Varpaankynsistä vähäsen

Myöhään eilisiltana tuskailin jälleen erään hyvin tavanomaisen askareen parissa: varpaiden kynnet. On se sellaista kurottelua ja sohimista yrittää ylettyä oikean jalan varpaisiin niin, että saa leikatuksi kynnet edes suhteellisen siisteiksi - eikä mielellään ihoa siinä mukana - ja niin, ettei kumartuminen satu lonkkaan. Ja mielellään vieläpä se huomioiden, etten sohi kynsisaksilla muualle varpaisiin tai käsiini. (Kynsien lakkaaminen ei puolestaan ole ihan välttämättä niin tarkkaa, ylimääräiset, varpaita kohti sohiessa menneet lakat saa kyllä topsipuikolla kohtalaisesti putsattua...)

Anyway, en tiedä mistä tuo jalka taas kiukustui, mutta syytän tota kynsioperaatiota. Siinä on varmaan vähän liian iso kumartumiskulma tai jotakin? En tiedä. Aamulla en meinannut millään päästä ensinnäkään ylös sängystä kun olin niin tönkkö, rautakanki, ja kävely näytti siltä kuin pingviini olisi taapertanut eteenpäin hyvin vaivalloisesti irvistellen pienin hoippuvin askelin. (Keppi ei muuten ollut matkassa ensin, mutta olihan se pakko ottaa tueksi). Muu perhe oli jo lähtenyt kotoa ja mutisin ääneen, miten älytöntä tämä onkaan vaihteeksi. 

Söin aamupalaa, otin särkylääkettä ja sen jälkeen mietin, että en kyllä jää paikoillenikaan koko päiväksi, koska sitten mä oon illalla vielä enemmän kipeä ja jumissa mitä nyt. Niinpä laitoin musiikit taas kerran kaakkoon ja aloin etsiä ja pakkailla reissukamppeita. Siinä touhuillessani ja laulujen sanoituksiani kuunnellessa palasin jotenkin muistoissani 90-luvun loppupuolelle, jolloin myös kuuntelin erityisen paljon musiikkia ja mietin myös eri biisien sanoituksia peilaten niitä omaan elämääni. Se oli varmaan jotain siirtymäaikaa omaan, itsenäiseen elämään, jolloin oli suuria tunteita ja vapauden tunnetta. Ja kaikenlaisia tapahtumia erityisesti niihin aikoihin liittyen, kun v. 1999 muutin pois kotoa ekaan omaan asuntooni, 25 neliön vuokrayksiöön aika keskelle Jyväskylän keskustaa.

Pohdiskelin tuossa pakkaillessani tänään, että niin tuolloin 90-luvun lopussa kuin nytkin mä kirjoittelin/kirjoittelen paljon. Silloin päiväkirjaan erityisesti, nyt blogiin. Ja näköjään muuallekin - vertaistukiryhmiin ja kohta lehteenkin :) 90-luvun lopussa mulla oli myös tapana kirjoitella biisien sanoituksia paperille, ja annoin niitä sitten luettavaksi ystävilleni, joiden elämään sanoitukset erityisen hyvin sopivat. Välillä kyllä ne sopivat tietysti myös omaan elämääni paremmin kuin hyvin. En kyllä tiedä, ymmärsivätkö edes lähimmät ystäväni, miten valtavasti mietinkään sanoituksia, tekstejä ja musiikin merkitystä muutenkin... Tuskinpa :D Olin varmaan vähän outo. Mä olin ja olen yhäkin lähimmästä ystäväpiiristäni varmaan herkimmästä päästä, vaikka sitä en silloin aiemmin kovasti näyttänytkään, peitin ne syvimmät ja herkimmät tunteeni aika hyvin (paitsi joskus)...

Kuuntelin äsken monivuotista suosikkiani, Samuli Edelmannia, ja kun stereoista alkoi soida "Välillä", muistin, kuinka aikanaan kirjoitin tuosta sanoja ystävälleni onnittelukorttiin. Samoin kirjoitin erääseen korttiin sanoja "Enkelten tuli" -biisistä.

"Aamulla sulla on nälkä ja unta hiuksissa
Aamulla odotat jotain uutta ja suurempaa
Voit olla onnellinen, jos sul on jotain mistä sä haaveilet,

ja onnellinen voit olla, jos sä tahdot saada sen

Sä voit kiertää tätä maailmaa, sä voit lähtee ja tulla uudestaan

Sama tunne, samat äänet, samanlainen
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten
Sama mies ja sama nainen, samanlainen
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten..."

Hih, täytyy tällainenkin kuva liittää tekstiin, tämä on viime vuoden marraskuulta! Iih!

Tajusin yhtenä päivänä, että mulle on ollut aina todella luontaista kirjoittaa. Luontaisempaa kuin oon ajatellutkaan aiemmin. Lapsena kirjoitukset olivat tarinoita mutta välillä syvällisempiäkin pohdintoja. Biisien sanoitusten kautta olen myös päässyt jo silloin ja nykyäänkin omiin ajatuksiini vielä tarkemmin, syvemmin käsiksi, ja mulle ominaista on nykyäänkin kirjoitella esim. näitä blogitekstejäkin sanoitusten ja biisien tunnelmien ympärille. Jännä juttu, joka on toistunut läpi elämän, vaikken sitä niin valtavasti ole aina tiedostanutkaan.

Reissukamppeiden pakkailun ja musatunnelmoinnin lomassa en enää jaksanut keskittyä tuohon jalkaan eikä pystynytkään. Siinähän se roikkui mukana, mutten miettinyt sitä enää juurikaan vaan ihan muita asioita. Musa on mahtavaa :) Energiaa riitti lopulta myös vessan ja kylppärin pesuun ja olinkin tyytyväinen, että oon saanut jotain hyödyllistäkin aikaan tänään. Myös käsipyyhkeet vaihdoin ja heti oli oma mielikin taas vähän jäsennellympi ja ajatukset paremmin koossa, kun olin tehnyt edes vähän jotakin fyysistä olosuhteet huomioon ottaen. Sain siinä samalla myös omaa päätäni puhdistettua. Siivoaminen voi olla myös terapeuttista... Joo joo, ihan totta! :D Ainakin sitten, kun näkee työnsä jäljet ja on puhdasta ja siistiä (sen hetken aikaa edes) :)

Nyt mä makaan olohuoneen sohvalla, nyt saa taas vähän hellittää. Ja pitääkin, jotta pystyn tekemään tänään vielä fysioterapiaharjoituksia. Muuten puolestaan teen liikaa ja se kostautuu illalla ja huomenna lisäkipuina ja -jumeina, mikä ei ole tarkoitus... Imuroidakin kyllä pitäisi, mutta tänään en sitä kyllä tee vaan jonakin muuna päivänä. Opettelen olemaan itselleni armollinen!

"Kaikella on aikansa ja omat paikkansa
Liian kaukaa on turha hakea turhia haaveita
Se voi riittää, jos löydät kolikon yhden kerrallaan
Ja se riittää, jos otat lipun yhteen suuntaan vaan..."