Tositeeveetä ja tositarinoita omasta elämästä

Katsoin juuri kovalevyltä eilisen jakson Iholla-sarjasta. Siinä on tänä vuonna mukana miehiä, jotka kertovat videopäiväkirjan tyyliin omasta elämästään. Tositeeveeksi tuo sarja on ollut mielenkiintoinen jo aiempien kausienkin osalta.

Meillä näkyy nyt myös Big Brother. Se näkyy automaattisesti kanavapaketissamme, joten sitä ei ole erikseen tilattu. Myönnän kuitenkin ihan surutta katsovani tuota hömppää, silloin tällöin. En vietä telkkarin ääressä koko ajan aikaa, mutta onpahan yhdenlaista viihdettä tänne kotinurkkiinkin, jos on tarvetta :D Viihteen laadusta voi sitten ollakin montaa mieltä, mutta eipä ole ainakaan maksettu tuosta mitään ylimääräistä...

Blogimaailmakin on omanlaistaan tositeeveetä. Periaatteessahan se on tietynlainen rajattu ikkuna toisen ihmisen elämään. Kirjoittaja itse päättää, millaisen mielikuvan itsestään antaa, hän tiedostaa kyllä, että kirjoituksia luetaan - ihan sama juttu myös tositeeveessä, jossa henkilöt tiedostavat olevansa esillä. Kirjoittamalla jäävät tietysti pois ne ilmeet, eleet ja äänet, jotka vahvistavat vielä viestiä entisestään.

Mun avointa meininkiä kertoa erilaisista asioista täällä oman elämäni tositeeveessä, blogissa, on sekä ihailtu, arvosteltu, ihmetelty, kummasteltu, kritisoitu, kiitelty että arvostettu. Oon saanut palautetta kirjoituksistani laidasta laitaan. Näitä palautteita ja kommentteja oon kuunnellut ja lukenut mielenkiinnolla. Erityisesti kiinnostavat perustelut sille, miksi mun tyyli kirjoittaa - tai koko "kirjallinen avoimuus" (se, että ylipäänsä kerron julkisesti erityisesti terveyteen liittyvistä ja henkilökohtaisista asioista) aiheuttaa lukijoissa tai muissa ihmisissä niitä tunteita ja ajatuksia joita se herättää. 

Ei siksi, että antaisin niiden vaikuttaa mun tekemisiin jollakin tavalla - että jättäisin jatkossa kirjoittamatta jotakin tai että kirjoittaisin vielä nykyistäkin enemmän ja palautteen antajia miellyttävällä tavalla. Ehei. Mun pointti koko tässä blogissa ja kirjoittamisessa on koko ajan ollut selkeä ja sellaisena se pysyy. Suomessa vieläkin vallitsee tietyissä asioissa vaikenemisen kulttuuri ja siitä olisi jo korkea aika päästä eroon... Avoimuus on avainsana moneen asiaan! Haluan rikkoa niitä raja-aitoja, joista on puhuttu jo vuosikaudet, murtaa ennakkoluuloja. Osoittaa, että vain avoimuudella saadaan aikaan avoimuutta ja tietoutta erityisesti harvinaisemmistakin sairauksista ja diagnooseista levitettyä. Näyttää ihmisille, että mä olen täällä julistamassa suureen ääneen tätä lonkkadysplasiaa - en itseni vuoksi vaan erityisesti siksi, että samojen asioiden kanssa päivittäin ehkä yksin murehtivat ihmiset löytäisivät toisensa ja että voisin olla myös muille avuksi. 

En muutenkaan ymmärrä sitä, miksi terveyteen liittyvistä asioista pitäisi olla hiljaa tai että niitä pitäisi jotenkin hävetä tai pelätä. Siis mitä vaikkapa työnantaja on mieltä nyt minusta, kun näin äärimmäisen avoimesti tilanteestani kerron. Tai että voi kauheaa, mä voin vaikka pilata hienot uranäkymät, bisnekset ja koko loppuelämäni kertomalla tilanteestani täällä näin, kaikkien nähtävillä. Ihan hirveetä, suorastaan järkyttävää...

Ja huilut! Eihän täällä maailmassa mistään ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja yhteiselosta tulisi yhtään mitään, jos emme tietäisi toisistamme mitään ja asioista ei puhuttaisi. Jos asiat ovat vieraita, ovat ne myös liian usein tabuja ja niitä pelätään. Vielä pahempaa on, että asioista tiedetään, mutta niistä ei vaan puhuta. Ole siinä sitten suvaitsevainen ja koita elää elämääsi ihmisenä ihmisten keskellä. Ei ihan helppo nakki, vai onko? Olisiko aika muuttaa näitä käyttäytymismalleja?

Toki kirjoittaminen myös auttaa mua itseänikin jäsentelemään ja käsittelemään asioita ja se on herkälle ja tunteikkaalle ihmiselle myös luonteva tapa ilmaista syvällisiäkin ajatuksia ilman ylimääräisiä tunteenpurkauksia. Näin ainakin mulle. En koe tässä mitään ristiriitaa "liveminäni" kanssa, joka on rönsyilevä, eloisa, äänekäs, iloinen, räväkkä, positiivinen. Ainakin noin yleensä, jos se ei peity kipujen alle. 

Blogin, kirjoittamisen ja vertaistuen antamisen kautta voi löytää myös uusia merkityksiä omaan elämäänsä. Tunnen olevani arvokas, tärkeä juuri tässä ja nyt, tällaisena, sisimpäni paljastaneena. Ja kun oon saanut muutamia koskettavia palautteita teksteistäni, ne jo pelkästään kertovat mulle, että olen oikeilla jäljillä ja oikealla tiellä tässä oman blogini ja elämäni tositeeveessä. Lehtijuttupyyntö kertoo myös jotakin.

Kuten Joy Bryant on todennut: