Eläkeläinen?

Täyttelin tänään kuntoutustukihakemuspaperit loppuun. Olin jo kyllä suurimman osan perustiedoista jo täytellytkin, mutta en ollut vielä jaksanut raapustella tarkkaa, oikein yltiörealistista, karua ja kuvaavaa selostusta siitä, millaista mun arki tällä hetkellä on ja miksi en tällä hetkellä ole työkykyinen. On raastavaa ja henkisesti kuluttavaa käydä näitä asioita läpi lähes kuukaudesta toiseen, toimittaa papereita sinne ja tänne ja käydä melkein kuukausittain lääkärissä ja muualla kertomassa asioita ja olla tutkittavana ties missä, ja tuo paperibyrokratia on siinä oma lisäjuttunsa vielä. Kuntoutustuki on vähän kauniimpi nimitys määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta sitä haetaan kuitenkin samalla tavalla kuin työkyvyttömyyseläkettä haetaan. Hakupaperitkin ovat ihan työkyvyttömyyseläkkeen nimellä. 

Kyllähän noiden papereiden täyttäminen ja niiden liitteeksi tulleiden aiempien Kelan päätösten ja uusimman B-lausunnon tekstit aiheuttavat tosi ristiriitaisia fiiliksiä... Ihan suoraan mä voin myöntää, että ennen tätä nykytilannetta, vaikka nyt pari vuotta sitten, mä ihan rehellisesti sanoen säälin syvästi kaikkia nuoria aikuisia, jotka "roikkuvat" yhteiskunnan tukien varassa. Heistä oli jotenkin saamaton, laiska, huono mielikuva, vaikka varmasti siellä on taustalla isojakin ongelmia ja sairauksia, laidasta laitaan erilaisia elämäntilanteita ja tapauksia.

No nyt kun oon itse ihan samassa tilanteessa, joudun pakosti yhteiskunnan perustukien varaan - tai siis oon niiden varassa muutenkin ollut jo kohta vuoden ajan, on mun ajatusmaailma kyllä tuossa asiassa kääntynyt ihan päälaelleen. Elämässä voi tapahtua ihan mitä vaan ja ei tarvita kuin pieni hetki, jonka jälkeen joutuukin hakemaan ensinnäkin apua ja hoitoa ja sen jälkeen näitä erilaisia tukia toimeentulon löytämiseksi. Ja nämä haku-, sairaus- ja toipumisprosessit voivat olla pitkiäkin, kuten nyt mulla on käynyt. Elämää ei voi ennustaa.

Tiedän, että joillekin läheisille ottaa mun tilanne aivan äärimmäisen koville. Se, että joudun hakemaan osa-aikaista eläkettä, kuntoutustukea. He eivät asiasta välttämättä juurikaan edes puhu, kun asia on niin älyttömän vaikea. Vaikka tilanteelle ei kukaan oo voinut mitään, tuntevat he tästä tilanteesta sekä surua, pettymystä että häpeää. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa onneksi, että kaikki läheiset alkavat hyväksyä sen, että mun lonkka on jotenkin viallinen ja toipuminen kestää (tähän auttoi se, että oma ortopedikin on asian todennut), mutta tämä "eläkeasia" on ihan varmasti kova pala purtavaksi... Työ ja menestyminen ovat tärkeitä arvoja lähipiirissäni. Terveyskin toki, ehdottomasti, onhan kyse kuitenkin rakkaista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, mutta silti. Jos joku kysyy, mitä mulle kuuluu, en tiedä, mitä nämä läheiset vastaavat. Se on mulle kyllä sinänsä aivan sama, koska mä itse en salaile mitään - miksi salailisinkaan - mutta mä välillä kuitenkin yhä mietin, miten kovasti mun tilanteessa onkaan monelle ollut käsittelemistä...

Isoja asioita. Äärimmäisen isoja asioita. Kriisejä. Myös mulle tietysti, ja näiden kuntoutustukipapereiden pyörittely on aiheuttanut taas niitä ristiriitaisia fiiliksiä, sekä itseeni että muihin läheisiin ja heidän toiveisiin, odotuksiin, haaveisiin liittyen. Kukaan ei olisi ikipäivänä ajatellut, että tästä kaikesta tulee näin pitkä ja hankala prosessi.

Prosessi. Iso oppimisprosessi itse asiassa! Sekä itsestä, omista tunteista ja reaktioista että läheisten, ystävien ja tuttujen suhtautumisesta asiaan. Mikään ei ole ollut välttämättä sitä, miltä näyttää.

Mutta nyt on kuitenkin kuntoutustukihakemus täytetty, liitteet laitettu mukaan ja suljettu paperit Kelalle lähtevään kirjekuoreen. Saanpahan nuo paperit nyt hetkeksi pois käsittelystä ja mielestä ja pystyn hetkeksi taas keskittymään ihan muuhun - vaikkapa nyt pikku hiljaa pakkailuun ja reissun odotteluun. Kreikka on se paikka, johon viikonloppuna suunnataan! En vielä ees oikein tajua, että kohta ollaan uima-altaalla ja kuuman auringon alla, mutta niin se vaan on :) Ensin vaan täytyy selvitä automatkasta ja lentomatkasta... ja turvatarkastuksesta, jossa piippaan varmaan jo kaukaa! Sitä odotellen...