Kuntoutusta odotellessa

Alkaa olla levottomuutta ilmassa! Mulle tyypillisesti, kun joku odotettu tapahtuma tai uusi ja oletetusti kiva tilanne on tiedossa lähitulevaisuudessa. Nyt mä oon alkanut miettiä tuota tulevaa kuntoutusjaksoa, johon on nyt enää alle viikko aikaa. Jotenkin hassu olo - tavallaan tietää suunnilleen, millaista kuntoutuksessa on (kun on se Aslak-kuntoutus takana) mutta sitten kuitenkaan ei tiedä ollenkaan.

Erilaiset ryhmä- ja yksilötapaamiset ja testaukset ovat tulleet tutuiksi jo Aslakista. Samoin ryhmän sisältä saatavat kokemukset/vertaistuki ja muu ryhmätyöskentely ja keskustelut. Näitä on tiedossa varmaan Peurungassakin, mutta muu ohjelma onkin vielä mysteeri. En myöskään yhtään tiedä, minkä ikäistä tai minkä kuntoista väkeä siihen ryhmään tulee, johon minut on sijoitettu, tai mitä vammoja/sairauksia tällä porukalla on. Tiedän ainoastaan, että tässä ryhmässä kukaan ei tarvitse pyörätuolia eikä avustajaa, mutta liikkumisessa tms. on ongelmia.

Liikuntaa/terapeuttista harjoittelua tietysti on tiedossa nyt tässäkin kuntoutuksessa, se on selvä juttu, mutta eri asia on, mitä mä oikeasti pystyn tekemään. Mutta tämä selviää sitten kun on kartoitettu mun lähtökohdat ja fyysiset ongelmat. Mun kuntoutus on yksilöllistä ja yksilöllisyydestä lähdetään, vaikka mut on käytännön syistä sijoitettukin ryhmään. Vedessä varmaankin tulen "asumaan" eniten, voisin kuvitella :D Ja sitä mä odotankin NIIN paljon... Ihanaa!

Tiloista ja vapaa-ajan harrastemahdollisuuksista pitää vielä kirjoitella. Peurungassa on aivan erilaiset tilat mitä Summassaaressa (hmm... näitä kahta paikkaa ei varmaan voi edes vertailla samassa lauseessa tilojen puolesta, sanotaan nyt hienovaraisesti, että toinen on jämähtänyt kauas vuosikymmenten taakse ja toisessa eletään nykypäivää :)) mutta molemmat sijaitsevat järven rannalla, luonnon äärellä. Aika heikosti oli Summassaaressa vapaa-ajalle tekemistä, ohjattua toimintaa tms., mutta porukassa sitten keksittiin peli-iltoja tai muuta vastaavaa. 

Peurungassa puolestaan voi hyväkuntoinen, siis ei-toimintarajoitteinen ihminen harrastaa jos jonkinlaista liikuntaa, on vaikka minkälaista liikunta- ja urheilulajia kokeiltavaksi ja olen ymmärtänyt, että vapaa-ajalle on erilaista ohjelmaakin järkätty ihan eri tavalla mitä Summassaaressa. Peurunka panostaa muutenkin hyvinvointiin ja matkailuun kuntoutuksen lisäksi, joten on selvä, että siellä myös tapahtuu enemmän. On myös keikkoja ja konsertteja ja muita tapahtumia. Liikuntaesteiset on Peurungassa erityisesti huomioitu, Summassaaressa ei välttämättä esim. pyörätuolilla olisi ilman apua kuljettu jyrkässä maastossa tai sitten olisi pitänyt pysytellä päärakennuksessa. Mäkin sain varoa siellä keppeineni. 

Peurungassa on tullut vierailtua vähintäänkin muutamia kertoja vuodessa mm. kylpylässä ja konserteissa ja oon siellä ollut muutaman kerran yötäkin, viimeksi kesäkuussa. Silloin tuli mietittyä, millaistahan olisi olla kuntoutuksessa tässä paikassa, mutta en kyllä edes kuvitellut vielä silloin, että tällainen mahdollisuus mulle järjestyisi. Silloin vaan pyöri mielessä yhden työterveyslääkärin (ei omalääkäri vaan yksi muista lääkäreistä) kommentti... Että olen "liian huonossa kunnossa kuntoutukseen." No ehkä Kelan järkkäämään standardoituun niveloireisten kuntoutukseen olisin ollutkin, koska en olisi pystynyt mihinkään ryhmäliikuntoihin osallistumaan, mutta kyllä se kommentti aika älyttömältä tuntui. Ja kun lonkkavika tuli ilmi Aslak-kuntoutuksen aikana enkä siitä fyysisesti hyötynyt kuten oli ollut tarkoitus, enkä vieläpä itse voinut tälle vialle mitään, musta kyllä tuntui että olin väliinputoaja... Silloin tuli mietittyä, että näinkö yhteiskunta tukee mahdollisuutta kuntoutua takaisin töihin, tuottavaksi veronmaksajaksi, kun tilanne on hankala mutta ei kuitenkaan seurausta tapaturmasta tai onnettomuudesta...?

Jälkiviisaus on usein turhaa mutta tässä tapauksessa ei kokonaan: oon ääneenkin todennut (ja niin on moni muukin), että kyllä mun silloin kesällä vaan kannatti ottaa leikanneeseen lääkäriin yhteyttä. Missähän tilanteessa sitä olisinkaan nyt, jos olisin vaan tuskaillut ja tuskaillut tilanteen kanssa. Sitten ois vielä nuo polviongelmat päälle! No, olisin mä lopulta varmasti alkanut asiaa selvittää, mutta onneksi oli myös ihmisiä ympärillä, jotka näkivät jo silloin, että jotain on tehtävä ja patistivat ottamaan hoitavaan tahoon yhteyttä, koska tilanne ei ollut normaali. Aina täytyy pitää huolta itsestään ja oikeuksistaan, byrokratian rattaissa varsinkin...

Kuntoutus osuu muuten osittain samaan ajankohtaan kuin mihin Aslakin yksi jaksoista viime vuonna osui. Enpä tiennyt silloin vielä olevani vuoden päästä kuntoutumassa Peurungassa :) Enkä tiennyt paljoa muutakaan (onneksi?)... Ensi viikkoa odotellessa!

Vanhoja muisteluja vuoden takaa Saarijärveltä :)