Vuoden taakse ja takaisin

Lueskelin tuossa, mitä viime vuonna tähän aikaan olikaan tapahtunut. Vanhoja blogipostauksiani siis... Olin näihin aikoihin mm. soitellut silloin polille ja kysellyt leikkausaikataulusta, pohdiskellut tuttuun tyyliini syntyjä syviä, vähän huumoriakin löytänyt tilanteesta. Ja näköjään kuunnellut paljon musiikkia :D Ylläri! Myöhemmin helmikuussa oli auto hajonnut... Heh, ne jotka tietävät, minä ja autot eivät todellakaan ole hyvä yhdistelmä... Tai olleet ainakaan silloin kun vielä pystyin itse autoa ajamaan :) Hiljaiseloa tuo viime vuoden helmikuu tuntui kuitenkin pääasiassa olevan. Aika nopeastihan se leikkaus sitten kuitenkin tuli, maaliskuussa, vaikka arveltiinkin aluksi, että menisi myöhempään kevääseen.

Tässä kun kulunutta vuotta miettii jälleen kerran taaksepäin, on oikeastaan aika ihme, miten nopeasti aika loppujen lopuksi on mennyt. Monenlaista on tapahtunut, niin hyvää kuin huonoakin. Oikeasta lonkasta ja sen ongelmista koko vyyhti lähti purkautumaan pala palalta, ja viimeaikaisten tutkimusten ja oireiden perusteella mun koko tilanne on osoittautunut paljon haasteellisemmaksi kuin mitä kukaan olisi alun perin osannut kuvitellakaan. Ei ole vain yksi ongelmallinen tekonivellonkka ympäröivine lihaksineen/kudoksineen/luustoineen, eikä myöskään tuo vasen vajaakatteinen nykyään myös enemmän ja vähemmän oireileva lonkka, vaan kaiken yläpuolella häilyy kuntoutuslääkärin nyt papereihinkin saakka kirjaama teksti "laajalti yliliikkuvat nivelet", joka aiheuttaa ihan kaikkiin sidekudoksiin ongelmia. Yliliikkuvuuttahan oon itse blogissakin aiemmin pohtinut. On myös uutena tuo alaselän sekä vasemman polven diagnoosi (tai polven osalta epäily)- ja oikea polvi, joka oireilee ja vääntyy aivan liikaa taaksepäin. Ym. 

Kenenkään on turha väittää, että "ei tuo sun tilanne niin ihmeellinen ole, samanlaisia tilanteita on paljon." Eipä tällaisia kommentteja juurikaan ole enää edes tullut, onneksi. Ikävä kyllä tämä tilanne vaan on kaukana tavanomaisuudesta, ja sitä on ääneen ihmetellyt niin mua hoitavat lääkärit kuin fysioterapeutitkin. Ainakin kuusi eri henkilöä! Viimeisimpänä kuntoutusfyssari, joka totesi, ettei ole vastaavanlaisiin ongelmiin ja tilanteeseen aiemmin törmännyt. Mun on esim. harjoiteltava ja treenattava, jotta oikeaan lonkkaan saataisiin voimaa ja eloa edes jotenkin takaisin, mutta ongelmana on se, että harjoittelun täytyy olla korostetun varovaista, varoa myös muita niveliä, etteivät ne mene pois paikaltaan tai kipeydy. Ja ulkopuolista tsemppiä tarvitsen myös koko ajan, koska kipujen takia treenaus saattaa muuten jäädä liian tehottomaksi. Toisaalta liikaa kipuakaan ei saa tulla, ei harjoittelun aikana eikä myöhemminkään. Kovaa treeniä ei voi kuvitellakaan, en voi mennä äärirajoille, sillä se kostautuu vielä kovempina kipuina myöhemmin enkä pysty sitten moneen päivään tekemään mitään. Paitsi vedessä pystyn treenaamaan paremmin. Mutta jottei kaikki olisi vaan liian helppoa, on vesikin petollista, teen siellä helposti liikaa kun tykkään vedestä elementtinä niin paljon :D Hankalaa löytää kultainen keskitie! Ei ollut todellakaan tällaista mun treenaaminen/harjoittelu vielä muutama vuosi sitten...

Ei todellakaan ole "ylentävää" tai jotenkin hienoa olla "ihmeellinen" tai "spesiaali." Hankalasti hoidettava asiakas/potilas, jonka perimmäisten ongelmien tarkkoja syitä ei ole löydetty - esim. niitä ei ole mun oikean lonkan osalta vielä ainakaan selvillä. Ja jos on erikoisempi tilanne ja ongelmat muutenkin, ei tietysti hoitovaihtoehtojakaan välttämättä kovin paljoa tunnisteta tai tiedetä, ja vaaditaan kaikilta hoitavilta henkilöiltä myös kokeilevaa, kokonaisvaltaista lähestymistapaa (kuten yleensä hankalan yliliikkuvuuden aiheuttamista ongelmista sanotaankin). Voitte vaan kuvitella, kuinka paljon itsekin olen asioita tutkinut ja tietoa etsinyt niin lonkkadysplasian eri hoitokeinoista, tekonivelleikkausten lopputuloksista kuin komplikaatioistakin, erilaisista harjoittelu- ja terapiamuodoista... Ja viime aikoina paljon hankalan yliliikkuvuudenkin aiheuttamista oireista ja hoitokeinoista. Tätä tietoa sitten verrannut mun ongelmallisiin niveliin ja selän tilanteeseen... On pakko tavallaan olla myös itse "omien diagnoosiensa paras asiantuntija", kun on tällainen tilanne mitä mulla on. Isän puolen sukutaustaan, sen sukuhaaran suvun sairauksiin ja Laatokan Karjalaan menevien sukujuurten perusteella arvelen yhä, että mulla on geenivirhe, joka altistaa mun ongelmiin; hankalaan yliliikkuvuuteen, lonkkavikaan jne. Mutta asia ja tutkimus kerrallaan, asiat selviävät kyllä ajallaan...

