä tarkastella aina hyvin kriittisesti :D Nyt varsinkaan en kaipaa yhtään ekstrakannettavaa reppuun mukaan kun tossa vammajalassa on ihan tarpeeksi jo itsessään "raahattavaa."

Tänään olin aamulla aika huonolla tuulella jostain syystä (en tiedä miksi, ei oikeestaan oo mitään erityistä syytä siihen, taitaa olla jotain naisten kotkotuksia nää fiilikset vaan :D). Vielä enemmän ärsytti, kun mies pyysi siirtämään rahaa käyttötilillemme ja arvelin, että mun rahat alkaa olla aika vähissä tässä vaiheessa kuukautta kun ei mitkään hurjat tulot tosiaankaan sairauspäivärahoilla ollessa ole... Mutta olipa kiva ylläri kun huomasinkin, että mulle oli tullut lomarahoja! 

Olin jotenkin käsittänyt mun lomasaldoja ja poissaolotietojani työnantajan järjestelmästä taannoin katsoessani, että mun lomarahat ois siirretty lomarahavapaiksi. Niin ei sit vissiin ollutkaan vaan ne lomarahavapaana näkyneet päivät olivat jotain muita vapaita, jotka tässä pitkän töistä poissaolon aikana ovat kertyneet. En sitä sitten sen enempää jaksanut siinä

vaiheessa selvitellä... 

Mieluummin otan kyllä vaikka rahana noita lomapäiviä, koska mulla on vielä aiempia lomiakin säästössä ja sit vielä kuluneen vuodenkin ajalta kertyneet lomat. Nyt kun ei yhtään tiedä tätä mun kuntoutumisaikataulua ja töihinpaluun ajankohtaa, ei nuo lomat just nyt ole ajankohtaisia. Eivätkä sittenkään varmaan kun palaan töihin, koska työterveyden ja esimiesten kanssa on ollut alustavasti puhetta, että palaan sit aikanaan aluksi osa-aikaisesti töihin (eli osittain olen sittenkin vielä sairauslomalla). Noin siksi, että tämänhetkinen vointi huomioiden on tunnistettu, että töihinpaluu tulee olemaan iso rasitus mun jalalle, vaikka välillä istuisin ja välillä seisoisinkin. Täytyy jättää aikaa myös pitkäjänteiselle kuntoutukselle ja fysioterapialle, johon ei ole samalla tavalla mahdollisuutta silloin, jos heti oisin töissä kokopäiväisesti. Varmaan se töihinpaluu ottaa henkisestikin oman aikansa. Mutta nyt ei mietitä vielä sitä. Tunnen olevani niin puolikuntoinen fyysisesti, että ensin ois tavoitteena saada omaa fysiikkaa paremmaksi, kepit pois ja toimivampi, kivuton jalka takaisin ja sitten vasta on töiden aika :)

Höh, ei mun nyt tästä jalasta ja poissaoloista jne. ollut tarkoitus kirjoitella vaan tarkoitus oli lyhkäisemmin todeta, että siis ne lomarahat olivat kiva ylläribonus ja että päivä jatkui muutenkin kivana, kun käväistiin ystäväperheen tytön synttärikahveilla. Oikein leppoisa iltapäivä! Ja nyt kun pääsee taas vähän "etelään" laivareissulle, virkistää se paljon mua jo ajatuksena. Automatka tulee olemaan varmaan haastava kun ois tunteja istuttava, mutta mennään taas kerran "x pysähdyksen taktiikalla!" :D

Tän hetken sensuroimattomia tunnelmia sohvannurkasta...

Suomipop-festarin jälkifiilistelyjä

Jee! Oon koko päivän tunnelmoinut eilisissä Suomipop-festareiden fiiliksissä. 

Moni ystävä houkutteli mua lähtemään festareille mukaan, mutta olin tosi pitkään sitä mieltä, etten mä mihinkään kykene enkä jaksa lähteä ja muutenkaan ei huvita. No, perjantaina taas ystävät houkuttelivat lähtemään mukaan lauantaiksi ja kun katselin sääennustusta ja esiintyjäkattausta (tunnistakaapa kuvista osa esiintyjistä!), ja mies myös patisti että lähde vaan kun on mahdollisuus, päätin ostaa lipun lauantaille. Ajattelin, että katsotaan miten siellä pärjään ja aina pääsee poiskin jos ei pysty olemaan.

Tässä nyt istun sit sohvannurkassa eilisen jäljiltä. Vasemmassa jalkapohjassa on rakkula tai jokin hiertymä ja oikea leikattu puoli on kipeä reidestä ja takapuolesta (leikkauskohta kiristelee älyttömästi) ja lonkan ympärillä on jomotusta, särkylääkkeitä on otettu reiluhkosti, mutta silti oon älyttömän tyytyväinen siitä että lähdin! Päivä oli ihan huikea, esiintyjät mahtavia, sää upea, iloisia ihmisiä koko alue täynnä.  Muutamia sihijuomia juotiin mutta myös paljon vettä, koska oli toooodella kuumakin! Mutta järveltä myös välillä tuuli mukavasti alueelle.

Ja mikä parasta: mä ylitin itseni! En istunut koko päivänä juuri ollenkaan vaan keppien kanssa seisoskelin ja kävelin. Ja kävelin myös tähänastisen pisimmän matkani leikkauksen jälkeen - festarialueelta keskustan ravintolaan ja takaisin vielä festarialueelle. Eihän se vauhti päätä huimannut ja sanoinkin mun ystäville, että sori kun teillä menee aikaa mun odotteluun, mutta onneksi meillä oli hyvin aikaa. Skippasimme siis Apulannan kokonaan ja mentiin takas vasta kun Eppu Normaali aloitti soittamaan. 

