Hymyä

Tänään on kyllä iltaa kohti ollut ihan päinvastaiset tunnelmat mitä eilen! On se kiva, ettei ole kahta samanlaista päivää ja kivoja yllätyksiäkin mahtuu matkan varrelle.

Aamupäivällä jatkoin vieläkin epäselvien kuntoutuskuvioiden selvittelyä. Soitin polille ja kyselin vielä kerran, eikö nyt kukaan oikeasti tiedä, voiko sen 21 vrk jakaa kahteen eri osaan. Ei todella tiennyt :) Tällä kertaa jututtamani osastonsihteeri kertoi, että olivat selvittäneet asiaa enemmänkin hoitohenkilökunnalta, mutta kukaan ei osannut sanoa mitään. Kävi ilmi, että oikeasti sairaanhoitopiiri ilmeisesti tosi harvoin kustantaa tällaisia kuntoutuksia mihinkään, joten siksi kukaan ei asiasta tiennytkään. Paitsi mun lääkäri, mutta sihteereillä oli tieto, että hän on tavoitettavissa vasta viikon päästä. Sihteeri sanoi vielä, että se kyllä taitaa mennä mun kannalta liian myöhäiseksi ja että "olisi kyllä tosi hyvä saada tietää, miten tällaisessa asiassa menetellään, niin olisi vastaus valmiina jos joku muukin potilas joskus asiaa kysyy..." Niinpä :D No, mä ajattelin sitten että antaapa olla, soitan Peurunkaan ja sanon, että nyt en vaan saanut asiaa selvitettyä, mites tehdään?

Peurungan kuntoutustoimiston sihteeri ihmetteli, että onpa nyt melkoista selvittelyä! :) Tultiin kuitenkin sitten sellaiseen lopputulemaan, että enköhän mä voi parissa eri jaksossa kuntoutuksessa käydä, koska mitään lisäkuluja siitä ei tule kenellekään ja koska maksusitoumuskin on voimassa pitkälle syksyyn. Ja on ollut kuulemma muitakin tapauksia, joissa on sovittu yksilölliseen kuntoutukseen tulevan henkilön kanssa ja heidän hoitava lääkärikin on todennut, että se on pääasia että asiat hoituvat kuntoutujan kannalta joustavasti. Joten mä siis menen 20.1. Peurunkaan ja siellä sitten sovitaan jakson loppupuolella, milloin tulen seuraavalle jaksolle. Hommat siis järjestyivät kuitenkin.

Jossakin vaiheessa päivää huomasin saaneeni meilin osoitteeseen, joka ei kovin yleisessä tiedossa ole ja johon lähinnä saan palautetta tästä blogistani aina silloin tällöin. Luin meilin. Kuinka ihana se olikaan! Tulin todella iloiseksi ja hymyilin :) Meilin lähettäjä kertoi mm. bonganneensa blogini sattumalta ja oli lukenut sen kokonaan jo läpi. Hän kiitti mua mm. hyvästä ja valaisevasta tositarinasta ja siitä, että oon kuvannut hyvin kaikkia näitä sairastumiseen liittyviä asioita niin byrokratiasta ihmisten asenteisiin kuin selviytymisestä arjen iloihin ja suruihinkin. Ja olipa meillä paljon 

muutakin yhteistä. Kirjoitin hänelle heti takaisin ja kiitin sydämestäni saamastani palautteesta.

Sitten keskityin hetkeksi makailemaan sohvalla, surffailin iPadilla ja kuuntelin musiikkia. Olin aivan ajatuksissani ja kuuntelin Elastisen uutta biisiä "Eteen ja ylös", juuri laulettiin että 

"Mul ei ollu mitään muut kuin mahdollisuus

Ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa..."

Kyseinen biisi on muutenkin ollut mulla viime päivinä paljon kuuntelussa, siinä on tosi hyvä tsemppimeininki ja motivaatio ja sellainen asenne, että kävisi miten tahansa ja vaikka ois vaikeaakin, koskaan ei pidä antaa periksi. 

