Laulusta, vammasta, lapsista ja kiitollisuudesta

Eilen tuli lähdettyä aika pikaisen pohdinnan jälkeen karaokeen, kun mulla oli pitkästä aikaa vähän jaksavampi vointi. Oon ollut aika kipeä ja liikkuminen ja koko "oleminen" hankalaa lähipäivinä, enkä ole kotoa päässyt oikein mihinkään, hyvä jos edes postilaatikolle saakka. Muutenkin oon ollut jotenkin alavireinen, joten ajattelin, että ehkäpä laulaminen ainakin piristäisi ja ihmisten ilmoille pääsy myös. Kyllähän se piristikin, neljä biisiä tuli illan aikana kaikkiaan laulettua. 

Mulle vaan tuli jossakin vaiheessa iltaa kummallinen olo. Jotenkin sitä joutui katsomaan itseään peiliin, kun näin myös muita huonosti liikkuvia, liikkumisen apuvälineitä tarvitsevia ihmisiä illan aikana. Jotenkin mulle on hirveän vaikeaa tajuta sitä, että mä itse olen ihan samanlainen, että mä liikun yhtä huonosti, että mulla on tämä vamma. En tiedä mikä se ajatus oikein mulla on. Ehkä se on joku luopumisprosessi tai kieltovaihe, joka mulla sitten kuitenkin on vielä meneillään, vaikka mä olen kävellyt ja liikkunut enemmän ja vähemmän huonosti jo melkein 1,5 vuotta. Ja tekonivelleikkauksen jälkeen oon liikkunut vielä huonommin mitä sitä ennen, vaikka leikkauksen oli tarkoitus parantaa mun kävelyä ja liikkumista... Niinpä niin.

Myöhemmin ajattelin itseni johonkin vuosien päähän ja mietin, minkälainen vointi ja liikuntakyky mulla on silloin. En oo näitä ajatuksia antanut itseni oikein miettiä tähän mennessä, en vaan oo halunnut... Lapset olivat yökylässä mummilassa ja mies haki mut kotiin karaokesta. Kotimatkalla autossa pohdin sitä, millainen mun liikunta- ja kävelykyky mahtaa tulevaisuudessa olla. Itkettää. Mies toteaa rauhallisesti, että älä nyt mieti liikaa...

Muistelin myös erästä keskustelua eilen baarissa. Juttelin jossakin vaiheessa erään naisen kanssa niitä näitä. Hän totesi mulle mun kepit nähtyään, että kyseessä on varmaan joku pitkäaikaisempi vamma, koska mulla ei ole ihan mitkään perinteisen väriset ja näköiset kepit ja ettei varmaan apuvälinelainaamosta noin hienoja saa. Totesin, että näin on, mutten sen kummemmin kertonut, miksi tarvitsen keppejä. 

Nainen toteaa sitten hiljaa huokaisten: "Kaikilla on omat taakkansa... Mä en ole tätä kenellekään vieraalle ihmiselle kertonut, mutta musta tuntuu, että ymmärrät elämää vähän syvällisemmin ja että sulle voi tämän kertoa. Me ei voida saada mun miehen kanssa lapsia... Se on ollut hirveän kipeä ja vaikea asia. Mä puran tunteita laulamalla." Totean, että mä laulan myös osittain siksi, että puran tunteitani ja että laulamisesta saan myös valtavasti energiaa jaksaa. Katsomme toisiamme silmiin ja ymmärrämme toisiamme hyvin, vaikka emme tunnekaan toisiamme. Välillämme on sanaton ymmärrys. "Oot mahtava persoona, älä koskaan kadota tuota sun asennetta, joka susta välittyy!" sanoo nainen.

Mun äiti tuo iltapäivällä lapset kotiin yökylästä. Lapset hyörivät ja pyörivät isänsä ja mun ympärillä, halailevat ja kiehnäävät. Mä olen sohvalla puoliksi makaamassa, jalat kipeänä eilisillasta mutta kuitenkin kiitollisin mielin ja lauluenergiaa ladanneena. Pyydän molemmat lapset syliini vuorotellen, halaan, rutistan ja suukotan heitä. Nelivuotias pikkumies kertoo, että äitiä olikin ollut jo ikävä. 

Kyynel silmäkulmassa mietin, mikä onni on ollut saada nämä lapset. Ja varsinkin ennen kun tiesin mulla mitään vammaa ja vikaa olevankaan, sillä tällä voinnilla raskaus olisi täysin mahdoton ajatus ja vaihtoehto.