Pohdiskelupäivä

Tänään en oo tehnyt tarkoituksella juurikaan mitään. "Pakolliset" jumpat ja kävelyt ja siinäpä se. No yhden koneellisen pyykkiä kyllä pesin, laitoin kuivuriin ja viikkasin... ;) On ollut pohdiskelupäivä. Vaihteeksi. 

Kyllähän mä paljon mietin asioita ja avoimena ihmisenä niistä myös keskustelen läheisten kanssa, kirjoittelen tänne blogiin ja muutenkin prosessoin erilaisia juttuja mielessäni, mutta en sentään ihan jatkuvasti kuitenkaan :D Tänään oon kuitenkin havahtunut siihen, että olen saattanut miettiä asioita niin pitkään yhteen syssyyn, että kroppa jo ilmoittelee että teepä jotakin muuta, liiku johonkin äläkä siinä mieti. Siis oon jämähtänyt vaikka sohvalle istumaan ja pohtimaan jotakin, kunnes jumitan siihen ihan täysin.

Töissä ollessa mulla ei ole ollut aikaa tällaisille pohdinnoille ja asioiden miettimisille. Työ on työasioita varten ja vapaa-ajalla on sit aikaa muulle; ihan perusarkeen kuuluville jutuille perheen ja ystävien kanssa ja sitten sitä ehkä miettii juttuja ja keskittyy kaikkeen vapaa-ajan puuhasteluun, jos ehtii :) Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Kyllähän se työ on tärkeä osa ihmisen arkea ja elämää ja se myös kivasti rytmittää elämää; on selkeästi se arki, viikonloppu, lomat ja muut. Mutta arjen härdellin keskellä sitä saattaa myös unohtaa itsensä ja omat tarpeensa.

Näitä omia tarpeita mä oikeastaan tänään jäin miettimään. Omaa minuuttani ja sitä, kuka mä oikein olen juuri nyt. 

Pienenä isojen asioiden keskellä

Kuuntelen välillä kiireisten ystävieni työ- ja arkimurheita ja peilaan sitten tätä mun ja koko meidän perheen tämän hetken tilannetta niihin... Sitä katselee kaikkea ihan omista "sfääreistään" ja ihmettelee kaikkea. Samastuu ystävien elämään mutta kuitenkin on niistä niin kaukana nyt. Kuka mä olen? Liikuntavammainen? Lonkkaleikkauksesta toipuva potilas? "Se jolla on vasta laitettu lonkkaan tekonivel?" Mikä meidän perhe on? "Se perhe, jonka äidillä on joku vamma?" Lapset selittävät ainakin mun leikkauksesta jopa hoidossakin... ;)

En mä tiedä. Ainakin mä itse oon ihan sama Hst kuin mitä aiemminkin, mutta kokenut tällaisen jutun lisää. Ei voi sanoa että "tätä kokemusta rikkaampana", koska on iso asia, kun oma kroppa muuttuu yhtäkkiä ihan toiseksi leikkauksen myötä. Eikä pidä käsittää väärin, leikkaus oli ainut mahdollisuus mulle ja on jo pelkästään mahtavaa että ne ikävät lepokivut ja rutinat jäivät pois :) Mutta kai tässä vasta nyt pikkuhiljaa oikeasti ymmärtää, tai jotenkin pystyy käsittelemään sitä, mitä mulle onkaan tehty ja miten se vaikuttaa tai ehkä tulee vaikuttamaan jatkossa... 

Epämääräistä sälää ympäri olkkaria...

Oon kirjoittanut, kuinka hidasta toipuminen on ja sitä se on vieläkin. Tuntuu ettei muutamaan viikkoon oo tapahtunut edistymistä, ja koko kroppa on jumissa muuttuneista liikkumisasennoista jne. Oon siis ihan todella jumissa joka puolelta muualtakin kuin jalasta. Mutta kaipa tätä toipumista pitäis muutenkin tarkastella vähän pidemmissä sykleissä, esim. parin viikon etapeissa, jos kerran vuosi ainakin menee että nähdään mihin kuntoon toipuu. Tällä hetkellä kaikki liike on vielä, tai siis YHÄ, sellaista hidastettua, kipeää ja jäykkää ja mieskin jo matki huvittuneena kun ähisin tuskaantuneena kun yritin poimia lattialta jotain tavaraa... ;) (Ei kai siinä, ei muutakun lonkkaleikkaukseen ja kattoo sit miten sitä taipuu lattian suuntaan... No ei vaan ;D) 

Kaikki pikkujutut ärsyttää tosi paljon. Tänään suutuin itelleni varmaan kymmeniä kertoja kun just lattialta piti poimia jotain. Tai kun pitäis nostaa jalkaa jonkun esteen tai lattialla olevan esineen yli tai kääntyä tai laittaa sukkaa... Tai ihan vaan nousta ylös istumasta. Kaikki on sata kertaa hankalampaa voimattomalla ja jäykällä nivelellä ja jalalla, sitä on vaikea edes selittää. Yläreisi on vieläkin turvoksissa, arka ja puoli reittä ja takapuolta on ihan turta ja kireä. Ja puutuneet sormet vielä lisäksi ja tavarat putoilevat käsistä... Siinäpä ne tän päivän ärsyttävimmät fiilikset, ugh, tulipa kirjoitettua asiat ainakin mielestä pois...

Mutta aina löytyy valonpilkahduksiakin tähän elämänvaiheeseen! Onneksi. Näkee niitä hyviäkin hetkiä ja asioita ja ne auttavat jaksamaan... 

Tytär oppi ensinnäkin ajamaan vihdoin polkupyörällä ilman apupyöriä. Voi sitä onnistumisen riemua! Tarvittiin vain vihdoin tarpeeksi motivaatiota, tsemppiä ja uskoa omiin kykyihin :) Palkinnoksi kävimme koko perhe lelukaupassa ostoksilla ja lapset saivat valita myös mieleisensä folioilmapallot mukaansa vapun kunniaksi. Ostimme myös "tavallisia" ilmapalloja (joita sain tänään täytettäväkseni, on mustakin jotain hyötyä sentään, haha ;)). 

Onnistuneen leluostosreissun jälkeen vietimme rauhallisen iltahetken olkkarissa koko sakki. Mies luki myös lapsille Mauri Kunnaksen viikinkikirjaa kaikessa rauhassa. Ei auki olevia teknisiä vempaimia, vain yhdessäoloa! Näin, kuinka lapset nauttivat - pienet yhdessäolon hetket ovat tärkeintä heille.

Tänä aamuna puolestaan heräsin, kun sänkyni (majailen siis yhä olkkarin vierassängyssä yöt) vieressä seisoi rakas pieni mies uusi folioilmapallo kädessään kuiskaten korvaan: "Äiti, saanko mä tulla sun viereen..." Toista pelotti, oli herännyt kun tuuli oli kolisuttanut ulkona ilmeisesti ovikoristetta seinää vasten. 

Rakkaat mussukat. Elämäni aarteet.