Sopeutumista vaaditaan

Nyt on polikäynti taas takana. Huh sentään, ajatukset mylläävät taas joka suuntaan... Olen purkanut mieltäni jo puhelimitse ja muutenkin läheisten kanssa.

Aamulla keskussairaalalla otettiin ihan ekaksi röntgenkuvat niin polvista kuin lonkistakin. Muuten kuvien ottaminen onnistui hyvin, mutta kun en pysty yhtään olemaan oikealla kyljelläni (enkä varsinkaan missään kovalla alustalla, kokeilin tänäänkin vähän, mutta siitä tuli aivan hirveä kipu arven ympäristöön jne), piti yksi polvikuva ottaa niin, että makasin selälläni. Aika paljon täytyi kinttuja asetella, että saatiin kunnolliset kuvat... Hitto sitä kipua! No, saatiin kuitenkin kuvat otettua.

Lääkärin vastaanotto oli sitten vähän myöhemmin. Olin jo valmiiksi ennen vastaanottoa aika kipeä röntgenin "vääntelyiden" ja jalkojen asettelujen jäljiltä - ja sekin vaikutti ihan varmasti tilanteeseen, että eilen tuli istuttua kovilla tuoleilla väkisinkin vähän liikaa, kun oli mm. pojan vasu-keskustelu. Jännittikin taas ihan älyttömästi, kun oli niin paljon asioita, mitä piti käydä läpi...

Ihan ensin ortopedi kyseli, miten viime aikoina on mennyt, mitä olin tykännyt kuntoutuksesta ja että onko vointi ollut parempi vaiko huonompi aiempaan verrattuna. Kerroin, että vointi on hyvin vaihteleva eikä parempaan oikein ole mennyt, mutta että kuntoutus oli ihan huippujuttu kaikin puolin. Katsottiin tämänpäiväisiä röntgenkuvia... Ortopedi myös kertoi, että oli myös tässä välillä lähettänyt tekonivelsairaala Coxaan mun proteesilonkan kuvat ja kysellyt sieltäkin konsultaatiota, olisiko vielä jotain, mitä voisi tehdä tai miettiä mun oikean lonkan eteen. (Ei kuulemma ollut mitään lisäjippoja tiedossa Coxankaan erikoislääkäreillä.)

Polvet näyttivät siltä, että niissäkin on nivelrikkoa, jotain "nokkia" oli näkyvissä ja nivelraon kaventumaa. Toisessa polvessa oli vieläpä myös hiukan varus-virheasentoa. Lonkat puolestaan olivat suht ennallaan; oikean lonkan proteesi on hyvin paikallaan, vasemmassa lonkassa vajaakatteinen lonkkamalja ja siinä taisi olla hiukan jotakin muutosta myös.

Sitten oli vuorossa "vääntelyä" eli katsottiin lonkkien ja polvien liikeradat niin, että makasin selälläni tutkimuspöydällä. Voi apua! Kipu oli niin kovaa kun oikeaa lonkkaa tutkittiin, että mulla melkein valui kämmenet vettä. Sydän hakkasi ihan hulluna... Hyvä etten kiroillut siinä ääneen, pari kertaa lipsahti "ei sss.." tai vastaavaa, enkä mä normaalisti kiroile! Kipu tuli samoihin paikkoihin kuin yleensä aina, nivuseen, lonkan sisälle ja etureiteen. Vasemmassa lonkassa oli vähän parempi tilanne, mutta siinäkin tuli kipua nivuseen. 

Mun piti myös yrittää nostaa molempia jalkoja suoraan ylös (makasin selälläni); oikea jalka ei nouse, vasen nousi paremmin. Piti myös polvet koukussa selällään maaten yrittää painaa molempia polvia kohti seinää/kohti ortopedia. Oikeassa jalassa on tosi surkeat lonkan voimat, vasemmassa paremmat, muttei siinäkään ihan kovin hyvät voimat lähentäjissä ja loitontajissa ollut. 

Ortopedi myös tutki polvien liikkuvuutta muuten - yliojentuvat vahvasti. Saipa hän myös vasemman polveni lukkoon siinä tutkiessaan ja polvea väännellessään (tähtiä vaan näkyi silmissä, kipua oli taas sen verran), kuului lumpsahdus ja sitten lukko jäi päälle! Tutki myös hirveän kipeät irtopalat polvilumpion yläpuolella, siinä on ilmeisesti jotakin rustottumia/arpimuodostumia, jotka ovat tulleet useiden polvi edellä -kaatumisten seurauksena polven limapusseihin. Ihme juttu tuokin. Joku hieno lääketieteellinen nimikin noilla oli, mutta en muista, mikä.

Sitten oli puhetta mun näistä hankalista kivuista, nivelten muljahteluista, yliliikkuvuudesta yleisestikin. Ortopedini tutki mun kaikkien nivelten taipuisuutta, näytin itsekin miten mun nivelet taipuu vähän vaikka mihin suuntaan (vrt. Beightonin kriteerit). Kun ortopedi totesi, että on kyllä hankalaa, mutta tilannetta vaan pitäisi sopivalla harjoittelulla, kuntoutuksella ja fysioterapialla ylläpitää, otin puheeksi EDS:n/hypermobiliteettisyndrooman. "Ne kyllä on tosi harvinaisia... Harvemmin niitä lähdetään tutkimaan..." totesi lääkäri. Siihen sanoin sitten, että mulla on tämmönen suvun oire- ja taustatietolista mukana, ja oon siihen kirjoittanut myös kaikki omat oireeni, haluatko nähdä? Kyllähän hän sitten tarkkaan paperin luki ja totesi lopulta, että no, nyt tämän + kuntoutuspalautteen perusteella hän ymmärtää mun kokonaistilanteen ja kaiken hankaluuden, hitaan toipumisen paljon paremmin ja että kyllä tätä varmaan pitäisi tutkia fysiatrian poliklinikalla lisää. Suvussa on selkeästi perinnöllisiä ongelmia sidekudoksiin liittyen. Joten fysiatrian polille hän teki sitten konsultaatiopyynnön... Yrittipä jopa soittaa mua joskus tutkineelle fysiatrille, muttei saanut häntä juuri sillä hetkellä kiinni.

