Sairastumisen myötä musta on tullut entistä herkempi erilaisille tunnelmille ja ihmisten välisten suhteiden ja sosiaalisten tilanteiden energioille. Ehkä se johtuu siitä, että olen viime aikoina pystynyt ainakin osittain luopumaan ylimääräisestä suorittamisesta ja tehokkuuden ihanteesta, jonka ennen arvelen olleen päällimmäinen kuoreni. Nyt teen sen, mitä kulloinenkin vointi antaa myöten, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta hienointa on, että kun tällä hetkellä olosuhteiden pakostakin on paljon aikaa itselle, pystyn olemaan paremmin läsnä hetkessä. Niin itselleni kuin muillekin.
Tästä - kutsutaanko vaikka läsnäolon taidosta - johtuen olen kuitenkin tällä hetkellä todella herkkä kaikille näille energioille ja tunnelmille, joita muista ihmisistä huokuu. Menen todella helposti mukaan läheisiltäkin aistimiini fiiliksiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos ihmiset ovat mun lähellä positiivisia, imen heistä vielä lisää sitä positiivisuutta ja elämäniloa. Vastaavasti jollakin tavalla negatiivisten ihmisten seurassa musta tuntuu siltä, että se tällä hetkellä joskus valitettavan vähäinenkin hyvä fiilis ja positiivisuus, joita olen itsessäni pystynyt säilyttämään vaikkapa monen huonon, kipuisan päivän jälkeen, katoaa. Ikään kuin ihmiset söisivät musta kaiken sen hyvän ja tosi tärkeän energian ja fiiliksen, jota aivan todellakin nyt tarvitsen, että jaksan tätä epävarmaa ja hidasta toipumisen tietä.
Vuoden sairastamisen jälkeen voi omasta lähipiiristä nähdä monia eri reaktioita ja käsittelytapoja tilanteeseeni. On henkilöitä, joille diagnoosini on ollut niin vaikea pala, että he sulkivat aluksi omat tunteensa pois kokonaan. He eivät oikein osanneet kohdata minua tai jos kohtasivat, heistä huomasi, kuinka vaivaantuneita he olivat tai he vaihtoivat heti puheenaihetta. Osa läheisistä tai ystävistä puolestaan suhtautui aivan aluksi todella empaattisesti ja ymmärtäväisesti. Joillakin oli samantyyppisiä kokemuksia kuin mitä mulla, ja koin jopa saavani vertaistukea. Sitten oli henkilöitä, joiden käytöksen perusteella olin tuolloin aistivinani, ettei heitä vaan kiinnosta ja annoin heidän olla ihan omissa oloissansa.
Olen kuitenkin huomannut, että vuoden aikana monien ihmisten käytös on kääntynyt aivan päälaelleen.
Ne, joilla aluksi oli vaikeaa ymmärtää diagnoosiani, ovatkin saattaneet pikku hiljaa ymmärtää, millaisesta pitkästä tarinasta onkaan kyse. He osaavat tässä vaiheessa jo kulkea rinnallani ja olla positiivisella tavalla läsnä. On ollut myös hienoa huomata, että osa niistä henkilöistä, joiden luulin suhtautuvan tilanteeseeni kaikkein välinpitämättömimmin, ovatkin lopulta olleet todella kultaisia ja välittäviä. Tällaisiin ihmisiin olen törmännyt viime aikoina useampaankin - juuri oikealla hetkellä. En tuntenut näitä henkilöitä välttämättä kuitenkaan vielä tarpeeksi hyvin ennen kuin vasta nyt. Töissä on ymmärretty tilanteeni myös todella hienosti, siitä suuri kiitos kaikille, kun tiedän, että tekstejäni luette. Tärkeitä, uusia, aitoja vertaistukiystäviäkin olen onnekseni löytänyt.
Surullista kuitenkin on, että jotkut vertaistukena pitämäni henkilöt eivät välttämättä enää sellaisilta tunnu. En tiedä, mistä tämä johtuu. Joillekin tunnen jatkuvasti joutuvani selittelemään omaa tilannettani. Olen toipumisvertailun kohde tai väline, mitä en halua olla. En halua myöskään olla se selittelijä, josta aiemmin eräässä blogitekstissäni kirjoitin. Mun ei yksinkertaisesti tarvitse selitellä eikä todistella muille, mitä olen tehnyt toipumiseni eteen. Totta kai olen tehnyt kaikkeni ja etsin myös yhä apua asiantuntijoilta ja terveydenhuoltohenkilökunnalta! Henkisesti tasapainoinen ihminen ei toivo ja halua mitään muuta niin paljon kuin "normaalia" elämää ja arkea, rakkautta, välittämistä ja terveyttä. Itse nyt sattuneesta syystä kahta tervettä jalkaa, jolla kävellä ja joiden kanssa elää normaalisti tai ainakin kivuitta ilman apuvälineitä. Joten mitähän mahdan tämän tavoitteen saavuttamiseksi päivittäin tehdä...
Ei luulisi samantyyppisiä asioita kokeneen edes tarvitsevan mitään todisteluja mun toipumisesta. Tämä selittely ja tilanteeni ylimääräinen todistelu (esim. mitä harjoituksia olen tehnyt ja mitä en ja mitä toinen on tehnyt tai mitä ei) vie multa aivan valtavasti positiivista energiaa ja lataa muhun negatiivisia tunteita. Tunnen olevani aivan tyhjä tällaisen tilanteen jälkeen. Ei tällainen käytös ole vertaistuen saamista ja antamista, mutta mitä se sitten on? Molempien erilaiset tavat käsitellä omaa tilannettaan, eikä kumpikaan lopulta ymmärrä toisiaan, vaikka haluaisivatkin niin tehdä? Tottakai haluaisin ja haluan jutella asioista, varmaan aika useinkin sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää. Mutta entä jos toinen osapuoli ei lopulta sitten kuitenkaan ymmärrä?
Ihmisten käytös on kummallista. En väitä olevani itsekään mikään maailman paras asioiden käsittelijä enkä muutenkaan osaa aina käyttäytyä tilanteen vaatimalla aikuisuudella tai kypsyydellä. Sitä vilpitöntä, yhdessä samaan suuntaan katsovaa läsnäoloa ja positiivista tsemppausta niin minä kuin muutkin vaikeissa elämäntilanteissa olevat tarvitsivat kuitenkin kaikkein eniten. Ei arvostelua, vertailua enkä syyttelyä, vaan myötäelämistä ja ymmärrystä.
Oikeastaan kaikki, mitä me tarvitsemme toinen toisiltamme tässä elämässä ja sen eri vaiheissa tiivistyy yhteen sanaan: inhimillisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.