Pyörremyrskyn keskipisteessä on rauhallista

Tänään täällä olivat apuna ja touhuamassa sekä anoppi että äiti. Anoppi mm. pesi ikkunat tästä huushollista ja kun mies lähti taloyhtiön kokoukseen melkeinpä samantien töiden ja lasten hoidosta hakemisen jälkeen, tuli mun äiti apuun ja hän viihdytti lapsia illan. Korvaamatonta isovanhempien apua ja huolenpitoa, jota me kaikki arvostamme todella paljon! Sanoinkin tänään, että kyllä me tätä kaikkea apua arvostamme tosi paljon, emme todellakaan pidä itsestäänselvänä sitä, että apua on saatavilla.

Välillä tuntui kyllä YHÄ tosi vaikealta vaan katsella vierestä kun muut touhottivat ympärillä. Niinkuin pyörremyrsky ympärillä, ja itse keskiössä tarkkailee tilannetta kaikessa rauhassa. Tuntui toisinaan siltä, että lusmuaa ja luistaa vastuusta :D Sitä tunnetta ei vaan meinaa saada pois mielestä, vaikka tietysti ymmärränkin olla sivussa ja lepäillä. Se on ihan sallitun itsekästä ja tietysti tiedän, että en toivu, jos en ota rauhallisesti. Toki mä välillä jumppailin jne., mutta hidasta tekemistähän kaikki on vieläkin. Ehkä mä opin ottamaan rennommin vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa palauttamaan taas normaaleja arkirutiineja kuvioihin ja palailla töihin :D Ja sitten onkin opettelua taas toiseen suuntaan... Muuuutta, ei nyt mennä asioiden edelle vaan eletään Tätä Hetkeä.

Tänään oli eka päivä yli kahteen viikkoon, kun katselin aamulla naamaani peilistä ja totesin, että nyt täytyy kyllä saada jotakin väriä kalpeisiin kasvoihin! Eli ei muuta kuin pientä ehostusta kehiin ja hiukset letille - kuinkas muuten - mutta vähän fiksumman näköisesti kuitenkin mitä nyt parin viikon aikana on tullut nopeasti sutaistua. Taitaa ainakin hemppari jo olla nousussa kun viitsii ulkonäköäänkin vähän jo miettiä! Se on hyvä juttu se. Mutta voimien vähyyden huomaa kuitenkin vielä siitä, että esim. koko aikaa seisten en vielä jaksa itseäni meikata ja hiuksia laittaa. Verrattuna leikkausta edeltävään aikaan, seison nytkin pääasiassa vielä vasemman jalan varassa kuten silloinkin, mutta kroppa väsyy muuten enemmän ja jalat on tosi raskaat, joten on istuttava välillä alas. Istuminenkin on ikävää vielä nyt jos jalat on kohti maata, kun on niin kova turvotus ja kiristys, mut kyllä sen ajan kesti kun vähän kaunistautui :)

Istumisesta tuli mieleen, että nyt ois ihan mahtavaa omistaa sellainen TV:n katseluun tarkoitettu löhötuoli, jonka istumiskorkeutta voisi säätää ja jonka selkänojan saisi hiukan alemmas samalla kun jalat saisi lepäämään vähän ylemmäs maasta ilman että jalkoja (tai tuota pökkelöä) tarvii itse nostella johonkin esim. vyön avulla. Sitä ei nyt kyllä tähän hätään ole saatavilla (ja nuo tuolit on muutenkin suurimmaksi osaksi äärimmäisen rumia), joten on tyydyttävä sängyllä lepäilyyn... Sohvalla en oo pystynyt vielä mukavasti istumaan jalat ylhäällä. Ainut kohtalainen istumapaikka on sohvan toinen pääty korotetulla ylimääräisellä sohvatyynyllä, mutta siinäkään ei pysty istumaan pitkää aikaa kerrallaan. 

Eipä tällä erää muuta... Tässä vielä tän päivän tunnelmia kuvien muodossa.