Taistelutahtoa

Aamulla oli työterveysneuvottelu 2 ja paikalla oli mun esimies, minä, työterveyslääkäri sekä -hoitaja. Käytiin juttuja läpi sekä työterveyshuollon, esimiehen että mun näkökulmasta ja juttelin mun tilanteesta, voinnista, aiempien polikäyntien ja magneettikuvauksen tuloksista ym. asioista tapani mukaan avoimella otteella. Ei oo syytä eikä tarvetta salailla mitään. 

Mitään uutta oikeastaan ei ollut agendalla. Mullahan oli kyllä aika hankala viime viikko; en pystynyt tekemään paljoakaan ja olin alavireinen muutenkin. Perjantaina sentään oli paremmat fiilikset siellä huikeassa illanvietossa ja henkinen puoli olikin taas ehdottomasti plussan puolella koko viikonlopun sen vuoksi, mutta fyysisesti on ollut vaikeeta. Tänäänkin olin niin kipeä aamulla siellä työterveydessä, että istumisesta ei meinannut tulla oikein mitään ja seisominenkin oli vaikeaa, kun mulla on ollut niin kipeä tuo vasenkin lonkka ja erityisesti jalkapöytä ja kantapää - tukijalka on tosi kovilla nyt kun tuon oikean puolen tilanne ei oikein edisty. Alaselkä myös kipuilee. Työterveyslääkäri yritti saada siinä samalla mun ortopediakin kiinni kyselläkseen, olisiko fysiatrian polia mahdollista konsultoida, josko saisin heidän kauttaan apua tai lisää tukea kuntoutukseen. Ei saanut kuitenkaan häntä puhelimen päähän, joten sanoin, että juttelen asiasta kun ortopedi soittaa ensi viikolla huomenna olevan alaselän magneettikuvauksen tuloksista...

Sarkastisesti totesimme jälleen kerran, että surkea lopputulos tää on Aslak-kuntoutukselle, jonne sama työterveyslääkäri mut lähetti silloin talvella 2013... :) Tai ei lopputulos, sillä kukaan ei sitä vielä tiedä tässä vaiheessa, mutta tän hetken tilanne kuitenkin. No siis ihan mustaa huumoriahan tuo "kuntoutuksen lopputulos" on, sillä tää mun vamma ois joka tapauksessa pahentunut hyvin nopeasti ihan ilman mitään Aslakejakin...  Mutta onhan tää koko homma ollut niin käsittämättömän ironista ja hullua, että pakko heittää huumoriksikin välillä ihan kokonaan! :)

Työkykyinen en kuitenkaan oo. Varsinkin, kun on muuallakin kropassa oireita kuin tuossa oikeassa jalassa/lonkassa, vaikka sen tilanne pahin onkin nyt. Toivotaan ja uskotaan kuitenkin, ettei tilanne tästä pahene, vaan että tuo viime viikon ja tän päivänkin isompi kipuilu olisi ohimenevää.

Menin sitten työterveysneuvottelun jälkeen myös fyssarini vastaanotolle, ja kerroin hänellekin kuulumisia tilanteesta. On mun tapaus haasteellinen hänellekin, ja kaikki harjoitukset mietitään aina hirveän tarkasti juuri mulle räätälöiden. Nyt koitetaan taas aivan muutamia juttuja reilun viikon ajan ja katsotaan, saadaanko niiden avulla yhtään oikean lonkan kirvelevää liikekipua ja koukistusta jne. paremmaksi ja kireyttä vähemmälle. Voimaa tuskin paljoa löytyy siinä ajassa, eikä ole tähänkään mennessä löytynyt... Sanoin, että ehdottomasti kokeillaan kuitenkin vaan kaikki mahdolliset asiat. Mitään hävittävääkään ei todella ole!

Kuvaesimerkki: tällä hetkellä oikea lonkka on tuossa asennossa niin kireä, ettei se sohvalla puolittain maatessa käänny ulkokiertoon yhtään tuosta kuvasta enempää, se jämähtää tuohon puoliväliin. Kuva hämää, reiden ulkosyrjä ei siis todellakaan osu sohvaan vaan jumittaa ilmassa. Tuntuu kuin joku ottais vastaan ja kiristää?

Sain fyssarilta myös kommenttia siitä, että ehdottomasti kannattaa nyt kävellä molempien keppien kanssa eikä miettiä yhtään sitä, että tällä hetkellä "pitäisi" muka pystyä normaaliin kävelyyn tai että mä vaan heivaisin kepit pois kun joku käskee, että kyllä nyt kävellään ilman tukea... (Kuten se toinen fyssari toitotti alkukesästä jo. Ei homma toimi niin.) Mun tilanne ei vaan oo sellainen, ja pitää toimia siten kuin mun tilanne yksilöllisesti vaatii eikä verrata kehenkään muuhun. Kotonakin mielellään kepit vaan käytössä, ei nyt ihan koko ajan välttämättä, mutta pääsääntöisesti kuitenkin. Muuten mä rasitan aivan liikaa mun selkää ja vasenta lonkkaa, kantapäätä ja jalkaterää ja se taas aiheuttaa lisää ongelmia enkä mä kohta pääse muuten liikkumaan enää mihinkään (paitsi jollain pyörätuolilla). Ihan tottahan se on. Nyt on vaan otettava hetki, päivä, asia kerrallaan. Sinnikkäästi vaan jatkaen ja uskoen siihen, että tilanne tästä paranee, vaikka se sitten kestäisi vaikka kuinka pitkään...

Myöhemmin tänään mä laitoin kuitenkin myös ortopedilleni meiliä. Kerroin taas asiallisessa hengessä, mikä mun tilanne juuri tänään on. Kyselin lähetettä fysiatrian polille ja toisaalta myös sitä, miten jatkossa edetään ja mitä hoitovaihtoehtoja vielä olisi. Lisäksi totesin ihan suoraan, että vaikka mulla onkin hyvät ja aktiiviset terveyden ammattilaiset mua auttamassa ja itsekin oon aktiivinen, on mun ikäväkseni todettava, että mä liikun ja kävelen nyt paljon huonommin mitä ennen leikkausta. Näin se vaan on. Tosin eiköhän ortopedikin sen jo oo huomannut.

Mutta: taistelun on jatkuttava, lannistua ei saa ja on vaan pidettävä mieli ja ajatukset kasassa ja suunta sitkeästi kohti tulevaa. Jossittelu, taaksepäin katselu tai murehtiminen ei auta yhtään mitään! Välillä on sallittua tuntea pettymystä, surua ja vihaa, mutta niihin ei saa jämähtää, vaan eteenpäin on jatkettava. Ja apua on etsittävä sekä omista hoitovaihtoehdoista aktiivisesti kyseltävä. Kukaan ei muuten pidä yksittäisen potilaan puolia tässä maassa, niin karua kuin se onkin.