Anyway, tuo biisi siis oli menossa kun yhtäkkiä puhelin mun vieressä soi. Katsoin, että tuo numero on keskussairaalalta ja tiesin heti: mun ortopedi soittaa. Äkkiä volumet hiljemmalle ja vastaamaan...

Hän oli pahoillaan, ettei soittanut eilen. Syy oli täysin inhimillinen ja ymmärsin sen oikein hyvin. Juteltiin sitten mun asioista ihan rauhassa ja tuntui siltä, että mihinkään ei ollut kiire, oli aikaa keskustella puolin ja toisin. 

Kuntoutuksen voi hyvin jakaa kahteen osaan, ei mitään ongelmaa. Lisäksi oli puhetta mun tilanteesta muutenkin, kun eilen meiliin olin kirjoitellut, mitä oireita mulla tällä hetkellä on. Lääkäri kyseli tarkemmin, miten yliliikkuvuus mulla ilmenee, onko suvussa ollut yliliikkuvuutta ja mitä oireita tällä hetkellä on lonkissa ja polvissa. Kerroin tilanteen ja vaikka tärkeintä onkin ensin saada oikea lonkka parempaan kuntoon, pitää nuo muutkin tutkia. Yliliikkuvuus aiheuttaa leikkauksiin ongelmia, totesi lääkäri (no tämän jo tiesinkin kun oon yliliikkuvuudesta ottanut viime aikoina selvää)... Ja yliliikkuvuus on muutenkin hankalahoitoista. Sanoinkin sitten, että oon mä miettinyt sitäkin, onko tuo oikea lonkka ollut niin hidas toipumaan juuri yliliikkuvuuden tai poikkeavan kudosrakenteen vuoksi. 

En muista oonko täällä blogissa kertonut, mutta lonkkaongelmien ja väärään suuntaan taipuvien ja muutenkin muljahtelevien polvien lisäksi tuossa vasemmassa polvessa on ollut jo pitkään, vuositolkulla, sellainen vika, että se menee pois paikaltaan/lukkiutuu ja mun täytyy nykyään lähes päivittäin "potkaista" se paikalleen. Tämä on alkanut jo kauan sitten, kun kaaduin polvi edellä maahan ja sen jälkeen oon kaatunut myöhemminkin polvi edellä maahan pari kertaa... (Hyviä esimerkkejä mun kaatuilutaipumuksesta/ kömpelyydestä/kompuroimisesta.) 

Polvea on saanut vuosien mittaan niksautella ja potkia paikalleen mitä kummallisimmissa tilanteissa, mm. bodycombat-tunneilla aikanaan (ja ohjaaja oli hädissään, pitääkö kutsua ambulanssi, mä huusin vaan että ei kun tää on ihan normaalia mulle, jatketaan vaan, mä jatkan sitten kohta omaan tahtiini kun saan polven paikalleen :D :D), aikoinaan työpaikan vessassa (!! Mun piti laittaa koko monta naisten vessakoppia sisältävän kylppärin ovi käytävälle saakka lukkoon, että varmistin ettei kukaan vaan tule kun menin lattialle kyljelleni, että sain potkittua polvilumpion kohdalleen... Ois herättänyt muuten epäilyksen, että tuo on hullu!), muuallakin oudoissa tilanteissa, joissa ei pääse potkimaan niveltä paikalleen. 

Kuten vaikka opiskeluaikana, kun oltiin kaverin kanssa Prismassa tienaamassa muutamia pennosia inventaariota tehden... Silloin vaan kävi niin, että en saanutkaan polvea paikalleen, seurasi reissu terveyskeskukseen ja polvi oli pitkään turvonnut ja kipeä. Ei sitä kuitenkaan silloin kuvattu, kuten mun polvia ei koskaan muutenkaan oo kuvattu, enpä oo niistä aiemmin juuri valittanutkaan. Mutta nyt siis kun tuo polvi menee paikaltaan/lukkiutuu päivittäin ja välillä jää "puoliksi paikaltaan pois", ja on jatkuvasti myös kipeä (varmaan osittain siksikin kun vasen jalka on mulla niin kovalla rasituksella), pitää hommaa tutkia lisää. Musta tuntuu, että mulla lahoaa nämä nivelet muuten kohta alta ja sitten en ainakaan pääse yhtään liikkumaan!

