Alkuja ja loppuja

Näin viime yönä unta, että olin jo Summassaaressa Aslakin nelosjaksolla. En muista tarkalleen, mitä unessa tapahtui, mutta huomaan selkeästi että odotan jo kyseistä viikkoa. Odotan myös perinteikästä yläasteen luokan luokkakokousta, joka on viikkoa ennen tuota Summassaariviikkoa.

Summassaareen ja Aslak-kuntoutukseen liittyy mulla monenlaisia tuntemuksia tällä hetkellä. Nyt on tulossa neljäs, viimeinen, kuntoutusviikko. Varmasti porukka tulee muistelemaan Aslak-viikkoja asiaankuuluvalla huumorilla, asiallisuudella mutta myös haikeudella. Kaikille meistä viikot (ja sen lisäksi koko "kuntoutusprosessi") ovat antaneet uusia näkökulmia elämän isojen asioiden ja kysymysten sekä oman henkisen ja fyysisen terveyden edistämiseen. On upeaa kokoontua sillä mahtavalla porukalla, joka on kuntoutusviikkojen aikana opittu tuntemaan, mutta olen aivan varma, että kyyneliltäkään ei vältytä, koska tämä ainutkertainen matka päättyy, vaikkakin varmasti myös tulevaisuudessa samalla porukalla tapaamme.

Mä olen kokenut viimeisen vuoden aikana elämäni yhden mullistavimmista aikakausista monellakin tapaa. On vaikeaa edes pukea sanoiksi sitä kaikkea, mitä on eteen sekä omasta aloitteestani että täysin odottamatta tullut. 

Pelkästään jo kuntoutukseen hakeutuminen oli mulle iso prosessi henkisesti, tilaisuus miettiä omaa jaksamista ja hyvinvointia. Se oli eräänlainen uusi alku mulle tai vähintäänkin jatkumoa jo aiemmin alkaneelle elämäntaparemontille. Olin päässyt kuntoutuksen alkaessa jo hyvään treenaustahtiin jne., kunnes muutamien kuukausien sisällä lonkkani alkoi oireilla, aloin ontua, otettiin röntgenkuvia, treenasin lisää, en päässyt enää kävelemään kunnolla, sain diagnoosin... ...välissä on kaikki tämä blogissa kirjoittamani ajanjakso... Ja nyt ollaan tässä. 

Nyt on tasan neljä viikkoa lonkkaleikkauksesta. Opettelen yhä kävelyä uudella nivelellä. Pienin askelin, ihmeen hitaasti, toipuen ja omat fyysiset rajoitteeni todella selkeästi tunnistaen. Kävely tekee yhä kipeää ja on hankalaa ja jalka on yhä heikko ja pökkelö. Tiedostan, että tämä on uuden elämän alku ja kun tästä aikanaan toivun, on tilanne varmasti parempi kuin mitä se just ennen leikkausta oli. Silti on hyväksyttävä myös tiettyjen asioiden loppuminen ja niistä luopuminen: mun oikeasta lonkasta ei tule enää koskaan niin hyvää ja hyvin toimivaa niveltä kuin terve, oma, lonkkanivel ja lonkkamalja olisi (tosin enhän tiedä, millainen täysin terve oikea lonkkanivel edes olisi kun se kerran aina on viallinen ollut). En voi enää jatkossa harrastaa iskuja sisältäviä urheilulajeja enkä juoksua. Tekonivel tulee olemaan vähintäänkin jonkin verran jäykempi mitä ihmisen oma lonkkanivel olisi ja on mahdollista, että niveltä ympäröiviin kudoksiin/lihaksiin jää jonkin verran heikkoutta kun tukevia "rakenteita" ei enää tekonivelen kanssa ole samalla tavalla mitä terveen nivelen ympärillä ja lihaksia ja kudoksia on irrotettu ja kiinnitetty nyt eri paikkoihin mitä ennen. On myös todennäköistä, että joudun vielä elämäni aikana uusintaleikkauksiin. 

Silti on mahtavaa, että tekonivelten avulla on mahdollista palauttaa liikuntakyky useimmiten kokonaan tai vähintäänkin osittain paremmaksi mitä se oli ennen leikkausta. Ja vähentää kipuja, se jo pelkästään on mulle uuden elämän alku, lepokivut ovat lähestulkoon historiaa jo nyt!

Luokkakokoukseen liittyy paljon muistoja parinkymmenen vuoden takaa. On väistämätön tosiasia, että silloin yläasteikäisenä sitä oltiin vielä kovin naiiveja eikä tulevaisuudesta varmaankaan suurimmalla osalla meistä aivan hirveää stressiä vielä ollut. Elettiin murrosikäisten voimakkain tuntein huolettomasti hetkessä eläen ja nauttien.

Olen usein nähnyt unia, joissa seikkailevat nimenomaan yläasteen luokkakaverit. Kai se on osoitus siitä, että meillä oli kuitenkin niin hyvä porukka silloin kasassa... Yläasteen hetkiä ei kuitenkaan takaisin saa ja meistä kaikista on tullut jo lähes keski-ikäisiä. Uskomatonta mutta totta! :) Sitä katselee itseään peilistä ja miettii, mihin ne parikymmentä vuotta ovatkaan menneet... Mutta vaikka ajankulu tuntuukin haikealta, en silti menneeseenkään haluaisi palata. Vuodet ovat tehneet meistä sellaisia kuin olemme nyt ja vuosien varrelle mahtuu monenlaista tapahtumaa ja elämäntarinaa. On aivan mahtavaa, että niin moni meistä on tulossa luokkakokoukseen tänä(kin) vuonna. On paljon muisteltavaa, keskusteltavaa, naurettavaa.