Työterveyskuulumisista mummon mökille ja takaisin kotiin

Aamulla kävin työterveydessä. Mulla oli aamun ensimmäinen aika omalle lääkärille. Oli melkoinen härdelli siellä kun astelin sisälle; Elisalla oli iso vika, joka käytännössä laittoi myös työterveydenkin kaikki yhteydet ja ohjelmat toimimattomaan moodiin. No, mun lääkäri kirjoitteli juttuja perinteiseen tyyliin, kynällä paperille muistiin ja hyvin pärjättiin :) 

Lääkäri kertoi, että hän onneksi oli eilen lukenut jo mun viime käyntikerran kuulumiset järjestelmästä (oli itse silloin vielä lomalla ja toinen lääkäri kirjoitti kontrollikäynnin asiat ylös). Oli kuulemma hyvä ja kattava statuskatsaus. Vein myös eilen fyssarilta saamani palautteet/statuskatsauksen mukanani. 

Keskustelimme tilanteesta oikein hyvissä tunnelmissa. Tykkään paljon tästä lääkäristämme, vaikka edellinenkin omalääkäri oli oikein mukava. Mutta tämä nykyinenkin omalääkäri ottaa kokonaistilanteen erittäin hyvin huomioon ja kohtaa hienosti ihmisen ihmisenä, positiivisella, huumorintajuisella, avoimella asenteella. No mut kuitenkii... Kerroin siis missä mennään ja lääkäri toki näki muutenkin mikä on tilanne, kun jalka on reidestä ja polvesta turvonnut ja aika arka + eilisen fyssarikäynninkin "hurjan saliharjoittelun" kyllä on tuntenut tänään kipuna, jäykkyytenä ja inhottavina reidessä menevinä sähköiskuina. Pohdiskelimme yhdessä osa-aikaisen töihinpaluun aikataulua, mutta ei siihen oikein mitään varmaa vastausta tai päätöstä pystynyt vielä tässä vaiheessa sanomaan. 

Kerroin, että haluaisin kyllä jo kovasti normaaliin arkeen kiinni, mm. töihin. Että on rankkaa, kun ei pysty yhtään sanomaan toipumisaikataulusta mitään, ihmiset kommentoivat kaikenlaista eivätkä välttämättä ymmärrä tilannetta ja mikä mun vointi oikeasti on, kun kipu ei aina näy päällepäin. Enkä jatkuvasti siitä jaksa ja viitsi valittaa enkä puhuakaan, kun tuntuu, etteivät ihmiset ketään "turhanpäiväisiä valittajia" jaksa kuunnella ja ihan tarpeeksi tätä lonkka-asiaa on muutenkin vuoden mittaan vatvottu ja tullaan vatvomaankin. Joka tapauksessa ainut asento, jossa ei tunnu juurikaan kipua, on maata liikkumatta selällään sängyssä. Siinäkö sitten töitä tekisin... :) Kädet ylhäällä, läppäri jostakin katosta roikkuen? No ei nähnyt lääkäri siinäkään järkeä :) Se ei edistäisi toipumista ollenkaan. Olkoonkin, että etätöitä voisikin tehdä varmaan pari päivää viikossa, luulenpa sen olevan sovittavissa.

"En todellakaan sua töihin tuputa yhtään ennemmin kuin on järkevää, mutta on hyvä ajoissa jo miettiä näitä asioita..." mietti lääkäri. Samaa mieltä olin tästä, varsinkin kun osa-aikainen töihinpaluu/sairauslomakin vaatii oman paperirumbansa Kelan ja työnantajan kesken. "Mä uskon kyllä että ihan varmasti tuut palaamaan töihin tavalla tai toisella, mutta nyt ei ole oikea hetki, et selkeästi ole vielä työkuntoinen. Kuntoutetaan sua rauhassa ja katsotaan, mitä leikannut ortopedi tuumaa elokuussa ja katsotaan sen jälkeen taas tilannetta uudestaan." Lääkäri oli tyytyväinen, että olin oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä ortopediin ja että elokuun jatkotutkimusajat onnistuivat noinkin hienosti ilman lähetteitä. Oli samaa mieltä, että nyt olisi työterveydestäkin käynnistetty jatkotutkimuksia jalan osalta.

