Lehtiä ja muuta haravointia

Tänne kotinurkkiin ei kuulu mitään normaalia ihmeempiä. Päivät sujuvat omalla painollaan hissunkissun, vaapulavissun :) Tai no, oikeastaan tänään oli ilmassa vähän "mulla leviää kohta kuuppa" -tyylisiä fiiliksiä. Näin pitkään menikin pääosin tosi hyvillä fiiliksillä Rodoksen reissulta ammennetulla energialla. Mutta tänään... Otti vaan ihan älyttömästi päähän kaikenlaiset tekemättömät hommat. Monille pieniä juttuja ja ihan rehellisesti ottaen ne ovatkin lopulta aika merkityksettömiä, mutta kun mä itse pyörin päivästä toiseen kotona pääsemättä täältä yhtään mihinkään, alkaa moni juttu ärsyttää, kun niitä päivittäin katselee.

Tänään otti eniten päähän tuo meidän ulkoterassi ja takapiha, joka oli ihan täynnä lehtiä ja kesäkalusteetkin olivat vielä nätisti (?) paikoillansa. Ja nekin yltä päältä lehdissä ja osittain lumessakin, jota aamulla oli hiukan satanut. Syntyipä aiheesta sitten pienimuotoinen sanaharkkakin miehen kanssa, kun yritin houkutella häntä ja lapsia ulos vielä iltaruuan jälkeen putsaamaan takapihaa ja laittamaan kalusteita varastoon ennen kuin talvi yllättää ihan kokonaan... Lapset innostuivat haravoinnista sitten ihan tosissaan ja mieskin oli lopulta ulkohommissa... lopulta kai ihan tyytyväisenä. Ehkä. Kiitokseksi avusta tekaisin perheelle pitkästä aikaa pannaria iltapalaksi. Hyvittelyä?! :)

Aloin sitten tuossa miettiä, mikä tällaisia arkipäivän sanaharkkoja ja kiistatilanteita meillä kotona aiheuttaa. Vastausta ei tarvitse kovin kaukaa hakea: erilaiset odotukset ja oletukset asioista. On helppo olettaa, kun mä olen arkipäivät kotona, että kyllähän mä täällä päivät pitkät ollessani nyt kaikki kotihommat teen ja siinä sivussa vielä ulkohommatkin päälle. (Enkä nyt tarkoita että mun mies pelkästään niin olettaisi, vaan moni muukin tuntuu olettavan niin.) Kyllähän mieskin tietää ja tuntee erittäin hyvin mun tilanteen noin yleisesti ottaen, mutta siltikään kukaan, joka ei ole käynyt läpi tätä prosessia kuin mä tai jolla ei ole kokemusta tuki- ja liikuntaelinsairauksista, kivuista ja tästä liikkumisen hankaluudesta tai toipunut jostakin isosta leikkauksesta vain osittain, ei lopulta pysty kuin vain päältä arvelemaan, miltä musta tuntuu fyysisesti ja miten mä täällä tsemppaan tai mitä teen noin muutenkin päivästä toiseen. Ja kun välillä on parempiakin päiviä ja pystyn tekemään asioita enemmän mitä sitten taas jonakin toisena päivänä, moni kai alkaa jo olettaa, että kyllähän mä nyt pystyn täällä tekemään vaikka mitä. 

Sanoinkin sitten miehelle, että muistathan, että mä en ole sen vuoksi kotona, että toimin täällä kodin hengettärenä vaan mä olen kotona siksi, että mä olen sairauslomalla. Mä en ole tällä hetkellä täysin kunnossa, enkä pysty kaikkeen täysillä, vaikka teenkin toki kaikkea mitä pystyn, enkä todellakaan täällä vaan "alistu kohtalooni" ja loju jossakin tekemättä mitään. Hiukan kärjistetysti todeten ;) Mutta siis jos olisin kunnossa pystyäkseni tekemään myös kaikki kotihommat tosta noin vaan, niin sittenhän mä olisin työkunnossakin, eikös se oo aika selvä juttu :)

Tuli mieleen, kuinka eräs henkilö totesi mulle ajattelematta omia sanojaan sen enempää oman rankan elämäntilanteensa keskeltä... että hän on mulle kateellinen, kun mä "saan vaan röhnöttää kotona" ja toisilla on elämässä niin älyttömän vaikeeta ja hankalaa. Eikö mulla sitten ole hankalaa? Tässä tullaan siihen, että jokainen näkee asiat helposti vain omista lähtökohdistaan. Nähdään vaan se oma tilanne. Katsotaan niinkuin "putken läpi" näkemättä se ympäröivä maailma siinä putken ympärillä. Kai se on joskus se primitiivisin selviytymisteaktio... Mutta pitäisi vaan välillä unohtaa se putken näkymä ja ottaa huomioon se kaikki muukin elämä siinä putken ympärillä. If you know what I mean... Enkä väitä olevani itsekään sen parempi kuin muutkaan, varmasti mullakin on parannettavaa omassa käytöksessäni ainakin ihan lähimpiä kohtaan. Mutta väitän kyllä, että mä näen tällä hetkellä elämän kokonaisuutena, kaikkine vivahteineen ja väreineen. En elä putkessa, kyllä tässä on hyvin nöyräksi elämää kohtaan viime aikoina oppinut. On ollut pakko!

Kyllähän mies, perhe ja läheiset kai tämän elämäntilanteen ymmärtävät ja tiedostavat, mutta välillä asiat vaan unohtuvat sen arkihässäkän alle. Vähän niinkuin mä myönnän myös unohtavani sen, että kun mies ja lapset tulevat työ- ja hoitopäivän jälkeen kotiin, pitäisi myös heillä alkaa oma aika. Työt ja päivän muut askareet pitäisi saada unohtaa kun tulee kotiin, pitäisi saada syödä rauhassa ja sitten keskittyä jokainen omiin puuhiinsa. Lapset ehkä leikkeihinsä tai Pikku Kakkosen katsomiseen, ulkoiluun tai askarteluun, mies omiin juttuihinsa. Sillä kodissa pitäisi saada olla ehdoitta oma itsensä, ei se ole mikään suorituspaikka, jossa suoritetaan elämää.

Ja sitten täällä kotona odottaakin se pirttihirmu äiti ja vaimo, joka omaan elämäänsä turhautuneena ärhentelee kaikille ja heti ruuan jälkeen maanittelee koko porukan ulkohommiin. Tiedän, mä pystyn olemaan myös hankala ja se todella v-mäinen muija, jota ei kestä kukaan! Mutta onneksi mä tiedostan sen. Muutkin tiedostavat oman paikkansa meidän huushollissa ja aika hyvin meidän porukka kuitenkin pystyy kaiken keskellä luovimaan. Ainakin mä uskon niin. Joustamista tarvitaan, puolin ja toisin. Aikuiselta aikuiselle, lapselta lapselle, mutta toki myös aikuisten ja lasten välillä.

Onneksi se pirttihirmukin rauhoittuu välillä. Kun terassi oli siivottu, olin tyytyväinen. Ja nyt pysähdyin kirjoittamaan ja nauttimaan kynttilätunnelmasta.