Midnight

Surkea yö takana. ...joo, hienoa aloittaa postaus näin, mutta nyt annan tulla asiat ulos, että saisin ne pois mielestä pyörimästä. Varoitan siis jo nyt, ei oo mikään kivan ihana postaus tämä, pusipusi ja naminami.

Erehdyin illalla myöhään ennen nukahtamista hetken verran ajattelemaan ensi viikon ortopedin vastaanottoaikaa. Jotenkin taas samastuin siihen tilanteeseen niin, että alkoi jännitys ja kuvittelin jo itseni kuulemassa tutkimustuloksia siinä vastaanottohuoneessa. Sydän alkoi hakata kovempaa ja tunsin sen samantyyppisen jännityksen, mikä siellä polilla ollessa usein on. Asiaa ei helpottanut myöskään se, että toissayönä näin unta, jossa olin menossa leikkaukseen ja mulla oli jotain letkuja kiinni kropassa ja happiviikset myös naamalla jostain syystä. Kai se uni oli joku alitajuinen pelko tulevasta tai flashback menneestä...

Sitten mä mietin yöllä, mitä mä teen, jos ortopedi sanoo, ettei tutkimuksissa olisi löydettykään mitään ja että nyt ei oo tietoa, miten mua voisi auttaa. Mitä sitten? Jäänkö mä tyhjän päälle? Vai vieläkö joku huippulääkäreiden konklaavi voi yhdessä miettiä, mitä tuolle lonkalle olisi tehtävissä? Eihän voi olla niin, että alle nelikymppisenä vaan eläkeputki jo näkyisi edessä, kun ei yhtä jalkaa saada toimivaksi ja kivuttomaksi! Aloin jo suunnitella laittavani mun ortopedille meiliä, ettei tästä jännityksestä tule yhtään mitään ja että mitä sieltä löytyi ja onko jotakin tehtävissä... Mutta nyt ollaan kuitenkin jo perjantaissa ja vastaanottoaika on ensi keskiviikkona, joten kaipa mä vielä muutaman päivän kestän.

Yölliset ajatukset hiipivät myös tulevaisuuteen ja siihen, kuinka pienestä lopulta voi olla kiinni se, että tekonivel toimii ja pysyy paikallaan kuten pitää. Kohta alkavat taas liukkaat kelit ja liukastua ei saa. Ei nyt eikä mielellään enää koskaan, seuraukset voivat olla tuhoisia, kuten eräästäkin tapauksesta vastikään kuulin. Mulle on myös sanottu jo aiemmin (ja kuvista myös näkee), että mun epänormaalista lantion luustosta johtuen tekonivelen kuppiosa on niin vähässä luussa tälläkin hetkellä jo kiinni, että se ei tule kestämään niin pitkään kuin nykytekonivelet yleensä kestävät ja että kun uusintaleikkauksia hyvässä lykyssä (tai huonossa, mutta minkäs teet) tulee eliniän aikana useita, on aina vaan vähemmän luuta, mihin kuppiosa kiinnittää ja leikkaukset tulevat olemaan aina vaan vaikeampia ja lopputulokset epävarmempia.

Sittenpä alkoikin jo ahdistaa koko tämä hemmetin lonkkadysplasia ja oma tilanne. En tiedä, mihin aikaan mä lopulta nukahdin, mutta ainakin kolmelta yöllä olin vielä hereillä. Aamulla herätessäni mä olin vieläkin tosi surkealla mielellä ja kyyneleet vaan alkoivat valua mun silmistä. Väsytti ja musta tuntui siltä, että mä vaan olen vankina enkä pääse täältä mihinkään, en autolla ajaen enkä edes kävellen. Joskus vaan on päästettävä kaikki ulos, antaa tunteiden tulla ja mennä. Mutta on tää vuoristorataa - välillä pitkiäkin aikoja ihan hyvillä fiiliksillä, sitten käydään vähän matalammalla, kunnes taas noustaan ylöspäin. 

Tiedän, että mä selviän mistä vaan, mutta ylivahvaakaan en halua esittää, sillä on tää sellainen retki, että kenelle tahansa tilanne ottaisi koville ainakin aika-ajoin. Se joka muuta väittää, ei puhu totta tai ei ymmärrä ollenkaan. Kun on kerran synnynnäinen lonkkavika todettu, se on ja pysyy, vaikka leikkauksella olisi tilannetta pyritty korjaamaankin paremmaksi. Tämä on ihan eri juttu ja diagnoosi kuin vanhempien ihmisten tai urheilijoiden lonkan nivelrikko ja niistä johtuvien ongelmien korjaukset tekonivelleikkauksilla... Sen kun saisi ihmiset tajuamaan.

Että tämmöstä pohdiskelua tänään. 

No, lopulta löytyi tähän viime yön negatiiviseen ajatuskierteeseenkin taas vähän huumoria vastapainoksi... Eräälle henkilölle asioista purnattuani hän heitti, että mulle pitäisi hommata joku oikein värikäs mopoauto, jolla pääsisin kotoakin liikkeelle päivisin. (Mutta onko niissä sellaiset vaihteet, ettei niihin tarvita oikeaa jalkaa?) :D Tai sitten sellainen punainen vanhanaikaisempi katollinen ja ikkunallinen kolmipyöräinen mopo, jolla jotkut vanhemmat sedät ja tädit ajelivat joskus 80-luvulla... Onhan nuo ajatuksena ihan kamalia, mutta jos kuvittelee mielessään, miltä mä näyttäisin tuollaisilla ajellessani, alkaa naurattaa :)

Vekottimen kylkeen voisi liimata asiaankuuluvan tarran:

Ihan lonkalta se ajatus sitten lähti...