Elokuussa olis myös tarkoitus järkätä työterveysneuvottelu, jossa jutellaan mun työkyvystä. Sinne olisi tarkoitus osallistua ainakin mun, mun esimiehen, työterveyshoitajan ja -lääkärin. Kela "vaatii" nykyään tällaisen keskustelun kun on pitkä töistä poissaolo takana (yleensä jo 90 sairauslomapäivän jälkeen, mutta mun tilanne oli niin selkeä silloin kun leikkausta odottelin, ettei sitä tarvittu silloin), mutta se on muutenkin hyvä kun avoimesti asioista keskustellaan ja kaikki ovat tietoisia tilanteesta. Ja yhdessä on helpompi myös miettiä mahdollisia töihinpaluuta helpottavia toimenpiteitä/sopivaa työnkuvaa/muita järjestelyjä jne. 

Toki laki normaalisti määrää, että kenenkään terveydentilasta ei voi puhua noin vain, mutta mulla on ollut tämä avoin linja asiasta koko ajan ja nytkin sanoin, että kyllä töissä mun tilanne tiedetään niin lähimpien ja kaukaistenkin työkavereiden kuin esimiestenkin osalta. Ei mulla ole ollut syytä salailla mitään "ja onhan mulla blogikin, jota avoimesti kirjoitan ja jonka kaikki näkee, jos haluaa", sanoin. Lääkäri totesi: "Ai niinhän olikin! On kyllä tosi hieno juttu, että oot avoin tässä asiassa, se helpottaa sua itseäsi ja vertaistuki ja avoimesti asioista kertominen auttaa myös muita, joilla on ihan sama diagnoosi..." No meitähän ei nyt kauheasti täältä Suomesta ole eteeni sattunut, mutta onneksi edes yksi :)

Olin kyllä aika reipas, kun kävelin työterveydestä sitten vielä fysioterapian salille :) Tein siellä kaikista tuntemuksista ja kivusta huolimatta, tosin kipua koko ajan kuunnellen, tosi varovasti mulle eilen opastettuja liikkeitä. On se aika älytöntä tässä kunnossa koittaa jotain jalkaliikkeitä ährätä lähes tuloksetta (ja vastuksetta) huippuluokan salilla, ja vielä älyttömämpää raahustaa siellä keppien kanssa. Mutta kun siellä käy muitakin "vajaakuntoisia" vaikeavammaisista lätkäpelaajien ja urheilijoiden kautta meihin kiinteytyjiin ja tavallisiin tallaajiin moninaisten apuvälineiden kanssa, on siellä kuitenkin ihan vertaistensa joukossa. Kuka kuntouttaa mitäkin kropan osaa...

*Huokaus* 

Se tosta lonkasta tällä erää. Nyt on vielä laitettava loppuun muutamia kuvia mummoni mökiltä ja tämänpäiväiseltä autoreissulta, veimme nimittäin lapset mummon mökin rantaan, josta mun äiti ja iskä tulivat lapset hakemaan veneellä meidän omalle mökille saareen.

Huhhuh kun oli kuumaa ja kosteaa (alin kuva autosta), samat kelit kuin lähes 4 v sitten, jolloin meidän poikamme syntyi! Mutta nyt on ihan mahtavat mökkeilykelit, kyllä lapset nauttivat, kun pääsevät mummin ja ukin kanssa mökille, kalaan, uimaan jne moneksi päiväksi... :) Ois kyllä itsekin tehnyt mieli omalle mökille jonnekin uimapatjalle keskelle järveä kellumaan, mutta ei voi mitään, ei vaan pysty. Nautitaan nyt sitten muutamia päiviä "hiljaisuudesta ja omasta rauhasta." (Hah, volumet vaan kaakkoon :D)