Viikonloppu

Pitkästä aikaa oikein todella perhe- ja sukukeskeinen viikonloppu takana. Olipa tosi kiva viettää aikaa välillä näinkin, eikä haitannut, että kotona ei tullut koko viikonloppuna oltua paljoa ollenkaan (paitsi yöllä nukkumassa) :) Melkein koko lähisuku tuli nähtyä paria henkilöä lukuunottamatta ja isiä juhlittiin sekä eilen että tänään. Perjantaina puolestaan kyläiltiin mun serkun perheen luona. Kyllä sukulaiset ja lähin suku erityisesti on tosi tärkeää väkeä, välillä vaan on niin hektistä tää ihmisten arki, että tuntuu, että sitä vaan näkee tiettyjä ihmisiä ihan liian harvoin...

Kaikenlaisia elämänarvoja, isoja kysymyksiä, terveyttä ja läheisten ihmissuhteiden merkitystä on muutenkin tullut pohdittua aika paljon juuri tällä viikolla. Korviini on kantautunut monenlaisia isoja tapahtumia ja asioita ilosta suruun ja myös muitakin kummallisia juttuja on tapahtunut, mitkä ovat laittaneet taas niin mut kuin monet muutkin miettimään sitä, mikä oikeasti tässä elämässä onkaan tärkeää ja mihin aikaansa käyttää. En nyt tässä erittele asioita sen ihmeemmin, jokaisella ihmisellä on oma yksityisyytensä. 

Mut sen mä totean, että vaikka meidän ympärillämme tapahtuvat asiat ovat välillä niin isoja, vaikeita, outoja, pelottavia tai muuten kaikessa ihmeellisyydessään tuntuvat siltä, ettei niistä pääsisi mitenkään yli tai syystä tai toisesta niitä saattaa jäädä märehtimään mielessään, opettavat ne kuitenkin jotakin tosi ainutlaatuista ihmisyydestä. Siitä, että välillä on vahvuutta olla heikko tai näyttää oma herkkyytensä. Vähän samantyyppinen juttu kuin mitä mä jokin aika sitten täällä blogissakin pohdin - että vaikka ihmisellä saattaa olla se vahvan näköinen ja pärjäävä kuori yllään, sisällä saattaa tuntea jotakin aivan muuta. Välillä on kuitenkin hieno juttu, jos sen kuoren saa riisuttua syystä tai toisesta edes hetkeksi ja antaa kaiken tulla ulos jollakin tavalla. Toisaalta myös menetyksen pelon, oikean menetyksen tai tiettyjen muiden isojen juttujen kautta ihminen viimeistään huomaa, kuinka paljon läheisistä ihmisistään välittääkin. Tällaisilla hetkillä toisia ihmisiä kaikkine virheineen oppii ehkä myös arvostamaan taas hiukan eri tavalla. Äh, tää on tällaista sanojen pyörittelyä, mutta toivottavasti pointin tuolta kaiken sananhelinän takaa kuitenkin löytää :) Se on se välittäminen, lähimmäisten arvostaminen ja kunnioittaminen, kuunteleminen ja läsnäolo, keskustelun taito.

Tästä mun tilanteesta ja lonkasta/lonkista on monen muun asian ohella myös puhuttu paljon. Välillä ei jaksa yhtään pyöritellä samoja juttuja, mutta nyt on tullut lähipiiristä ihan hyviäkin vinkkejä mietittäväksi. Eräs ystäväni jo jokin aika sitten mietti, olisiko ideaa yrittää hankkia mun tilanteesta toista mielipidettä joltakin "Suomen parhaalta lonkkadysplasiaa tuntevalta ortopedilta." Nyt sitten myös pari lähisukulaista ehdotti tätä samaa... Ehdotettiin myös, olisikohan potilasasiamieheltä saatavissa mun tapaukseen apua. 

