Viime yönä heräsin keskellä aamuyötä yhtäkkiä. Olin kyllä nukkunut ihan kohtuuhyvin, mutta liekö sitten talviaikaan siirtymisellä ollut vaikutusta tai sähköillä, jotka räpsyivät mun hereillä olemisen jälkeenkin päälle ja pois muutamia kertoja. Nyt oon sohvalla selälläni ja kirjoitan kynttilöiden valossa.
Yöllä mä olen aina suurten kysymysten äärellä ja niin nytkin, kun uni ei tullut enää. Pohdiskelin mm. sitä, missä menee ihmisen sietokyvyn raja. Kuinka paljon ja millaisia asioita me täällä keskellä arkielämää pystymme sietämään ja jaksamaan, ja missä vaiheessa aletaan mennä niillä rajoilla, että ollaan vaarassa mennä yli? Missä vaiheessa kuppi täyttyy ja kaatuu? Ja jos se kaatuu, miten se nostetaan taas ylös?
Kuten olen todennut täällä blogissakin, mun lähipiirissä on tapahtunut monenlaisia asioita viime aikoina. Moni käy läpi isoja juttuja, olivatpa ne sitten jokaisen joskus kohtaamia isompia kriisejä koko elämänkaaren aikana tai pienempiä mutta kuitenkin merkittäviä elämänmuutoksia. Kai se on ikäkysymyskin - ystäväpiiri on n. kolme-nelikymppistä, eletään ruuhkavuosia ja siihen liittyvää aikaa. Toisaalta moni pysähtyy ekan kerran vasta nyt miettimään, kuka sitä oikein onkaan, miksi, ja onko elämä mennyt niin kuin on odottanut ja toivonut. Ketä varten elämäänsä elää ja onko omilla valinnoillaan mahdollista vielä vaikuttaa omaan ja lähipiirinsä hyvinvointiin?
Sitten mä oon miettinyt sitä, kuinka paljon keskimäärin ihmisen "kuuluu" vaikkapa itkeä tai nauraa, että se lasketaan henkisesti hyvinvoivaksi. No, tottakai henkiseen hyvinvointiin liittyy paljon muutakin kuin pelkkä itku ja nauru, mutta ne nyt ovat tietyllä tavalla tunteiden ääripäätä. Vähän kuin viha ja anteeksiantokin. Mun käsitys on ollut aina, että henkisesti hyvinvoiva ihminen tuntee laidasta laitaan eri tunteita, mutta se osaa käsitellä realistisesti, mistä tunteet johtuvat eikä välttämättä siltikään lähde mukaan tunteidensa vietäväksi. Surun ei tarvitse tuottaa välttämättä itkua, ilon ja onnen naurua eikä vihan myöskään ylimääräisiä vihan purkauksia. Tunteet tulevat ja menevät, mutta ihminen ymmärtää niiden syyt ja seuraukset, käsittelee asioita omalla tavallaan, mutta hallitsee koko ajan tilanteen ja ymmärtää, miksi tuntee niin kuin tuntee. Kiihkoilematta, ilman hysteriaa, osaa käsitellä asiat realistisesti.
Mutta entä jos se realistisuus onkin vain kuori? Entä jos ihminen näyttää ulospäin tosi vahvalta ja hyvävointiselta, jaksaa pitää itsestään huolta niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden pystyy, kuuntelee myös muiden murheita, jaksaa tsempata, mutta on jäänyt itsestään ja omista tuntemuksistaan ulkopuoliseksi? Huijaa ehkä itseään ja uskottelee, että jaksaa kyllä, mutta on sisimmältään aivan lopussa?
En tiedä, onko mun kohdalla noin. Mutta oon miettinyt sitä, kun moni on sanonut ja ihmetellyt sitä, miten mä olen jaksanut tätä koko kulunutta aikaa yhtäkkiä todetun lonkkavian kanssa leikkaus ja tämä nykytilanne siihen vielä päälle. Ensin oon ihmetellyt kysyjille, että no kyllä sitä jaksaa, ei mulla oo mitään hätää. Että pärjään ihan hyvin. Välillä olin sitä mieltä, että en oo käsitellyt itseni kanssa tätä asiaa ollenkaan ja siten en oo vielä asian kanssa edes sinut. Sitten olin sitä mieltä, että alan jo hyväksyä, että tilanne on nyt tämä, mutta näillä mennään. Enkä häpeä tai vaivu synkkyyteen.
Mutta jos mä ihan rehellinen olen, niin itselleni kuin muillekin, kyllä mua tämä tilanne ahdistaa. En tiedä, onko se häpeää, mutta en mä ole sen kanssa sinut, että mun liikuntakyky on mitä on tällä hetkellä. Yritän näyttää urheasti kaikille, että hyvin tässä menee, erityisesti niille läheisille, joita asian tiedän vaivaavan eniten. Joillekin tietyille ihmisille oon pystynyt myös näyttämään tunteeni vähän paremmin. Mitään isoa romahdusta ei oo tullut, pari isompaa itkukohtausta kyllä, mutta niistäkin on nyt aikaa. Oon vahva mutta herkkä, ja esim. heti jos päästän tunteitani yhtään enempää ulos kuoreni alta, itken herkästi. Siksipä se kuori mun ympärillä on hyvinkin lujasti kiinni välillä. Mutta kuten tässä nyt pohdin, tuleeko jossakin vaiheessa raja vastaan...
Eilen kuulin ekaa kertaa Mary J. Bligen uuden biisin "Whole damn year." Se löytyy vaikkapa täältä sanoitusten kera:
En edes tiedä, mitä mä tunsin kun tuon kuuntelin, kylmät väreet meni pitkin ja poikin. Kannattaa kuunnella...
Mites olisi terapia? (Tämä ei ole mitään vittuilua, vaan ihan ehdotus.)
VastaaPoistaTässähän tätä kirjoitusterapiaakin tulee tehtyä... No, kyllä toki etsin apua sitten, jos alkaa näyttää liian synkältä. Vielä en niin syvissä vesissä mene, onneksi on myös hyvä tukiverkko ympärillä.
PoistaTää alkaa olla jo klisee, mutta sanon silti, että olipa taas niin tuttuja ajatuksia. Musta tuntuu, että se sietokyvyn raja on venyvä. Että vaikka luulit sen tulleen vastaan, niin siltikin jaksat vielä vähän. Ihan kuten kovassa urheilusuorituksessakin. Mutta toki, jossain kohtaa se raja varmasti tulee vastaan.
VastaaPoistaEn itsekään tiedä, olenko itselleni rehellinen. Mutta toisaalta olen ajatellut, ettei pieni huijaaminen välttämättä ole niin huono juttu. Siis että kuvittelet pärjääväsi paremmin kuin oikeasti pärjäät. Sitä kautta voisi jopa saada lisää voimia. Siirtää se kuvitelma todeksi.
Joo, siinä tapauksessa varmaan siitä itseään huijaamisesta voi olla apuakin, jos kyse on sellaisista asioista, että sillä huijaamisella ei vahingoita itseään tai mahdollisesti muitakin lisää... Sen kun vaan tunnistaa, niin hyvä. Muutoin mennään metsään...
Poista