Eilen illalla aloitetulla pohdinnalla ihmisten käyttäytymisestä jatkan tietyllä tavalla vieläkin. Tosin käännän tämän pohdinnan Ehlers-Danlosin oireyhtymän (tai syndrooman, EDS-kirjainyhdistelmähän tulee S:n osalta syndrooma-sanasta) diagnoosin saaneisiin ihmisiin ja heidän monimuotoisuuteensa. Oirekirjon laajuuteen ja toisinaan monimutkaisuuteenkin.
EDS on ollut esillä julkisuudessa kuluneen vuoden aikana jonkin verran, usein henkilökuvien kautta (mikä on minusta mukava, henkilökohtaisempi tapa kertoa elämästä sairauden kanssa) eikä pelkästään sairauden ja siihen liittyvien eri oireiden ja alatyyppien kuvaamisen kautta. Sinänsä tämä julkisuus on kai aina harvinaisille sairauksille hyvästä, ainakin ihmiset kuulevat, että tämänkin niminen sairaus - tai monisyinen geenivirheestä johtuva oireyhtymä hyvin monenlaisine oireineen - on olemassa. Olen kuitenkin miettinyt sitä, onko näissä jutuissa, artikkeleissa ja haastatteluissa tuotu esiin niitä kaikkein olennaisimpia asioita ja annettu tarpeeksi kattavaa kuvaa EDS:sta? Kuvattu tarpeeksi sitä, miten monimuotoisia oireet kullakin ihmisellä voivat olla eikä ole kahta täysin samanlaista oireita ja vammoja omaavaa EDS:ää sairastavaa? Että toimintakyky voi vaihdella jopa päivittäiselläkin tasolla? Miten sairaus käytännössä vaikuttaa arkielämään? En tiedä. Jokainen juttuja itse lukenut voi tätä miettiä itse.
Itsekin kirjoitin jatkokertomuksen tarinaani Niveltieto-lehdessä 2/2016. Vaikka tästä jutusta olen saanut paljon hyvää palautetta, mietin jälkikäteen minäkin sitä, kerroinko jutussa tarpeeksi kattavasti oireiden monenlaisista ilmenemisistä. Toivottavasti. Jotkut juttuni lukeneet ovat toisaalta ehkä nykyään blogiani seuranneet, ja täällä ainakin pyrin kertomaan asioista tarkemmin ja kattavammin.
Me kaikki Ehlers-Danlosia sairastavat, tuttavallisesti eddyt, olemme kaikki yksilöitä, ja meillä on jokaisella hyvin erilaiset oireet eri puolella kehoa nivelistä ihon ja hermoston kautta sydän- ja verenkiertoelimistöstä sisäelimiin ja päähän. Kaikkialla. EDS kun on perinnöllisestä sidekudoksen hauraudesta johtuva oireyhtymä, ja ihmisen kehossa sidekudos on kuin liimaa: hyvällä liimalla keho pysyy kasassa ja huonolla liimalla romahtaa. Jokaisella ihmisellä on yksilölliset geenit ja sitä kautta myös yksilöllinen tilanne.
Jos ajatellaan yleisintä EDS-tyyppiä, hypermobiilia alamuotoa, tämänkin ryhmän alle mahtuu ihmisiä, joilla on vielä suhteellisen lievät oireet, jotka eivät vielä kovinkaan paljoa vaikuta arkielämään, kun jaksamisensa huomioi, mutta löytyy myös toinen ääripää, joissa oireet ovat jo erittäin vaikeita ja invalidisoivia, vaikeavammaisuuteen johtavia tai jo johtaneita. (Puhumattakaan kaikkein harvinaisimmista EDS-alatyypeistä kuten vaskulaarinen muoto, joka vaikuttaa elinikäänkin, koska se vaikuttaa eniten sydän- ja verenkiertoelimistöön aiheuttaen näihin erittäin vakavia komplikaatioita. Tästä tai muista EDS-alatyypeistä voi jokainen halutessaan ottaa itse selvää mutta keskityn tässä hypermobiiliin muotoon.) Itselläni ja muutamalla lähipiiriini kuuluvalla ihmisellä oireet ja vammat keskittyvät ennen kaikkea niveliin. Meiltä jokaiselta löytyy myös muitakin yksilöllisiä oireita, häiriöitä tai vikoja eri puolella kehoa, koska EDS on koko kehoon sidekudoksen haurautta aiheuttava sairaus mutta eniten meillä on ongelmia joko kehon suurissa tai pienissä nivelissä.
