Onko firman pikkujoulujen jälkeistä elämää?

Itse itselleni vastaten: näyttäisi olevan. Ihan sama arkimeininki jatkui kuten viikonloppua ennenkin!

Mä heräsin tänään jo viiden jälkeen. Herra Nelivuotias kävi vessassa ja sen jälkeen, kun hän oli jo takaisin omassa huoneessaan, alkoi ensin kitinä ja sitten hirveä itku. Oli sitten tökännyt pikkumies itseään silmään. Huoh. No ei siinä sen kummempia, itkun jälkeen nukahti taas koko muu väki samantien. Paitsi minä. Olin ihan täysin wide awake ja vaihteeksi, mulle tyypillisesti, kaikenlaiset asiat pyörivät päässä. Ja Jarkko Martikainen (jota oon tosi paljon kuunnellut viime aikoina) rallatti korvamatona päässäni:

"Tämä vaikea elämä

Tämä vaikea elämä on:

joskus vihaan sen painoa,

vaikka on ainoa

arvoltaan mittaamaton.

Tämä vaikea elämä

Tämä vaikea elämä on:

joskus vihaan sen painoa,

vaikka on ainoa

arvoltaan mittaamaton

Joka ainoa elämä on..."

Reilun tunnin päästä miehen kello soi, lapset heräteltiin ja mun normipäivistä poiketen kömmin itsekin sängystä ylös jo noin aikaisin puuroa ja kahvia keittämään. Laittelin myös lasten hoitoreput kuntoon valmiiksi eteiseen, etteivät niitä kotiin unohda. Lapsille ulkovaatteet kuntoon. Mies ihmetteli, kun oli lasten kanssa lähdössä eteisessä: "Nytkö sä jo nousitkin ylös? Etkö enää aio mennä sänkyyn?" Johon mä vastasin, että en mä enää mene. "Aattelin olla tehokas!" Tuo viimeisin lausahdus sai miehenkin naurahtamaan. 

Mun tehokkuus on aika monivivahteinen käsite nykyään. Vähän vertailupohjaa tässä: jos, tai siis kun, mun normipäivä vaikka pari vuotta sitten piti sisällään usein kiireisen työpäivän erilaisten IT-kehityshankkeiden, ongelmanselvitysten, projektinhallintatehtävien ja palavereiden parissa ja sen jälkeen olisi vuorossa ollut lasten hoidosta hakemista, ruuanlaittoa, kotihommia, ehkä kauppareissua ja tytön viemistä mm. harrastuksiin tai itse menin salille/pumpiin/combatiin, sen jälkeen vielä ehkä kotihommia tai vastaavia perheen "huoltojuttuja", lasten iltapuuhat, lopulta hetki omaa aikaa ja itsekin nukkumaan... kunnes seuraavana päivänä olis edessä ollut taas sama rumba... on nykyään mun tehokkuus vähän eri luokkaa :) 

Mitä se mun nykypäivän tehokkuus sit on? Itse asiassa täähän on hyvä sauma kertoa, miten mun päivät suunnilleen ehkä sujuvat silloin kun mulla on hyvä päivä ja voin keskivertoa paremmin. Moni kyseli muutenkin multa perjantaina, miten mä saan päiväni sujumaan ja ajan kulumaan. 

Jos oon Oikein Tehokas, saatan jopa nousta ylös sängystä samaan aikaan kuin muu perhe. Tää on harvinaista, sillä yleensä aamuisin oon niin jumissa, että kestää aika pitkään ennen kuin pääsen yhtään mihinkään. Mutta tänään mä pääsin ylös kohtalaisen hyvin, joten...

...petasin sängyn...

...ja kun muu perhe oli lähtenyt töihin ja hoitoon, aloin järjestellä keittiötä ja pyyhkimään pölyjä, kun ärsytti sotkut sen verran. (Eikös tässä kuvassa tapahdukin aivan valtavasti asioita, oikein toimintaelokuvan superkohtaus ;D)

Vähän piti jo jouluväriä saada keittiöön.

Nyt istun - tai puoliksi makaan - sohvalla ja juon kahvia. Hieno kahvimuki, eikö?! Kyllähän mä varmaan juuri nyt aika kauheelta näytän, en sitä kiellä, tuollaisten lyhyiden unien jälkeen hiukset pystyssä ja pussit silmien alla :D

Tästä eteenpäin ei kuvia vielä olekaan, onhan vielä aikaista. Mutta nyt kun päivä on lähtenyt näin "hurjan tehokkaasti" käyntiin, oon tyytyväinen ja kun oon jo vähän ollut liikkeellä. Todennäköisesti pystyn aika hyvin tänään taas sinnikkäästi harjoittelemaan - tai yrittämään ainakin -mun fysioterapialiikkeitä. Niitä on hyvä tehdä heti sitten kun on vähän vetreytynyt ja muutenkin aina välillä päivän mittaan. 

