Tutkimuspäivä

Makaan magneettitutkimusputkessa jalat tuettuina jämäkästi laveriin. Pää on juuri ja juuri putken ulkopuolella ja kädet ovat pään yläpuolella rennosti. Mulla on niin leveät hartiat, että käsien laittaminen putkeen alkoi ahdistaa liikaa henkisesti. Olisi kyllä onnistunut, mutta onneksi saan pitää kädet putkesta pois, jotta pystyn olemaan mahdollisimman rentona. Silti sydän hakkaa kovaa, vaikka eihän tässä tutkimuksessa pitäisi olla mitään ihmeellistä. Eihän tämä tutkimus edes satu. Alan panikoida, mutta rauhoittelen sitten itseäni ja yritän keskittyä silmät kiinni radioon, jota saan samalla kuunnella mulle annetuista luureista. Radio Nova on päällä.

"Ohi vuodet pyyhkäisee, ne ei tänne majaa tee,

tänään niihin muistoja voit kiinnittää
Jos mä joskus lähdenkin, meidät kaksi kuitenkin,
aika kultareunuksilla kehystää
Turha hartioilla huomista on kantaa,
nyt kun taivaanranta hehkuu purppuraa..." 

alkaa kuulua Suvi Teräsniskan kappale Pahalta piilossa. Mietin, kuinka sopivaan hetkeen tämä biisi soikaan.

"Nyt me ollaan pahalta piilossa

Ollaan hyvää ja kaunista
Ollaan tässä kun tuuli kuiskaa,
meitä kuljettaa
Ollaan pahalta piilossa
Ollaan yksi ja ainoa
Ollaan niinkuin ei mikään koskaan
voisi haavoittaa..."

Ajattelen, että tämä tutkimus tehdään mun lonkan hyväksi ja ei tässä ole mitään panikoimista. Ja koska tämä ei edes satu, mitä ihmettä mä tässä oikein jännitän? Varpaita alkaa vipattaa musiikin tahtiin, mutta saan pidettyä itseni aloillani.

Kone rouskuttaa, naksuttaa, tärisee ja kolisee. En mieti kuluvaa aikaa vaan keskityn ajattelemaan radiosta tulevia biisejä.

"Isä olen täällä, maailman toisella puolen

Ja laulan: pappadaduda, pappapaduudadappa

Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen Ja laulan: pappadaduda, pappapaduudadappa..." kuuluu radiosta Haloo Helsingin biisi.

Silmät alkavat vuotaa. En tiedä, johtuuko se kuulemistani biiseistä ja niiden sanoituksista, alitajuisesta jännityksestä ja tulevaisuuden epävarmuudesta vaiko mistä. Havahdun ajatuksistani, kun mieshoitaja tulee huikkaamaan, että "otetaan vielä ainakin yksi pätkä varjoaineen kanssa." Varjoaineputki olikin jo laitettu kyynärtaipeen suoneen kuvausta ennen ja nyt aine ruiskutetaan verenkiertoon. "Saanko pyyhkiä mun silmiä?" kysyn häneltä ja toki saan luvan.

Tämän jälkeen ei mene kauaakaan, kun tutkimus on ohi. Mut vedetään laverilla putkesta ulos, jalkojen päältä otetaan kiinnitykset ja muut pois ja pääsen kömpimään ylös. "Piditkö sä silmät koko ajan auki vaiko kiinni? Se silmien vuotaminen saattaa johtua tosta voimakkaasta magneettikentästäkin", toteaa hoitaja mulle ja antaa mulle kepit oven takaa. "Niin..." mutisen vastaukseksi ja pääsen pukutilaan, jossa hoitaja ottaa vielä kanyylin kädestä pois. Jotenkin tuntuu kyllä siltä, että on hirveän herkkä fiilis mulla juuri tänään.

Kävelen kuvantamisen ilmoittautumispisteelle, jossa ystävällinen hoitaja lupasi aiemmin aamulla, että yrittää saada aikaistettua mun lonkan ultraäänitutkimusta, ettei tarvitsisi magneetin jälkeen odotella paria tuntia. Pääsenkin seuraavaan tutkimukseen samantien läheiseen toiseen tutkimuspisteeseen ja siellä tutkimushuoneeseen. Nuori miesröntgenlääkäri astelee rennonletkeästi huoneeseen ja esittelee itsensä samalla kun asetun taas kerran makaamaan tutkimuspöydälle. 

"Lähetteessä luki, että otettaisiin se nivelpunktio myöskin, mutta sen verran katoin noita sun magneettikuvia, että ei sulla oikein ole mitään nestettä, mistä näytettä ottaa... Mutta katsotaan sun molemmat lonkat ja vertailen vähän niistä tilannetta." "Musta tuntuu, että ei mulla kyllä mitään niveltulehdusta ole, vaan tossa oikeassa lonkassa on joku muu vika", arvelen lääkärille ja hän toteaa, että "no siksi sulla tuo magneetti otettiinkin että siitä nähtäisiin lisää. Toivotaan, että siitä nyt ainakin löytyisi ongelmiin syy..." 

Lääkäri tutkii aikansa molempia lonkkia. Oikean  lonkan nivusta anturilla painaessa tunnen inhottavaa kipua, mutta muuten tutkimus on hyvin simppelin oloinen potilaalle. Olen salaa tyytyväinen, ettei tarvitse ottaa sitä nivelpunktiota, se tuntuu ajatuksenakin inhottavalle. "No niin, tää oli nyt tässä... Voit nousta", sanoo lääkäri. "Toivotaan, että tilanne selviää", hän sanoo. Pyyhin tutkimusgeelit pois ja lääkäri toivottelee hyvät päivänjatkot. Hoitaja varmistelee, onhan mulla aika jo varattu omalle ortopedille kuulemaan tuloksista ja suunnittelemaan jatkoa ja on tyytyväinen, kun kerron, että on.

"Huh, tutkimukset ohi ainakin hetkeksi", mietin, ja soitan kyydin kotiin. Mielessä pyörivät vielä ihan ensimmäisenä tänään aamulla otetut verikokeet - tai lähinnä laboratoriohoitajan kommentit mulle. "Onko sulle jouduttu tekemään paljonkin tutkimuksia ja toimenpiteitä viime aikoina? Mä toivon sulle hirveästi tsemppiä ja jaksamista jatkoonkin!" 

Ihania, inhimillisiä ihmisiä oikeissa paikoissa, oikeaan aikaan.