Ortopedini on sitä mieltä, että polvet täytyy myös kuvata, kun niitä koskaan ei ole aiemmin kuvattu. Hän laittaa/laittoi lähetteen röntgeniin ja se aika tulee varmaan sitten jossakin vaiheessa mun ekan Peurungan kuntoutusjakson jälkeen. Sitten myös poliaika, jossa katsotaan lonkat ja polvet ja tuumaillaan tilannetta. Kyselin työkyvystä/sairauslomasta vielä lisäksi. On ihan selvää, etten ole työkunnossa. Ortopedi ei voi kirjoittaa mulle sairauslomapaperia ennen kuin on mut ja kokonaistilanteen taas nähnyt, koska viimeksi olen käynyt polilla marraskuussa. "Kunhan siitä ei tule vaan mitään ongelmaa sulle", sanoi hän. Totesin, että riittää varmasti, että kerron tilanteen työterveydessä ensi viikolla ja kerron, mitä olen ortopedin kanssa keskustellut, hän on kuitenkin hoitava lääkäri ja tietää mun fyysisen voinnin parhaiten. Lopuksi hän toivotti hyvää kuntoutusta ja perjantaita ja mä myös kiitin jälleen kerran tosi paljon puhelusta ja asioiden hyvästä hoitamisesta. Molemmille jäi varmasti hyvä fiilis. Mä ainakin olin tyytyväinen ja iloinen. 

Pienestä voi olla kiinni oma henkinen jaksaminen ja se, että tuntee ainakin hetkeksi taas itsensä hyvin ymmärretyksi ja kuulluksi tällaisten ei-maailman-yleisempien-sairauksien ja vikojen kanssa. Ei oo todellakaan helppoa ja yksinkertaista olla näin "moniongelmainen." Hyvin äkkiä moni täysin terve tai ainakin "vähemmän sairas" tai paremmin voiva ihminen kuin mä ajattelee, että tuolla Hannastiinalla täytyy olla päässä vikaa, että se kuvittelee oireensa tai haluaa vaan huomiota, kun sillä on aina joku ihmeellinen vaiva.

Itsekin ajattelin näin aikanaan, siis muista ihmisistä, joilla oli "muka aina jotain." Ja vähättelin mun nivelongelmia ja muuta ja mietin vaan, että mä nyt oon vaan tämmönen ja näillä mennään eikä valiteta! Vaan voinpa todeta, että kannattiko? Tai niin kuin monesti nykyään todetaan kuvan muodossa:

Ei kannattanut eikä mennyt kovin hienosti kyllä :D Tässä sitä vaan ollaan ja porskutetaan - tai siis linkutetaan ja köpötellään - näiden ihmeellisten nivelten ja tukikudosten ongelmien kanssa. Ja vika ei todellakaan ole päässä! :D Mä olen vaan todennut tässä ajan mittaan, että näistä vaivoista täytyy kertoa lääkäreille silloin, kun niitä on. Jos ei hoida itseään, pidä asioistaan huolta, vaadi hoitoa tai kerro asioista avoimesti, niistä saattaa myöhemmin elämässä tulla joko hirveä taakka. Tai sitten kukaan ei ainakaan usko, jos terveys yhtäkkiä romahtaa radikaalisti. "Eihän tää voi olla mahdollista, sähän oot ollut aiemmin täysin terve!" 

Mä en huijaa enää ketään. En muita enkä varsinkaan itseäni. Enkä esitä mitään. Mä oon mä, kaikkine vikoineni. Ja jos nyt näitä vikoja on vähän enemmän niin so what. Onneksi hyvä elämä ei koostu virheettömästä kropasta vaan hyvästä sydämestä, ilosta ja välittävistä ihmisistä!