Meidän oireemme ja vammamme eivät uhkaa henkeä (tosin niinkin voisi olla, jos hoidon suhteen myöhästytään, vitkutellaan tai tehdään jopa vakavia hoitovirheitä tiedonkulun puutteesta tai ymmärtämättömyydestä johtuen) mutta me kaikki olemme tavalla tai toisella vaikeavammaisia. EDS vaikuttaa toimintakykyämme huomattavasti vaikeuttavasti ja huonontavasti. Fysioterapia tai muu kuntoutuskaan ei tilannettamme juurikaan paranna, joskin se vähintäänkin ylläpitää toiminta- ja liikkumiskykyämme. En edes uskalla miettiä, missä kunnossa itsekään ilman kuntoutuksia, fysioterapiaa ja altaalla käymistä olisin nyt...
Tarvitsemme enemmän ja vähemmän apua arjen toiminnoista selviämiseen sekä liikkumiseen. Toisaalta olemme myös vahvoja, rempseitä, jämäköitä ja huumorintajuisia perheellisiä ihmisiä, jotka pyrkivät pärjäämään elämässä ja tekemään itse niin paljon asioita kuin mahdollista. EDS saattaa hidastaa tahtia ja määrätä jopa aikatauluja elämälle mutta ei se silti meidän elämäämme pelkästään ja täysin määritä. Todellakaan.
Joillakin meistä on vaikeuksia tehdä käsillä asioita, koska kyynärpään ja sormien nivelet taipuvat niin paljon, että on vaikea tarttua esineisiin, pitää kiinni kahvoista, puristaa, kantaa. Käsissä ei ole voimaa tai jos yrittää jotakin kantaa, sormien ja kyynärpäiden nivelet lähtevät pois paikoiltaan. Menevät sijoiltaan eli siis luksoituvat. Olkapäitä on saatettu korjata tai jäykistää. Myös leuoissa on ongelmia, ne menevät sijoiltaan, "tipahtavat", jäävät lukkoon. Näiden lisäksi vammoja ja oireita on myös mm. lonkissa ja polvissa, joihin on jo tehty tai tehdään erilaisia yksilöllisiä leikkauksia.
Joillakin suurimmat ongelmat ovat tai ovat olleet suurissa nivelissä. Erityisesti olkapäissä, polvissa tai lonkissa. On tehty leikkauksia pois paikoiltaan jatkuvasti menevien nivelten vuoksi, joilla on saatu ongelmia jollakin tavalla korjatuksi mutta on jouduttu tekemään myös radikaalimpia leikkauksia, joilla nivel on tehty täysin liikkumattomaksi. Tästä esimerkkinä mullekin mahdollisesti suunniteltava polven jäykistysleikkaus, jossa nivel jäykistettäisiin kokonaan liikkumattomaksi. Sekin on parempi vaihtoehto kuin nivel, joka ei pysy paikoillaan mitenkään.
Meillä EDS on iän myötä edennyt näin, niveloireiden koko ajan vaikeutuessa. Joku on joutunut leikkausten kierteeseen jo nuorena, joku vähän myöhemmin mutta suhteellisen nuorella iällä kuitenkin. Meillä selkeästi EDS on aiheuttanut nivelongelmien vaikeutumista ja sitä kautta sairauksien etenemistä, mikä aiheuttaa invalidisoitumista ja erilaisten apuvälineiden tai muiden apujen tarvetta. Kipuja on paljon, kuvitelkaapa omalle kohdallenne joko koko ajan pois paikoiltaan oleva nivel tai että nivel käy vaikeasti pois paikoiltaan kymmeniä kertoja päivässä. Eikä vain yksi nivel vaan useampi nivel kehossa! Niitähän kun piisaa ihmisellä. Näitä sitten joko itse muljauttelet, niksauttelet ja naksauttelet paikoilleen toivoen, että ne pysyvät aisoissa taas hetken, mutta joissakin tapauksissa joutuu myös käymään ensiavussa, jotta sieltä saisi avun vaikeaan nivelen sijoiltaanmenoon. Kun EDS on tällaisessa vaiheessa, mitkään nivelten tuet tai ortoositkaan eivät enää auta, nivel luksoituu pienestä millienkin liikkeestä.