Fysioterapiasta vähäsen... Jotta tiedätte, että niitä liikkeitä myös harjoitan ihan joka päivä ;) Nyt juuri tärkeimpinä liikkeinä ois saada oikeaan lonkankoukistajaan jotakin eloa (tai mun aivoista sinne käskyjä) ja toisaalta myös lonkan lähentäjiin ja loitontajiin sama juttu, mä kun en hallitse niitä oikein ollenkaan, siis ei aivoista kulje käskyt niihin oikein tai normaalisti eivätkä ne muutenkaan syystä tai toisesta toimi kunnolla. Ei oo mikään parin harjoittelukerran asia, vaan mun pitää yrittää toistaa tiettyjä mulle räätälöityjä pieniä liikkeitä kerta toisensa jälkeen, jotta sitä eloa löytyisi. Kipua kuunnellen. Välillä tunnen kädellä, että esim. lonkan lähentäjissä tapahtuu ihan pienen pieni supistus, mutta aivot eivät sitä käsitä, siis pää ei kerro, että liikettä on, joten sitä ei myöskään pysty hallitsemaan. Jos mä esim. makaan selälläni sohvalla jalat koukussa ja oikeaa polvea lähtee liikuttamaan ulospäin, mun polvi retkahtaisi aika holtittomasti siitä auki (tosin vähän jäykästi), jos en pitäisi kädellä kiinni polvesta eli tukisi sitä vastapuolelta. Nyt koitetaan saada aikaiseksi edes pientä jarrutusta, siis että pystyisin jarruttamaan tuota liikettä edes vähän niin, että tajuan ja tunnen itsekin sen jarrutuksen myös päässä.

Samalla taktiikalla koitan myös saada jotakin jarrutusta lonkankoukistajaan niin, että mulla on vyö jalkapohjan alla ja pidän vyön päitä käsissäni. Tätä oon koittanut esim. vasemmalla jalalla seisten, mutta se on välillä hankalaa vasemman lonkan kipujen takia. Sitten oon koittanut samaa liikettä tehdä myös selälläni maaten. Älyttömän työlästä ja hankalaa, mutta näitä vaan jatketaan ja jatketaan ja jatketaan... Ja jatketaan :) Ilman harjoitusta ei tuu myöskään tuloksia.

Aloin paasata nyt näistä fysioterapialiikkeistä, vaikka mun piti kirjoittaa tehokkaasta päivästä. No nuo liikkeet kuuluvat siis siihenkin... Oikein tehokas päivä saattaisi myös näiden lisäksi pitää sisällään vaikkapa imurointia kepin kanssa, lakanoiden vaihtoa, tavaroiden järjestelyä, pyykkien järjestelyä... Kaikkea pientä puuhastelua välillä sopivasti lepuuttaen ja selällään maaten. Sitä lepoa - nimenomaan selällään makaamista ja lonkan kulman ja myös kuormituksen poistamista tarviin joka päivä paljon, se on tyly fakta. 

Esim. istuma-asento on kaikkein pahin, siinä lonkka on 90 asteen kulmassa ja se kiristää ja aiheuttaa kirvelevää kipua nivuseen/lonkan sisälle ja sähköiskuja vieläkin turvoksissa olevan ja kummalliselta tuntuvan (tuntoaisti ihan sekaisin - tunnottomuutta, kutinaa ja kipua) arven ja koko ulkoreiden alueelle. Seisominenkin on pahasta pidemmän aikaa. Parasta on koittaa pysyä jonkin verran liikkeellä ja jonkin verran lepuuttaa selällään.

Sitten jos on sellainen toisen ääripään päivä - että on enemmän kipuja ja jumitusta, kuten nyt vaikka ihmisten ilmoilla olon jälkeen - on mun meininki aika... Hidasta, hiljaista, kankeaa, jäykkää. Sitten en tee paljoakaan. Aamu menee sängyssä maaten, kunnes lopulta pääsen sieltä ylös, kun varovasti jumppailen. Tällaisina päivinä joudun ehkä ottamaan normaaleja vahvempia kipulääkkeitä ja ne väsyttävät aika paljon, joten en jaksaisi muutenkaan tehdä paljoa mitään. Sitten aika usein liikutaan vaan se välttämätön ja loppuaika maataan esim. musaa kuunnellen tai ehkä jotain tv-ohjelmaa katsellen. Tällaiset hetket ovat kaikkein raskaimpia varmaan sekä mulle että muille tilanteen näkeville ihmisille - musta tuntuu niin käsittämättömän turhalta olla huonossa kunnossa ja muille ottaa koville nähdä, etten pysty vaikka haluaisin. Tämä aiheuttaa välillä myös ikäviä ristiriitoja ihmissuhteisiin... 

Mutta ajan myötä on ollut pakko myös oppia olemaan itselleen armollisempi. Todeta, että vaikka kuinka haluaisin, en pysty kaikkeen mitä ennen (se on myös kantapään kautta koettu ja koetaan varmaan jatkossakin, koska välillä mä vaan touhotan vaikka en pystyiskään). Tämänkin asian sisäistämiseen tunnun kyllä tarvitsevan jonkun "halolla päähän" -meiningin kun mä hyvin helposti ajaudun yhä siihen "ei tartte auttaa!" ja "kyllä mä pärjään!" -meininkiin mitä aina ennenkin :) Oonko mä sitten vaan niin älyttömän kovapäinen vai mikä ihmeen suorittajan ja näennäinen tehokkuuden rooli sekin sitten on... Ehkä näitä molempia. Vielä riittää paljon käsiteltävää ja oppimista mulla ja muillakin näissä kaikissa arjen kuvioissa. 

Mutta matka onkin oikeastaan vasta alussa, vasta opettelen taas tuntemaan itseäni tämän hetken sanelemissa raameissa. Kiire ei ole, päivä kerrallaan eteenpäin.

"There are days I might not make it

There are days I might start breaking

But when the rain starts coming down

As heavy as the air

You can find me dancing with the

spirits in the square

God damn, I swear

There are times I fell like giving in

There are times I begin to begin again

Look outside the world keeps spinning

Like a paddle wheel

Rolling for the broken hearted

Waiting on the heal

You know I'm not in the clear

You are not in the clear

But don't you go count me out now, dear..."