Askeleita

Pitkään odottamani ja jännittämäni polikäynnin jälkeen nukuin sikeimmät ja parhaimmat yöunet koko viikkoon. Ensin 8 tuntia, kunnes muu perhe lähti aamulla töihin ja päivähoitoon, ja talon hiljenemisen jälkeen vielä 5 tuntia. Viime yönäkin nukutti hyvin, ihme ja kumma, vaikka uni ei ihan heti edellisen yön pitkistä unista johtuen tullutkaan.

Nyt vasta alan olla taas kohtalaisen rauhallinen. Vielä eilenkin polikäynti pyöri mielessäni ja olin aika levoton ja olo oli aika ristiriitainen, kun jännitys laukesi ja olin yhtä aikaa väsynyt, helpottunut mutta silti hiukan epävarma. En oikein jaksanut vastailla kyselyihin enkä viesteihin tai puheluihin.

Helpotti paljon, että on ihan oikeasti, asiantuntevan ortopedin toimesta nyt todettu, että oireita lonkassa on - ne eivät ole mitään kuviteltuja juttuja eivätkä minun tekemisistäni kiinni - ja tutkimuksia jatketaan, jotta syy selviäisi. Voin joksikin aikaa keskittyä elämään ja tähän hetkeen eikä koko ajan tarvitse jännittää ja pelätä, otetaanko oireet ja tilanteeni vakavasti. Eikä tarvitse selitellä, nyt varsinkaan.

Sen verran torstaipäivä mielessä vielä on, että nyt muistuu tiettyjä yksityiskohtiakin mieleen. Katselin polin aulassa lääkäriaikaa odotellessani ihmisiä ja heidän kävelyään... Oli monenlaista persoonaa ja yhtä monenlaisia askeleita. 

"Tärkeää on pienet, pienen pienet askeleet,
jos et astu askeltakaan, mitä sinä teet?"

Jotkut kävelivät määrätietoisen rytmikkäästi harppoen, jotkut hitaasti laahustaen. Oli apeita kasvoja mutta myös iloisia ilmeitä. Myös "vanha tuttu", buutsit kopisten vauhdikkaasti kävelevä lähetti, käveli käytävillä edestakaisin - aina samaa kappaletta hyräillen. (Tajusin kappaleen muuten olevan Somewhere over the rainbow...) Hänet näkee aina sairaalalla, ja aina mua naurattaa, hyväntuulinen ilmestys. Polilla mun kanssa yhtäaikaa ollut tuttukin naurahti ja totesi myöhemmin lähetistä, että "ihme hiihtäjä..." :D

Ihmisten ilmeistä ja liikkumistyylistä voi päätellä sairaalaympäristössä yllättävän paljonkin, vaikka ei toki kaikkea. Kyllä monen kasvoilta näkyi tuska ja jännitys, kun he kävelivät vastaanotolle. Sieltä pois tullessaan puolestaan kasvoilta saattoi näkyä helpotus, pieni hymykin, tai sitten pettymys ja vielä isompi tuska. Kävelystäkin pystyi päättelemään kivun, mutta paljon muutakin. Vain he itse tietysti tiesivät, mitä lääkäri vastaanotollaan heille sanoi...

Mun lääkärini saneli koko mun stoorini siinä samalla kun olin vastaanotolla. Koko tarina on hyvä kuullakin itse, sitä voi siinä samalla tarvittaessa korjatakin ennen kuin joku kirjaa tiedot tietokoneelle. "...kävelymatka on ollut..." sanoi lääkäri, laittoi sanelunauhurin tauolle ja katsoi mua kysyvästi hymyillen. Mietin mielessäni vielä pitkiä ison marketin käytäviä, kun lääkäri jo arveli: "sata metriäkö...?" "No ehkä joo, yhden kepin kanssa..." totesin. "...sata metriä..." jatkoi lääkäri saneluaan. Mietin, miten vähän se onkaan. Säälittävää. Samalla kuitenkin mietin, että kyllähän sitä kahdella kepillä pidemmälle pääsee... mutta eihän sen näin pitäisi olla! Tavoitteena on normaali elämä ja normaalit kävelymatkat ilman apuvälineitä! Kyllä risteili päässä monenlaisia ajatuksia...

Mutta oli mulla kyllä myös niin valtava helpottuneisuus heti lääkärin vastaanottokäynniltä tullessani, että kun sen jälkeen vielä menin sairaanhoitajan luokse sopimaan tulevien tutkimusten ajankohdasta, lysähdin tuolille ja huokasin syvään. Hoitajakin huomasi tämän ja oli heti hyvin sympaattisesti kysymässä, mikä on olo... Ja kerroinkin heti, että aivan valtava jännitys laukeaa ja tilalle tulee helpottuneisuus, että tuntui jostakin syystä juuri ennen lääkärin vastaanottoa, että olisin menossa tuomiolle! Vaikka tiesinkin, että mun lääkäri on hyvä tyyppi.

Joku muukin potilas oli kuulemma todennut samantyylisesti. Kyllä nuo omaa terveyttä ja hoitoa koskevat asiat vaan ovat äärimmäisen isoja juttuja, varsinkin jos on epäselviä asioita tai kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin pitää. Ei ole ihan niin yksinkertaista jättää tunteitaan ulkopuolelle ja olla vaan "ei tässä mitään" -asenteella. Kyllä monista raavaista miehistäkin sen jännityksen ja jopa pelon aisti. Ihmiset kun eivät ole tunteettomia robotteja - hyvä niin.

Kävelytyylinsä ja elämäntilanteensa kullakin.

"Somewhere over the rainbow
way up high
There's a land that I heard of
once in a lullaby

Somewhere over the rainbow
skies are blue
And the dreams that you dare to dream
really do come true

Someday I'll wish upon a star
and wake up where the clouds are far
behind me
Where troubles melt like lemon drops
away above the chimney tops
that's where you'll find me

Somewhere over the rainbow
bluebirds fly
Birds fly over the rainbow
why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
beyond the rainbow
Why, oh why can't I?"