Tämä vaikea elämä

"Nyt sanotaan ettei se ollut terve, ettei terveet sellaista tee

Mutta miten sen määrittelee

terveydenkään?"

Viikonloppu sujui rauhallisissa merkeissä. Sunnuntaina oltiin vaan kotosalla, mutta lauantaina kävimme anoppilassa, jossa muutakin sukua ja lasten serkkuja nähtiin. Neiti Melkein-Seitsemän-Vuotta pääsi myös hiihtämään talven ekaa kertaa uusilla hiihtovehkeillään isän, papan ja serkkunsa kanssa. Oli lipsunut aika reippaasti, mutta alamäet oli laskenut kuulemma kohtuuhyvin :) Siitä on hyvä lähteä parantamaan. Sukset vaativat myös vähän lisää huoltamista, että pitoakin saadaan. Onneksi on innokkaita hiihtäjiä lähisuvussa, niin neitonen pääsee harjoittelemaan aikuistenkin kanssa, vaikka kyllä tuolla eskarissakin aikovat luistella ja hiihtää talven mittaan, kun jäät ja ladut saadaan kuntoon.

Hiukan meinasi lauantaina kyllä muuten hyvä fiilis laskea. Tiettyjen ihmisten käyttäytyminen jaksaa toisinaan ihmetyttää. En aina jaksa ja siedä ohjeita ja neuvoja, joita välillä kuulee ihmisiltä, jotka eivät yhtään edes yritä ymmärtää pitkäaikaisia tai kroonisia sairauksia ja elävät itse aivan toisenlaista elämää tällä hehkellä, ilman mitään vaivoja tai sairauksia. Heidän mielestään mun pitäisi noudattaa milloin mitäkin kaverin sukulaisen tutun työkaverin veljen vaimon kälyn siskon saamaa venyttely- tai jumppaohjetta ihan johonkin muuhun vaivaan kuin mitä mulla on, milloin on saatu ohjeita "oikeanlaiseen arkeen" (miten senkin muka toisen puolesta voi määritellä?), kivunsietoon tms. Tai milloin pitäisi vaan purra hammasta ja mennä töihin, koska se kuulemma ratkaisisi kaiken. Alkaa toimia, kävellä tai treenata niin kuin jokainen muukin voi tehdä kun vaan haluaa. Onpa mulle sanottu niinkin, että voi olla että "kaikki on vaan siitä kiinni, että sun pitää vaan hyväksyä, että sulla tulee olemaan aina kipuja!" Ai kun kivasti sanottu. (Kiitos, näin minäkin muille ihmisille usein totean. No en todellakaan koskaan totea :D) Varsinkin ihmiseltä, johon tuskin on koskaan sattunut juuri ollenkaan ja joka ei koskaan ole sairastanut mitään tällaista nivel- ja tukirangan sairautta mitä mä.

Eipä nuo hommat ihan vaan noin sormia napsauttaen onnistu. Jos onnistuisivat, mähän olisin jo töissä, treenaamassa ja eläisin ihan tavallista arkea. Silloinhan mä olisin kunnossa ja terve tai ainakin mulla ois parempi toimintakyky ja kivut niin hallinnassa, että nuo asiat alkaisivat onnistua vähitellen. Tuohon tilaan mä tähtään ihan koko ajan - että nämä diagnoosit, kipu ja mun kroppa/liikkuminen muutenkaan eivät hallitsisi minua vaan minä niitä. Johonkin juuri kirjoitinkin, että sillä tiellä ollaan, mutta vasta ihan tien alussa. On vielä pitkä matka siihen, että olen tämän viallisen kropan kanssa sinut - ja että olisin muutenkin toimintakykyisempi. Tämänkin vuoksi olen kuntoutukseen menossa.

