Ei kannata arvostella tai kadehtia jos ei asioista tiedä

Istun tätä kirjoittamassa sohvannurkassa. Mun lempipaikka, jossa oon viettänyt monta hetkeä talvisin kynttilänvaloa ihastellen, lukien, telkkaria katsoen. Asioita miettien. Tähän paikkaan ei kovin helposti ole viime kuukausina istumaan päässyt, koska paikka on ollut sekä liian matala että muutenkin liian vaikea saada jalka nostettua rennosti sohvan reunalle, mutta nyt viime päivinä oon koittanut taas tälle paikalle päästä. Onnistuu, kun jaksan aikani taiteilla itseäni tähän. Sain myös laitetuksi tässä istuessani sukat jalkaan ilman sukanvetolaitetta, vaikka sitä on viime päivinä välillä taas tarvittu kun jalka on ollut niin jäykkä ja voimaton. Tuli melkein voittajafiilis, hah.

En oikein tiedä, mistä taas tätä ajatusten virtaa lähtisin purkamaan. Monta päivää menikin taas oikein hyvissä tunnelmissa, mutta sitten joku pieni hetki tai tilanne saa vaan ajatukset mullinmallin ja jo ollaan taas hetken aikaa ihan alamaissa. Eilen juttelin muutamienkin ihmisten kanssa tästä mun tilanteestani. Tai oikeastaan keskustelu ei edes lähtenyt minusta, mutta lopulta keskustelun toiset osapuolet saivat keskustelun kääntymään minuun.

Okei, olen varmasti nyt herkillä muutenkin enkä ehkä ota kaikkia mulle kerrottuja asioita niin neutraalisti tai huumorilla mitä yleensä, mutta en myöskään ymmärrä sitä, että annetaan ohjeistuksia tai lauotaan hirveän suorasukaisia mielipiteitä tästä tilanteesta tietämättä tai omaamatta muutenkaan omaa kokemusta aiheesta. Empaattinen lähestyminen on eri juttu, siihen ei liity arvostelevaa vaan hyväksyvä ote.

Olin etsiskellyt netistä mulle sopivaa yksityistä fyssaria ja muutenkin miettinyt, miten mä pystyisin kuntoutumaan mahdollisimman hyvin tästä eteenpäin. Mun kuntoutumisesta ja kuntouttamisesta sekä muutenkin kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista hyödyn eniten tietysti minä itse, mutta myös perhe, joka joutuu katselemaan tätä mun päivittäistä arjesta selviytymistä ja joka ansaitsisi vaimon ja äidin, joka pystyy olemaan täysipainoisesti arjessa mukana. Myös työnantaja ja yhteiskunta hyötyisi: pääsisin takaisin töihin veroja maksamaan ja tuottamaan!

Oli puhetta, että olen menossa työterveyteen juttelemaan mm. kuntoutukseen/fysioterapiaan jne. liittyvistä asioista. Keskustelun osapuoli käänsikin asiat niin, että musta alkoi tuntua, että hänen mielestään vietän kotona leppoisaa sairauslomaa ja että töihinkin voisin hyvin mennä kokeilemaan jo työntekoa, koska mä voisin hänen mukaan hyvin jo istua ja seistä työpäivän ajan. Ja että mä ajattelen vain itsekkäästi omaa hyvinvointiani enkä perheen etua tässä asiassa. Esimerkiksi sain keskustelun osapuolen pari nivelleikattua tuttua, jotka olivat pyytäneet kertomaan mulle muutamia toipumiseen ja kuntouttamiseen liittyviä asioita. Että työnteko voisi auttaa, "koska ei se kotona oleilukaan toipumista edistä, tututkin menivät muutaman kuukauden jälkeen töihin." Ja että mun kannattaisi syödä Buranakuurit muutaman viikon jaksoissa. Eikä harrastaa karaokea ainakaan, koska se aika on perheeltä pois.