Ihan koko Eppujen keikkaa ei loppuun asti kuunneltu. Siinä vaiheessa mun jalat jo huusi armoa ja olin ihan tyytyväinen, että ystävät ehdottivat, josko jo lähdettäisiin. Tänään on ollut olo kaikin puolin virkeä, on hymyilyttänyt lähinnä vaan :) Tällainen olotila kun säilyisikin! Just nyt on ihan sama, miten jalat toimii :D

Mökkeilyä, part three - ja lonkan dysplasiasta asiaa

Nyt ollaan matkalla mökiltä kohti kotia, hyvää aikaa bloggailuun! Saapa nähdä, monellako pysähdyksellä tänään selvitään. Ennen piti pysähtyä pieniä lapsia "huoltamaan" ja syöttämään, nyt äiti tarvitsee jaloittelutaukoja... On tääkin :)

Tosi mukava mökkeilyreissu oli kyllä. Sää oli tosi helteinen ja vaikka välillä kuumuus ärsyttikin vähän jokaista, oli kuitenkin tosi mukavaa, että ulkona vietettiin lähes kaikki päivät ainakin pääasiassa. Nähtiin myös sukulaisia ja jalkapalloa vahdattiin telkkarista, tottakai. Appivanhemmille suuri kiitos "täysihoidosta!"

Asiasta lonkkaan; eilen löysin netistä sattumalta mielenkiintoisen väitöskirjan (tai lopputyön? En ole varma, kummasta on kyse) 2000-luvun loppupuolelta. Se käsitteli mm. synnynnäisten lonkkadysplasioiden tyyppejä, syitä, seurauksia ja lonkan tekonivelleikkausten sekä osteotomialeikkauksien tuloksia ja mahdollisia komplikaatioita nuorilla potilailla. Sivuja oli 128, mutta luin nämä kaikki heti suurella mielenkiinnolla. (Todettakoon tässä, että oon myös omasta diagnoosistani huolimatta ollut aina muutenkin lääketieteestä kiinnostunut, aikanaan hain lääkikseenkin, joten luen välillä muutenkin lääketieteellisiä tutkimuksia ja muita artikkeleita...)

Mitäpä tuosta tutkielmasta selvisi? No, esimerkiksi se, että mun toipuminen/toipumattomuus omasta tekonivelleikkauksesta ei ehkä olekaan niin omituista tai erityisen hidasta. Tutkimustuloksissa mainittiin mm. se, että jos tekonivelleikatulla potilaalla on leikkausta edeltävästi ollut vajaakehittynyt, väärässä kohdassa sijainnut lonkkamalja ja epämuodostunut reisiluun nuppi (kuten mulla), on leikkaustulos huonompi ja komplikaatiot yleisiä leikkauksen vaativuuden vuoksi. Näin varsinkin on silloin, jos dysplasia on todettu yllättäen vasta aikuisiällä (ja suuri osa aiemmin huomaamattomista lonkan dysplasioista todetaan keskimäärin 30-35 -vuotiailla ja yleisemmin naisilla!). Aika isokin osa näiden syiden vuoksi leikatuista on joutunut käyttämään keppiä/keppejä kävelyn tukena sekä ennen leikkausta mutta mun yllätyksekseni pitkään myös leikkauksen jälkeen. Jopa niin, että keppi on jäänytkin kävelyn tueksi, koska monelle jää leikkauksen vuoksi ontumista.

Mistä tuo ontuminen sitten vielä leikkauksen jälkeenkin johtuu? Sitä oli tutkittu myös ja lyhyesti muntyyppisen tilanteen ollessa kyseessä se johtuu siitä, että leikkauksen jälkeen tai leikkauksen vuoksi yleisesti jää heikkoutta sekä keskimmäiseen pakaralihakseen että lonkan lähentäjiin ja loitontajiin. Hermovauriot ovat myös melko yleisiä dysplastisten lonkkien tekonivelleikkauksissa sekä osteotomialeikkauksissa. Lisäksi sitten vielä muitakin komplikaatioita voi ilmetä joko heti leikkauksen jälkeen tai myöhemmin - tulehduksia tai mm. nivelen väärästä asennosta, liukupinnan kulumisesta tai nivelen jonkun osan irtoamisesta johtuvia komplikaatioita.

Mietin eilen aineistoa lukiessani, että "mitä ihmettä, nämähän kuulostavat just samantyyppisiltä oireilta mitä mulla on!" Ja että miksi en ole ollut tällaisista asioista kunnolla tietoinen ennen leikkausta enkä sen jälkeenkään. Aika vähän mulle on lääkärien toimesta kerrottu näistä kaikista asioista ja itse olen sitten ihmetellyt, miksi toipuminen on vaan kestänyt ja vaikuttaa kestävän. Ei se riitä, että kerrotaan vaan ympäripyöreästi, että "toipuminen kestää pitkään" tai että "kyllä siitä ajan myötä ihan hyvä tulee." 

Nyt mä vasta alan ymmärtää, kun näitä materiaaleja olen löytänyt apua etsiessäni ja tilannettani ihmetellessäni, että todellakin omistan spesiaalilonkan ja että todellakaan ei pidä verrata omaa toipumista muihin lonkkaleikattuihin - tai korkeintaan heihin, joilla on lonkan dysplasiaa hoidettu leikkauksilla.

Jos jotakuta lukijaa kiinnostaa tämä kyseinen väitöskirja, löytyy se osoitteesta 

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/22514/totalhip.pdf?sequence=2

Miltä teistä lukijoista tämä teksti/tilanne vaikuttaa? Kuulostaako "mun tapaukselta?"

No mutta se tästä lonkkapaasauksesta tällä erää :) Nyt keskityn maisemien katseluun...