No, onneksi meillä lapset ovat jo sen verran isoja ja (halutessaan) oma-aloitteisia, että aamu sujui suht mukavasti. Hoitivat vessareissut itse ja hakivat + pukivat vaatteet, istuin itse sängyn reunalla ja hiukan nuorimmaista avustin. Aamupalan sain pöytään, lapset hakivat ja veivät ihailtavan kiltisti sekä astioita että ruokia kun pyysin. On kyllä myönnettävä, että välillä mulla oli todella surkea (itkuinen ja ärsyyntynyt) fiilis, kun kepit kaatuilivat ja jouduin monesti sanomaan lapsille, että voitteko tehdä jotakin, mä en pysty... Onneksi lapset tiedostavat hyvin, että nyt on tilanne sellainen että mä en vaan pysty kaikkea tekemään, ainakaan kovin helposti, ja käyttäytyvät tilanteen vaatimalla tavalla. On hienoa, että oppivat samalla tässä myös lisää oma-aloitteisuutta ja näkevät, miten hankalasti liikkuva tai apuvälineitä tarvitseva ihminen arjessa toimii. Tietynlaista suvaitsevaisuuskasvatusta tai jotain?!
Onneksi kuitenkin mun äiti ja isä olivat kotiutuneet omalta pääsiäisreissultaan ja kun soittelin heille meidän tilanteesta, ottivat mielellään lapset päiväksi heille hoitoon ja keväisiin pihahommiin. Isä kävi lapset meiltä hakemassa ja myös toi heidät illalla kotiin takaisin. Ihan mahtavaa, että on tällaisia isovanhempia ja apua pienehkön matkan päässä. Lapset olivat innoissaan yllättävästä päivän käänteestä kuten aina, jos on kyse kenen tahansa isovanhempien luo hoitoon lähtemisestä!
En mä kuitenkaan malttanut tänään oikein lepäillä, vaikka mahdollisuus siihen olisi ollutkin. Touhuilin sellaisia kotihommia joihin pystyin miehen potiessa flunssaa. Iltapäivästä kävin myös takapihalla hiukan kävelemässä, ihanasta kevätilmasta nauttimassa ja pihahommissa olleiden naapureiden kanssa juttelemassa. Bongasin myös kimalaisia, jotka olivat tekemässä ilmeisesti pesää viime syksynä ulos puutarhatuolin päälle jääneen maton poimuihin ja mattoa kepeillä sörkkiessäni jouduin sit perääntymäänkin aika vauhdilla - tai sillä vauhdilla mitä nyt pystynkään... En suosittele kenellekään vastikään lonkkaleikatulle :( Nyt on sitten otettu vahvempaa kipulääkettä ja todettu, että ei vaan kannata vielä yrittää liikoja. Ei kotihommissa eikä kannata myöskään tehdä mitään äkkiliikkeitä. Joudun toistelemaan tätä samaa mantraa itelleni ihan joka päivä: ota rauhallisesti, kuuntele kroppaa, älä tee mitään sellaista mitä ei ole pakko. Ei vaan meinaa mennä jakeluun! Puupääkö mä olen...?! Ihmeellinen suorittaja ainakin. Kai mä yritän todistella itselleni että pystyn tekemään kaikenlaisia juttuja vammasta (kai tuota sellaiseksi voi sanoa?) huolimatta.
Päivästä jäi kuitenkin ihan suht hyvä fiilis päällimmäiseksi mieleen. Kiitollinen pitää jälleen kerran olla tilanteet suvereenisti haltuun ottavasta lähisuvusta. Sopeutuvaisista ja ihanista lapsista - heidän vuoksi mä jaksan toipua, kun tulevaisuudessa aikanaan siintää paremmin liikkuva ja vähemmän kivulias minä, äiti. Mun miehestä, joka poti vain flunssaa eikä mitään sen vakavampaa, ja on jo toipumaan päin kun sai kaikessa rauhassa levätä ja toipua tänään. Keep the faith!
Ja niin - sain kommenttia naapurin rouvilta, että mun hiukset ja kepit on niiin sävy sävyyn, että ;) Hmm, pitäiskö sitä kuitenkin vaan pitää pitkät hiukset (joista onkin tullut jo aiiika pitkät kuluneen vuoden aikana) vai leikkuuttaisiko niitä kuitenkin?! En osaa päättää :D Mutta nämähän ovat niitä positiivisia päätöksiä, right?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.