Aha. Jutut kuulostivat samalta miltä ne kuulostivat ennen mun leikkausta! Olin luullut, että mun hidas toipuminen ja ne syyt, joista hidas toipuminen johtuu, olisivat jo tulleet selväksi muillekin - viimeistään nyt viime perjantaina ortopedilta saamieni kommenttien jälkeen. Luulin myös, että ihmiset jo ovat tämän mun koko tilanteen tiedostaneet ja ymmärtäneet kokonaisvaltaisesti, mutta eivät ilmeisesti sittenkään. 

Ihmetytti myös kommentointi "kotona oleilusta" - tervetuloa vaan katsomaan tänne kun teen kaikki vaaditut jumppaliikkeet ja venytykset, liikun sen mitä pystyn, ja koitan selviytyä kaikista arkipuuhista täällä ihan itsekseni. Kipua nieleskellen, vahvoja kipulääkkeitä syöden, välillä itku kurkussa. Välillä istun, välillä nousen seisomaan, pitkään ei voi samassa asennossa olla. 

En mä kipua välttämättä ulospäin näytä, seurassa ainakaan.

Ja entä särkylääkkeet... Nyt perjantaina sain taas uusia särkylääkereseptejä ortopedilta, kyllä mulla on ihan toisenlaiset lääkkeet nyt tarvittaessa käytössä kuin joku Burana!! Mutta eivät ne lääkkeetkään kaikkea kipua pois vie. Hammasta purren liikutaan, tehdään jumpat. Ortopedi kehotti syömään määrätyt vahvat kipulääkkeet ihan suosiolla kun on huonompi päivä. Eikä yhtään ihmetellyt mun kovia kipuja, "remontti" on ollut niin valtava.

Viha-rakkaussuhde on tähänkin apuvälineeseen; korotustyyny liian kovalle ja matalalle keittiön tuolille.

Kuulin eilisen aikana myös juttuja siitä, kuinka ihmiset ovat meidän elämästämme kateellisia. Että kuinka mullakin on ihana perhe, koti, kaikki tämä. Toki allekirjoitan ihanan perheen ja kodin, koska ne pitävät paikkaansa. Mutta arki ja elämä ei ole kenelläkään yksinkertaista, emmekä me tee siihen poikkeusta. 

Ei ole helppoa olla millään tavalla vammainen. En ole valinnut ja toivonut tällaista elämää ja liikuntavaikeuksia. Kuka hullu sellaisia toivoisikaan?!?! Mies ei valinnut itselleen puolisoksi naista, jolla on synnynnäinen paha lonkkavika, hän valitsi naisen, jonka kanssa on hieno, terve elämä edessä. Ei naista, jolle tullaan tekemään elämän varrella vielä useita leikkauksia, jokainen edellistä vaikeampi.

On hirvittävän surullista ja vaikeaa katsoa vierestä, kuinka mies puurtaa perheensä eteen ja huolehtii suurimman osan arkiaskareista. Teen kaiken mitä pystyn, mutta se ei tunnu riittävältä, ainakaan itsestäni. Tälle tilanteelle ei voi mitään, mutta se tuntuu tosi pahalta. En pysty täyttämään niitä kaikkia toiveita ja odotuksia, joita mulla olisi ainakin itselleni "vaimona olemisesta." Lapsetkin kärsivät varmasti jollakin tavalla, vaikka ovatkin ihanan reippaita ja aktiivisia, sopeutuvaisia. Tämä on koko perheen kriisi.

Niin. Kannattaa miettiä, ennen kuin arvostelet ja kadehdit avoimesti muiden elämää. Kaikki ei todellakaan ole niin upeaa ja hienoa kuin päällepäin voisi näyttää. Meidän perheyhteisö on kuitenkin vahva ja mä olen vahva, ja tulemme selviämään tästäkin.

Ja mun missio jatkuu: nuorten naisten lonkkaongelmista ja niihin suhtautumisesta avoimesti kertominen. Minuahan ette lannistettua ja blogia hiljennettyä saa! ;)