Negatiivisesta positiiviseen

Parin viime päivän aikana on käyty jossakin aika syvissä mudissa tällä hitaan toipumisen tiellä. Tässä jälkikäteen asioita mietittyäni oon todennut, että jotenkin sitä on ihan älyttömän herkillä. Suurin osa ihmisistä tarkoittaa hyvää antaessaan ohjeita tai palautetta - tai kuultuaan tutuiltaan tai ystäviltään erityyppisistä leikkauksesta toipumisesta ja kuntoutumisista yrittävät ohjeistaa, josko mullekin olisi niistä ohjeista hyötyä. Silti sitä hyvin äkkiä nousee "tuntosarvet pystyyn" ja omat reaktiot saattavat olla hyvinkin äkkipikaiset, varsinkin lähimmille ihmisille. Heille voi näyttää tunteensa sellaisena kuin ne tulevat. Toisaalta lähipiiristä tulevat kommentit saattavat myös viiltää kaikkein eniten, koska läheiset ja ystävät pystyvät myös satuttamaan eniten. Tahtomattaankin, jos eivät ajattele mitä sanovat.

Toinen juttu on se, että mulla on selkeästi tämän koko sairastuminen vielä käsittelemättä ja se vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudun. Asioiden työstäminen on alkanut ja nyt kun toipuminen on jo jollakin tavalla vaiheessa ja tiedän ainakin suunnilleen, mitä tuleman pitää, olen entistä enemmän pohtinut asiaa ja keskustellut tilanteesta eri ihmisten, eniten tietty ystävien ja läheisten kanssa. Erityisesti sellaisten kanssa, jotka ainakin yrittävät ymmärtää tätä tilannetta, vaikkeivät olisi samanlaisia asioita kokeneetkaan. On myös ollut tiedossa, että isot leikkaukset aiheuttavat vähintäänkin tiettyä alavireisyyttä ja jopa masentuneisuutta, mutta kun asioita käsittelee ja niistä keskustelee, niistä pääsee ajallaan yli ja asiat pystyy hyväksymään.

Pitkään mä olin aivan turta. Joskus viime syksynä diagnoosin saatuani taisin kirjoittaakin, että kun eka tapaamani ortopedi läväytti yhtäkkiä mun "naamalle" tiedon siitä, että mulle on tehtävä tekonivelleikkaus, osasin ottaa tiedon vastaan ihan hyvin ja niin, että olin aavistellutkin näin käyvän. No totta puhuakseni ei se nyt ihan niin mennyt. Tai luulin, että otin asian rauhallisesti ja neutraalisti, mutta onhan tässä ollut ihan älyttömän paljon käsiteltävää ja sopeutumista... Niin kuin varmaan kaikissa niissä tapauksissa, kun sulle yhtäkkiä kerrotaan, että sairastat jotakin ja että ainut tie edes jonkinlaiseen toipumiseen on iso leikkaus. Tai että sairastat jotakin sairautta ja että tästä lähtien tämä sairaus tulee vaikuttamaan jollakin tavalla koko sun loppuelämään.

Nyt on kuitenkin taas parempi yleisfiilis henkisesti. Kyllä mä tiedän ettei tämä mun diagnoosi ole mikään maailman pahin ja että asiat ovat suhteellisia. On pahempiakin sairauksia ja elämäntilanteita muutenkin. Ja kun joku epäili, mihin mun positiivisuus on kadonnut, niin eihän se ole... Kyllä täältä ihan samanlaista hurttia huumoria ja tilannekomiikkaa lähtee mitä ennenkin, kun vauhtiin pääsen :) Mutta eikös se ole ihan luonnollista, että tällaiset asiat laittavat välillä miettimään elämää syvällisemmin ja että välillä väkisinkin negatiivisia tunteita puskee pintaan. Mutta niistä päästään kyllä yli. Jo vaikkapa senkin palautteen ja kannustuksen avulla, jota oon saanut niin täällä blogissa, meilitse, Facebookissa, puhelimitse, viestitse... Kiitos teille kaikille kauniista ja kannustavista sanoistanne, tiedätte, keitä olette (vaikka mä en välttämättä teitä kaikkia henkilökohtaisesti tunnekaan)!

Tänään oon pysähtynyt katselemaan luontoa ja kiinnittänyt huomiota esim. pihapensaiden kukkien yksityiskohtiin ja kauneuteen. Kuunnellut hurinaa ja katsellut tohinaa viereiseltä pellolta, kun traktorit kyntivät ja kylvivät uutta kesää kasvamaan. Ajatellut, että onneksi on kesä tulossa ja vielä paljon kivoja juttuja ja tapahtumia edessä, joihin mäkin pääsen osallistumaan. Vielä monta karaokeiltaa, terassin avajaisia ja muuta...

Onneksi kaikkeen kivaan - esim. laulamiseen, maalaamiseen, huumoriin, ystävien tapaamiseen tai muuhun yleiseen elämästä nauttimiseen - ei tarvita terveitä jalkoja! Eikä välttämättä edes rahaa! :D