Tästä kaikesta edellä kirjoittamastani huolimatta on kuitenkin muistettava, että kaikki EDS-potilaat eivät koskaan invalidisoidu EDS:stä huolimatta. Joillakin puolestaan oireet ovat vielä suhteellisen lieviä, niitä ei oireyhtymän harvinaisuuden ja erikoisuuden vuoksi terveydenhuollossa ymmärretä tai tunnisteta ajoissa ja tämän vuoksi oikeanlainen, mahdollisesti ennaltaehkäisevä kuntoutus, hoito tai apuvälineet eivät tavoita tätä kyseistä henkilöä ajoissa. Jos taas näin tapahtuu, oireet voivat pahentua nopeasti ja aiheuttaa niin paljon ongelmia ihmiselle, että hän ehtii vaikeasti invalidisoitua jo ennen kuin hän pääsee oikeanlaisen hoidon ja avun piiriin. Tai sitten EDS todetaan esim. leikkauksessa tai sen jälkeisessä kuntoutuksessa ilmenneiden komplikaatioiden jälkeen, kun vihdoin palaset alkavat loksahdella kohdalleen. Kyse ei ole kuitenkaan diagnoosihakuisuusesta, ei todellakaan. Voin vannoa, ettei KUKAAN järjellinen ihminen halua EDS:ää riesakseen, sillä tämä voi pahimmillaan olla - anteeksi suora ilmaisuni - helvettiä. Mutta juuri tämän vuoksi oikea-aikainen diagnoosi nimenomaan onkin niin kriittisesti tärkeä asia. Ilman oikeaa diagnoosia ei voida myöskään hoitaa, kuntouttaa eikä ennaltaehkäistä mahdollisia vakavia komplikaatioita, mikä on vain ja ainoastaan järkyttävää!
Olisi myös tärkeä huomioida EDS-diagnosoidun ihmisen kokonaisvaltainen hoito, jolloin hän ei joutuisi itse valtavaan myllytykseen ja pompotteluun erikoisaloilta toiselle ilman kenelläkään selkeästi olevaa hoitovastuuta tai ymmärrystä asioista. Sillä tätähän me olemme koko kehoon vaikuttavine oireinemme ja vaivoinemme: monen erikoisalan potilaita.
Eilen juttelin pitkästä aikaa ystäväni kanssa puhelimessa. Hän mainitsi jossakin vaiheessa, että välillä on valittava sanansa melko tarkasti, koska olen itse oman sairauteni asiantuntija - ja hän ei siis halua aiheuttaa mahdollisilla kommenteillaan mitään ylimääräistä hässäkkää tai mielipahaa. Tottakai mulle voi ja saa kommentoida tähän mun sairasteluunkin liittyen asioita ja kysellä niistä, tietysti, ja tuleehan mun kanssa yhteyksissä ollessa välillä väkisinkin EDS jollakin tavalla puheeksi tai se näkyy vähintäänkin päivittäisessä elämässä niin, että mun on otettava tietyt asiat aina huomioon (esim. liikkuminen, esteettömyys, omat voimavarat ja jaksaminen jne). Mutta toivoisin eniten sitä, että jos joku haluaa kommentoida todella suoraan mulle asioita (ja mä siis arvostan suorapuheisuutta, kunhan se ei ole loukkaavaa puhetta vaan perustuu faktoihin) erityisesti EDS:ään liittyen tai juuri mun tilanteeseen liittyen, hän ottaisi ensin edes perustasolla selvää, millainen sairaus EDS onkaan ja millä tavalla se vaikuttaa elimistöön. Tästä on kyllä hyviä perustason tietopaketteja saatavilla. Tai ihmiset reilusti kyselisivät, millaista mun ja meidän perheen arki on. Ei mua lyhyen hetken näkemällä saa käsitystä siitä, mikä mun toimintakyky on tai millaisia oireita mulla on, kaikki ei näy ulospäin (paitsi se liikkumisen vaikeus tietysti näkyy aina).
Eniten meitä EDS-diagnosoituja voi loukata siten, että kommentoi sairastuneelle asioita arvostellen ja ihmetellen mutta oikeasti ei ole ottanut tästä oireyhtymästä ja siihen liittyvistä oireista tai vammoista ollenkaan selvää. Tietämättömyys aiheuttaa eniten ongelmia niin omassa lähipiirissä kuin terveydenhuollossakin.
Meistä jokainen on yksilö ja tärkeä ihminen omille läheisilleen, kukaan ei ole vain "se vaikea, hankala EDS-potilas." Ei meistä kukaan tahallaan ole vaikeasti sairas tai omaa omituisia, erikoisia oireita. Vähättely ja tahallinen ymmärtämättömyys on pahinta, mitä voit EDS:ää sairastavalle ja hänen läheisilleen aiheuttaa. Tämän toivoisin jokaisen meitäkin hoitavan ja auttavan lääkärin, hoitajan, fysioterapeutin tai muun henkilön, ystävienkin ja tuttujenkin, muistavan. Vaikeista, oudoista tai jopa käsittämättömän erikoisista oireista ja vammoistamme huolimatta meidänkin elämällämme on merkitystä.