Köhimistä ja kuntoutuskuvioiden pohdintaa

Tänään on podettu päivä epämääräistä "köhätautia." Mulla on ääni on kuin jollakin Paula Koivuniemen kaksoisolennolla (ellei jopa vieläkin käheämpi ja kumeampi - eli onko se sitten kuten Paula Koivuniemen veljellä?), kurkku ja keuhkoputket ihan tukossa. Silmätkin punoittavat kuin särjellä. Vois ajatella viikonlopun vähän venähtäneen, mutta tää on nyt jotakin ihan muuta kuin viikonlopun tekosia :) Mikälie kumma flunssan tapainen. Nuhaa ei oo ollenkaan.

Särki vai punasilmäkani? :D (Tässä kuvassa ei ole edes niin punaiset silmät mitä luonnossa näyttävät!)

Pitäis malttaa lepäillä ja olla puhumatta, mutta nyt kun muu fyysinen vointi on taas viikonlopun liikkumisten jäljiltä tasoittunut, oon täällä nyt sitten hoitanut pyykkärin ja tavaroiden järjestelijän hommaa ja kuskannut mm. puhtaita vaatteita kaappeihin. Kaikkea sellaista pientä hyödyllistä... Ja ääntä tulee myös käytettyä täällä arkikaaoksessa ihan kiitettävästi, vaikka sitä ei paljoa lähtisikään :) No, jospa se tästä. Normaalia isompi määrä tulehduskipulääkettä nassuun ja silmätippoja myös käyttöön. Ja perinteinen kikka: teetä ja sympatiaa. Toivottavasti tauti talttuu tällä eikä tarvitse tän takia lääkäriin mennä. Ja loppuviikosta ois hyvä kyetä mm. puhumaan puhelimessa ortopedin kanssa... Että ois hieno ja selkeä ääni nyt puhelulle :)

Oon pohdiskellut tänään kuntoutukseen liittyviä juttuja. Siis sitä, saanko mä sen maksusitoumuksen ja jos saan, mihin ja kuinka pitkälle aikavälille. Muutenkin oon miettinyt, miten tällainen mulle sopiva kuntoutus käytännössä hoidetaan. Tehdäänkö maksusitoumuksen lisäksi ihan ensin esim. kuntoutussuunnitelma ja jokin kattavampi lähete, jossa mun tilanne kerrotaan kokonaisvaltaisesti ja tarkkaan, ja sen perusteella sitten räätälöidään mulle sopiva sisältö? Entä mitä se sisältö sitten käytännössä onkaan?

Oon googletellut erilaisia lääkinnälliseen kuntoutukseen liittyviä asioita ja tietoa siitä löytyy kyllä laidasta laitaan. Toki Aslak-kuntoutuksen malli mulle onkin jo entuudestaan tuttu. Nyt vaan on kyse sillä tavalla erilaisesta kuntoutuksesta, että se käsittääkseni räätälöidään juuri mun tarpeisiin sopivaksi, koska toimintakyky on sen verran heikentynyt, etten mä varmaankaan paljoa ryhmän mukana voisi tehdä ainakaan mitään liikuntasuorituksia (paitsi jotakin vedessä ja jonkin verran myös kävellen - ja yläkroppaa tietty myös voin harjoittaa). 

Mites se lääkinnällinen kuntoutus onkaan hienosti määritelty... "Lääkinnällisen kuntoutuksen tarkoituksena on parantaa ja ylläpitää potilaan fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä sekä edistää hänen elämänhallintaansa ja päivittäistä itsenäistä suoriutumista." Jos mä mietin omia tavoitteitani tällaisessa kuntoutuksessa, olisivat ne esim. seuraavat asiat:

- Saada oikeaan lonkkaan ja jalkaan sellainen toimintakyky, että mä pystyisin kävelemään ilman tukea niin normaalisti kuin mahdollista ja ajamaan autoa. Että ei tarvitsisi nostella jalkaa joka paikkaan käsillä. Saisin housut, sukat ja kengät jalkaan ilman erityistä kikkailua ja pystyisin leikkaamaan helpommin varpaankynnet.

- Pystyä pitämään muutenkin kroppa niin hyvässä kunnossa kuin mun tilanteessa on mahdollista, jotta vasen lonkkakin pysyisi vielä mahdollisimman pitkään sellaisessa kunnossa, ettei tarvita leikkauksia. Samoin se, että alakropan fysiikka pysyisi ylipäätään hallinnassa, koska niissä polvissakin on ongelmaa. Kaikki vaikuttaa myös selkään, alaselkään erityisesti, joten korsetin pitäisi tukea niin hyvin kuin mahdollista

- Päästä näistä jatkuvista lonkkia vaivaavista kivuista eroon kokonaan tai ainakin mahdollisimman paljon niin, etteivät ne ainakaan häiritsisi päivittäistä elämää ja liikkumista niin paljon kuin mitä nyt. Että pystyisin istumaan, seisomaan ja liikkumaankin normaalimmin eikä aina tarvitsisi kuulostella niin paljon omaa kroppaa ja miettiä aina, mihin milloinkin pystyy ja mihin ei. Ettei tarvitsisi koko ajan ennakoida vaan elää enemmän hetkessä!

