Jo 3 viikkoa leikkauksesta

Näihin aikoihin kolme viikkoa sitten mut siirrettiin heräämöstä osastolle toipumaan. Kolme viikkoa on kyllä kulunut tosi nopeasti! Ihan hujauksessa. 

Kyllä mä huomaan voinnin osittain parantuneen, se on hyvä! Ensinnäkin, haava tietysti parantuu koko ajan. Se on tärkeä juttu, kun hirveästi etukäteen leikkaava lääkäri ja hoitajat varoittelivat, että se saattaa vuotaa pitkään ja saattaisi olla infektioriski. Vuotoa oli muutama päivä, mutta sitten se loppui. Myös hematoomat eli haavan ympärillä ja kudoksissa laajalla alueella olevat verenpurkaumat alkavat hävitä ja pahin turvotus alkaa jo laskea. Verenohennustabletteja ei enää tarvitse ottaa eikä vahvempia kipulääkkeitäkään enää reseptin mukaan tarvittaisi.

Mutta sitten on muuten kyllä ollut tätä muuta hitautta toipumisessa, josta oon kirjoitellutkin. Eilen oli mielikin alavireinen, tosin tänään on parempi päivä ihan selkeästi... Mutta liikkumisen kankeus on se ärsyttävin juttu, jalka on niin jäykkä nyt kävelystä ja jumpasta huolimatta ja ympäröivät kudokset ja lantio on kipeänä kuten myös niskat. No niskojen tilanne on kyllä jo menossa ohi, onneksi! Mut jalan takia on ollut pakko ottaa vahvempia särkylääkkeitä tänäänkin.

Tuo niveltä ympäröivä lantion ja reiden alue tuntuu aina vaan jäykältä ja aralta. Pystyn kyllä seisomaan tasaisesti molemmilla jaloilla vähän aikaa mutta kävellessä (kepit siis on aina mukana, muuten mä en pääse yhtään mihinkään) tuntuu kipua lantiossa ja etureidessä, ehkä niillä main mihin se tekonivelen varsi ulottuu. Ja jos vaikka kävelen yhden meidän taloyhtiön rivareista ympäri (maksimikävelymatka tähän saakka), loppumatkasta ei oo enää yhtään voimaa nostaa jalkaa normaaliin kävelyyn vaadittavasti vaan jalka alkaa laahata ja se on sit semmosta eteenpäin raahautumista. Nivel myös muljahtelee välillä. Tai joku tuolla lantiossa, oletan että ehkä se on se nuppi. Se ei satu mutta tuntuu oudolta.

Oon lueskellut kyllä erilaisista toipumisista ja kaikki on niin yksilöllistä ja monestakin tekijästä riippuvaista, mutta ärsyttää, kun yrittää voimaa saada tuohon kinttuun, mutta sit se kostautuu vaan enentyvänä kipuna ja velttoutena... Turhauttavaa! Ei vaan jotenkin oo vielä löytynyt sopivaa tasapainoa levon ja tekemisen välillä. Teenköhän mä täällä kotona jotain kotijuttuja sitten liikaa? Enkö osaa pyytää tarpeeksi apua vaan koitan suoriutua kaikesta itse "ei tartte auttaa" -periaatteella? En mä oikein tiedä. Ehkä voi olla jotain sellaistakin. 

Sen tunnistan kyllä, etten halua että liikaa korostetaan tätä mun "vammaa." Haluaisin, että mua kohdeltais mahdollisimman tavallisesti, niinkuin ennenkin, vaikka tilanne onkin mikä on, sääli ei ainakaan ketään auta eikä liika varovaisuus, jollaiseksi huomaan joidenkin tulleen kun mulle juttelevat... Tekee mieli ottaa hartioista kiinni ja sanoa, että hei, mä oon yhä itse tässä enkä persoonana ole miksikään muuttunut, puhu mulle normaalisti! :D Se helpottaa myös mua. Ja kun kirjoitan ja kerron avoimesti asioista, ihmiset ainakin tietävät missä mennään. Kaikkein läheisimmät osaavatkin kyllä suhtautua hommaan sopivalla otteella ja viljelevät mahtavaa tilannekomiikkaa, mikä on hyvä keino rentouttaa ilmapiiriä hetkessä :)

Onneksi ortopedin kontrolliin on enää kuukauden verran aikaa. Toivon tietty ettei tällaisena pökkelönä tarvitsisi sinne mennä ja toipuminen etenisi. Sitä ennen on kyllä onneksi Sumppila-kuntoutusviikkokin, josta fyssarilta ainakin voi kysellä vinkkejä tähän kuntouttamiseen. Siellä on varmaan kyllä monenlaisia terveys- ja lääkärintarkastuksia ym. muutenkin luvassa, on viimeinen Aslak-jakso.

Tulipas tätä tarinaa. Tää selfien ottaja toivottaa aurinkoista ja rentouttavaa pääsiäisen aikaa kaikille! :)