Ortopedini totesi, että tämä mun tilanne on näin hankala ja nivelet ovat kovilla erityisesti juuri tästä vaikeasta yliliikkuvuudesta, muljahteluista ja muista johtuen, mutta uusilla leikkauksilla ei tässä vaiheessa voida tilannetta parantaa. Vasen lonkka saattaisi tarvita osteotomian jossakin vaiheessa, jotta vältyttäisiin suht nuorena tulevalta tekoniveleltä siihenkin lonkkaan, mutta sitäkin täytyy jatkossa miettiä tarkkaan hankalaan yliliikkuvuuteen peilaten. Ja painonpudotusta myös tarvitaan sitä ennen. Kaikkia muitakin jatkoleikkauksia myöhemmin suunnitellessa täytyy aina muistaa tämän mun perinnöllisen sidekudoksen vaikutukset leikkauksen lopputuloksiin. 

Mitä tähän mun fyysiseen kuntoon tulee, mun täytyy nyt kuulemma ruveta pikkuhiljaa sopeutumaan siihen, että toimintakyky ja liikkuminen ei varmaankaan tule palautumaan sellaiseksi, mitä se joskus oli, mutta löytää kuitenkin keinoja "mennä eteenpäin" ja saada voimavaroja arkeen. Vuosi on mennyt jo leikkauksesta ja silloin suunnilleen nähdään, mihin suuntaan mennään tai on menty. Mulla on yhä tosi hankala tilanne ortopedinkin mielestä ja hän totesi, että on todella pahoillaan, ettei voi tällä hetkellä auttaa mua enempää. "Saatko tukea sun läheisiltä?" hän kyseli ja kerroin, miten asiat ovat. 

Juteltiin paljon siitäkin, että nyt vasta kun kokonaistilanne on vihdoin alkanut kunnolla hahmottua, on ortopedikin huomannut, että kyseessä ei todellakaan ole "pelkkä oikea lonkka" vaan tämä kaikki hankala yliliikkuvuus on tuonut mukanaan pikkuhiljaa nämä kaikki ongelmat... Mulla siis ihan kaikki nivelet on ihan "letkut ja muljahtelevat", aivan liian taipuisat ja kaikki tutkittiin ja saneltiin saneluun (siis tulivat epikriisiin ylös ihan mustaa valkoisella). On todennäköistä, että mun tilanne ja kunto ei tästä tule hirveästi parantumaan eikä mun lonkan ym. kipujakaan saada täysin pois. 

Silti yhä todettiin ortopedin kanssa yhdessä, että ei kukaan osannut ennen tekonivelleikkausta aavistaa, että taustalla kummittelisi tämä hankala sidekudos ja sen ongelmat - mutta tekonivelleikkaus oli vaan pakko tehdä silloin, ei voitu jättää tekemättäkään. Jotenkin musta tuntui ortopedinikin puolesta pahalta, kun hän niin vilpittömästi olisi toivonut ihan toisenlaisen lopputuloksen mulle... Mutta ei näille vaan mitään voi, kaikki ei mene elämässä ihan suoraviivaisesti ja odotusten mukaan.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa tulevaisuutta ja töitä ajatellen? En osaa yhtään sanoa. Eikä osannut ortopedikaan sen enempää. Joka tapauksessa mä hyödyn kuntoutuksesta tosi paljon ja myös fysioterapiasta sekä sopivasta harjoittelusta, kun se on vaan mun voimavaroihin oikein mitoitettua. Oikeaan lonkkaan tulee 5-vuotiskontrolli sitten ajallaan ja tietysti aiemminkin konsultoidaan ortopedia, jos siltä näyttää. Saapa nähdä, mitä fysiatrian polilla selviää...

On aika ristiriitaiset fiilikset nyt. Toisaalta tosi helpottunut olo - mun lonkan eteen on tehty kaikki mitä sen eteen voidaan ainakin toistaiseksi tehdä (toki jatkan yhä vaan mun harjoitteita samaan malliin, jos se vaan yhtään auttaisi asioita), mutta on jotenkin kuitenkin niin pysäyttävää kuulla, että ehkä pitää hyväksyä, että kivut ja toimintarajoitteet todennäköisesti jäävät. Ja ettei tilanne muidenkaan nivelten osalta mikään loistava tosiaan oo.

Siltikään, tästä kaikesta huolimatta, en oikein osaa olla surullinenkaan. Ehkä tämän kaiken jotenkin jo hyväksyy, tai ainakin ollaan sillä hyväksymisen tiellä. Ehkä tämä on yhä mulle mahdollisuus löytää elämästä lisää kaikkein merkityksellisimpiä arvoja ja asioita. Niitä kaikkia juttuja, jotka ovat juuri mulle tärkeimpiä ja tekevät tästä elämästä elämisen arvoisen. On kuitenkin paljon asioita, joihin mä yhä pystyn ja joita en ole koskaan vielä kokeillutkaan..