Näiden juttujen kautta voisi töihinpaluutakin suunnitella. Kivut ja liikkuminen on ainakin saatava hallintaan, ei muuten tuu mistään mitään, kun keskittyminen ja sitä myötä kaikki muutkin asiat menevät enemmän ja vähemmän fyysisten juttujen ehdoilla.

Mutta sitten pitää ottaa sekin huomioon, että jos toimintakyky ei palaisikaan leikkausta edeltävälle tasolle... Kun ei vielä tiiä lopputulosta. Tällaisessa tapauksessa sitten mä saisin varmasti tuolta kuntoutuksesta apua esim. paperitöihin, jos tarvitsisi miettiä esim. sitä, saisinko kulkemisiin apua tai vaikkapa auton hallintalaitteistoon muutoksia, jotta pääsisin itsenäisemmin liikkeelle. Toki liikun nytkin itsenäisesti, mutta kotoa vähänkään pidemmälle pääseminen ei onnistu, ellei joku kuljeta.

Sekin tietty on hyvin mahdollista, että tilanne menee tästä hiljalleen eteenpäin, vaikka ei normaaliksi palautuisikaan. Tai siis no, ei näitä dysplastisia lonkkia koskaan saa normaaleiksi, tekoniveltä varsinkaan :D Mutta kuitenkin, tuohon "jonkin verran kuntoutumiseenkin" kuntoutuksesta saisin eväitä... 

Osaltaan kuntoutus myös auttaisi käsittelemään henkisestikin tätä kaikkea tapahtunutta. Kyse on kuitenkin koko loppuelämään vaikuttavista asioista, joten kyllähän nää asiat käsittelemistä ja hyväksymistä vaatii eivätkä ole ihan niin simppeleitä juttuja sisäistää kuin mitä mäkin alun perin luulin ja ajattelin, kuten oon kirjoittanutkin. Myös läheiset joutuvat käsittelemään asioita ja sopeutumaan niihin.

Potilasidentiteetin myös haluaisi jo todellakin sivuuttaa ja ohittaa, mutta niin kauan kuin näitä asioita pyöritellään ja selvitellään sekä työterveyshuollossa että erikoissairaanhoidossa ja missä lie, oon mä väistämättä myös potilas, sille ei vaan voi mitään. Sitten kun asiat saadaan sellaiseksi kuin ne tulevat toistaiseksi jäämään, on eri tilanne. Pääsen näistä kuvioista sen jälkeen taas askeleen eteenpäin.

Mielessä pyörii erään lääkärin kesäinen lausunto siitä, että mä olen liian huonossa kunnossa kuntoutukseen. Se on kyllä käsittämätöntä, että näin edes voidaan sanoa kenellekään ihmiselle, jolla on yhtäkkiä, itsestä riippumatta tullut joku vamma tai sairaus, jota on hoidettu, mutta josta ei ole kunnolla toipunut, vaikka itse on tehnyt kaikkensa oman toipumisensa eteen. Ja varsinkin myös ihmiselle, jolla olisi kuitenkin täysi motivaatio palata töihin, jos se olisi vaan fyysisesti mahdollista. Miksi muka tällaisten, ja erityisesti nuorten, perheellisten ihmisten eteen ei tehtäisi kaikkea, että he pääsisivät taas yhteiskuntaan mukaan, tuottaviksi yksilöiksi? 

No, onneksi nyt näyttää siltä, että kuntoutusta on tarjolla sitten kuitenkin, kun on vaan tarvittavat "poissulkututkimukset" tehty ensin alta pois. On hienoa, että tällaisia maksusitoumuksia on mahdollista erikoissairaanhoidosta (tai kunnalliseltakin puolelta) saada, ainakin, jos on tarpeeksi haasteellinen tapaus. Ilman näitä sitä tosiaan olisi väliinputoaja. Kun ei ole vammautunut onnettomuudessa eikä myöskään ole luokiteltu vaikeavammaiseksi, jää helposti sellaiseen kummaan pimentoon, johon kuuluvalle ei oikein tunnuta korvaavan mitään. Ainakaan jos ei itse pidä itsestään ja tilanteestaan meteliä... 

Mun tapauksessa kuitenkin tuntuu oikeutetulta ja hyvältä, että ympyrä sulkeutuu tietyllä tavalla kuntoutukseen. Aslak kun jäi mun osalta kesken, tai en hyötynyt siitä kaikilta osin, kun lonkkadysplasian diagnoosi ja nopeasti edennyt tilanne sekä leikkaus sotki puolet jaksoista suurelta osin. Koitetaan nyt sitten tässä tulevassa mulle räätälöidyssä kuntoutuksessa ottaa kaikki mahdollisuudet irti ja ottaa takaisin niitä menetettyjä asioita, joita mahdollista on takaisin ottaa ja saada. Positiivisella asenteella! :)