Noh, ensinnäkin - en mä tiedä, kuka tai ketkä voisivat olla Suomen parhaita lonkkadysplasiaa tuntevia ortopedeja. Sitä pitäisi selvitellä. Ja toisekseen, mulla on jo nytkin oikein hyvä hoitava lääkäri, joka tekee kyllä parhaansa mun tilanteen selvittämiseksi. Mutta onko mun tilanne kuitenkin sellainen, ettei meidän keskussairaalasta sille oikein voida mitään? Ja odotellaan vaan? Vai oonko mä vaan liian kärsimätön potilas, ja pitäisi vaan vielä jaksaa odottaa, yrittää kuntouttaa? Mutta kun tää tilanne ei oo edistynyt mihinkään muutamaan kuukauteen vaikka yritän kuinka! Ja tuo toinen lonkka hajoaa kohta myös ja muut nivelet kans sekä selkä...

On tosi vaikeaa edes miettiä sitä, että ehdottaisin mun lääkärilleni mitään toisen lääkärin mielipiteen kysymistä... Lisäksi tässä on myös se pointti, että jos mä en etukäteen yhtään tietäisi, minkä tyyliselle toiselle ortopedille lähtisin mun tilannetta selvittämään, saattaisin pettyä tosi pahasti. Siis jos olisikin kyseessä lääkäri, joka ei kuuntelisi mua ja koko tätä pitkää sairauskertomustani kokonaisvaltaisesti, vaan hän lähtisikin vaan töksäyttelemään mitä tahansa vastauksia mun tilanteeseen tai ei osaisi kohdata mua inhimillisesti... Mä en varmaan henkisesti kestäisi sellaista kohtelua keneltäkään, mä hajoaisin kappaleiksi ihan samantien. On riittävän paljon energiaa vievää pysyä näinkin vahvana ja jaksavansa tässä nykyisessä tilanteessa, joten en jaksaisi enää tämän ohella miettiä kenenkään sanomisia. Mä toivon saavani pitää myös hyvän, empaattisen keskusteluyhteyden kaikkiin mua hoitaviin henkilöihin. Joten löydäpä tähän sitten joku toinen huippuortopedi kertomaan oma näkemyksensä mun tilanteeseen... Ei ihan helppo nakki :)

Nyt ensviikolla mä kuitenkin kuulen ne viimeisimmän magneetin tulokset ja siinä voi muutenkin kuulostella, miten jatkossa edetään ja onko jotakin uutta juttua tai hoitokeinoa vielä suunnitteilla... Joku hoitosuunnitelma täytyy kyllä lähitulevaisuuteen kuitenkin saada, tää odottelu ja epätietoisuus kaikesta on niin raastavaa! Ja musta vaan koko ajan tuntuu, että oon väliinputoaja, jolle ei löydy oikein tehokasta kuntoutustapaa eikä hoitokeinojakaan, kun en oo esim. missään onnettomuudessa vammautunut. Vakuutuskaan ei korvaa tällaista synnynnäistä vikaa. Mut eipä auta kuin katella vaan sitkeästi tulevaisuuteen, päivä ja asia kerrallaan.

Nyt kirjoittelen tätä taas Hyvin Yllättävästi sohvan nurkassa, lähes niin makaavassa asennossa kuin mahdollista. Kävelyä ei oo tosiaankaan tälle viikonlopulle paljoa tullut, mut sitä kuitenkin kyläillessä istuu ja seisoskelee sen verran paljon kun ei ihan kokonaan makaillakaan kehtaa ja viitsi, että heti kyllä huomaa näin iltaisin että on tullut päivisin oltua liikaa mulle huonoissa asennoissa. Parasta ois olla liikkeellä sopivasti ja loppuaika ihan reilusti maata selällään, ei juurikaan istua ja seistä. Onneksi mitään hirveitä kipuja ei nyt viikonloppuna oo kuitenkaan ollut... Ja fiilikset on muutenkin ihan hyvät, siitä kiitos tän viikonlopun sukuloinneille! :)