En halua ylimääräisiä ristiriitojakaan, ei mulla sellaisiin ole energiaa eikä mitään halua. Mä olen halutessani, "sille päälle sattuessani", voimakas persoona ja temperamenttinen ja kun tällaisia ihmisiä löytyy ympäriltäkin riittävästi, toisinaan sitä vaan mieluummin yrittää ymmärtää toisen ihmisen näkökohtia ja käyttäytymistapoja kuin että sanoisi oikein voimakkaasti ja kärkkäästi vastaan. Provosoitumalla ei ainakaan mitään rakentavaa keskustelua syntyisi, vaan se loppuisi ennen kuin olisi ehtinyt edes alkaa.

Mutta koska elämästä ei tuu mitään, jos jättää omat mielipiteensä ja ajatuksensa kokonaan sanomatta, totean mä kyllä mun tilannetta ymmärtämättömästi kommentoiville ihmisille nykyään jo aika suoraan (tosin rauhalliseen sävyyn), että nyt tämä keskustelu ei johda mihinkään, älä anna ohjeita jos et edes halua ymmärtää. Joillakin vaan on pätemisen ja oikeassa olemisen tarve, ja tällaisten ihmisten kanssa annan olla. Ajattelen, että olkoon, ole sinä sitä mieltä. Onneksi mä voin myös aina tukeutua mun tilannetta hoitaviin tahoihin: työterveyslääkäri, fysioterapeutti sekä hoitava ortopedi. Välillä myös on hyvä todeta, että ei mulle turhaan näitä kuntoutuksia ja muita kalliita tutkimuksia ole järjestetty, niille on ollut ihan selkeä syy ja tarve.

Puhukoon tietämättömät ja ymmärtämättömät mitä puhuvat.

Viime yönä sain nukuttua jotenkin sen jälkeen kun lopulta joskus puoli kolme jälkeen nukahdin, mutta aamulla heräsin muun perheen kanssa yhtäaikaa kuuden jälkeen. Kun muut olivat lähteneet, pääsin ylös sängystä, söin aamupalaa mutta olin sen jälkeen kuitenkin niin väsynyt ja jumissa, että menin vielä takaisin sänkyyn. 

Osa aamupalasta...

Kaikenlaiset asiat pyörivät mielessä, mutta jossakin vaiheessa mä olin kuitenkin nukahtanut ja heräsin, kun puhelin soi. Soittaja oli kirurgian polilta hoitaja. 

Hoitaja kertoi kuunnelleensa lääkärin perjantaisen sanelun puhelusta pariinkin otteeseen, mutta siitä ei oikein selvinnyt, milloin mulla kuntoutus on ja että oliko tarkoitus kuvata mun polvet ja lonkat ennen vai jälkeen kuntoutuksen. Kerroin tilanteen ja yrittävät järkätä kuvaukset ja lääkärin poliajan helmikuun alkuun samalle päivälle, mikä on hyvä juttu, ettei tarvitse moneen eri otteeseen järjestää mm. kyytejä keskussairaalalle ja takaisin.

Nyt onkin enää reilu viikko kuntoutuksen alkuun. On kyllä kiva päästä muihin ympyröihin täältä kotiseinien sisältä! Ja pääsee veteen, tapaa uusia samankaltaisissa tilanteissa olevia ihmisiä ym. Ja on yksilöllinen ohjaus, tutkimukset, keskustelut, toimintakykyarviot ja muut. Uskoisin, että niistä on mulle iso apu ihan joka tavalla.

Huomenna menen myös työterveyslääkärin juttusille. Tämä on myös oikein mukava lääkäri, se sama, joka on määrännyt mut mm. ennen leikkausta laulamaan karaokea :) Emme olekaan nähneet pitkään aikaan, sillä hän oli välillä eri työpaikassa erikoistumassa.

Saapa nähdä, mitä nyt tuumaa. Huomenna varmaan yritän saada tälle viikolle myös fyssariajan, jos vaan joku aika löytyisi ennen kuntoutuksen alkua...

"Tämä vaikea elämä

Tämä vaikea elämä on

Joskus vihaan sen painoa, vaikka on ainoa,

arvoltaan mittaamaton

Joka ainoa elämä on 

arvoltaan mittaamaton..."

(Lainaukset Jarkko Martikaisen biisistä Tämä vaikea elämä.)