Tällä hetkellä on tosi hieno juttu, että mulla on koko tilanne eri asiantuntijoiden näkökulmasta tarkasti kuvattuna 10 sivun paperinippuun, jonka Peurungasta sain. Asiat on kuvattu juuri niin kuin ne ovat, joten mulla on oman tilannekuvauksen ja sen, mitä itse kerron, lisäksi ja tukenani myös monien eri hoitavien henkilöiden/asiantuntijoiden näkemys asioista. Se on äärimmäisen tärkeää, sillä jos mua ei uskottaisi tai jostakin syystä törmäisin hoitaviin henkilöihin, jotka eivät koko tilannetta ymmärtäisi, vaatisi se multa entistä enemmän energiaa asioiden selvittämiseksi ja jotta ylipäänsä tulisin kuulluksi ja ymmärretyksi. Samaa totesi myös eräs blogini lukijakin.

Onneksi mun ei ole tarvinnut vääntää kenenkään hoitavan henkilön kanssa näistä fyysisistä ongelmista. Eräs tuttu totesikin mulle, että hän on miettinyt, että "on ollut varjelusta, että olet saanut noin paneutuvia lääketieteen ammattilaisia tiellesi." Jäin myöhemmin miettimään tuota lausetta ja kyllähän se paikkaansa pitää... On ollut valtavan hienoa, että mua on koko ajan uskottu, kuunneltu, oltu kiinnostuneita siitä, miksi en toivu tekonivelleikkauksesta kaikesta harjoittelusta huolimatta siten kuten voisi olettaa (että toimintakyky paranisi, vaikka ei ihan normaaliksi palautuisikaan). On haluttu tutkia syitä mahdollisimman hyvin, olen saanut huippufysioterapeutteja mua tsemppaamaan ja miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoisia harjoittelutapoja, kun mulle ei vaan "normaali harjoittelu" sovi kipujen ja fyysisten rajoitteiden vuoksi... On ihania työterveyslääkäreitä, jotka ovat myös ymmärtäneet tilanteen haasteet, selvittäneet asioita mun puolesta, olleet yhteydessä myös muihin mua hoitaviin henkilöihin... Ja on ortopedi, joka myös on hoitanut mun asioita ja tilannetta kokonaisvaltaisesti ja hienosti.

Asiat alkavat pikkuhiljaa aueta ja selvitä - tai ainakin ymmärretään, että tämä hyvin yliliikkuva kroppa aiheuttaa omat ongelmansa ja ehkä myös osaltaan on vaikeuttanut leikkauksesta toipumista. Itsekin alan ymmärtää itseäni ja koko tilannetta vähän paremmin ja hyväksymään tilanteen hiljalleen, kuten viime postauksessa oon kirjoitellutkin. 

Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta yritän olla parhaani mukaan sitä miettimättä ja keskittyä tähän hetkeen, kuntoutumiseen ja voimaannuttaviin asioihin. Vielä kun oppisin kunnolla rentoutumaan enkä yrittäisi väkisin suorittaa täällä kotona kaikkea! Se kun aina sitten jälkikäteen kostautuu kovina kipuina... Rentoutumisen harjoittelu onkin ollut yks mun kuntoutustavoite tuolla Peurungassa.

Parin viikon päästä kuvataan lonkat ja polvet ja on se ortopedin vastaanottoaika samana päivänä myöskin. Saapa nähdä, mitä noista röntgenkuvista selviää - ja ennen kaikkea, miten näitä mun niveliä voidaan hoitaa, tarvitaanko esim. uusia leikkauksia (vasen polvi on ainakin jo nyt hyvä kysymysmerkki lukkiutumisineen/pois paikaltaan menemisineen ja kipuineen) ja jos, mitä ja milloin... Ja että voidaanko vasemmasta jalasta mitään leikatakaan niin kauan kuin tuo oikea on noin surkeassa kunnossa? Miten mä sitten kävelisin - tai siis en kävelisikään varmaan vaan tarvitsisin pyörätuolia... No, nämä selviävät sitten aikanaan. 

Arvelen kyllä, että mun tilanne ja tuo kaikki teksti, joka kuntoutuspalautteeseen on kirjattu, on saattanut tulla ortopedille (kuten varmaan mun työterveyslääkärillekin) yllätyksenä. Että tilanne onkin oikeasti näin monimutkainen ja moni eri juttu pitää mun hoidossa ottaa huomioon. Siinä 10-sivuisessa kuntoutusselosteessa kun on vielä kaikki ihan arkipäiväiset haasteetkin kerrottu. Saapa nähdä siis, mitä tuumii. Se nähdään sitten vastaanotolla...

Kylläpäs tätä pohdintaa nyt riittikin :) Ja on vieläpä niin vakavamielistä tekstiä, vaikka mä oon ollut yhäkin kuntoutuksen ja SuomiLOVE-konsertin jälkeen paljon virkeämpi ja paremmalla tuulella henkisesti kuin mitä oon vähään aikaan, vaikka väsynyt ja kipeä on vointi ollutkin. Fysiikka saa olla mitä on, kunhan pää pysyy kasassa ja mieli mahdollisimman positiivisena kaikesta huolimatta. Sitä paitsi kevät on tulossa! Tänään seisoskelin jonkin aikaa takapihan terassilla "happea haukkaamassa" ja huomasin ihan selkeästi, että aurinko alkaa jo lämmittää! Kyllä se pimeys taas häipyy ja valoisampi vuodenaika on kulman takana... :)

Maisemaa terassilta katsoen