"Kerro minulle uudestaan..."

Pauliina kirjoitti hienosti parisuhteesta, perheestä ja muusta siihen liittyvästä mahtavalla tyylillään (http://hipbitchandfourchicken.wordpress.com/2014/08/10/rakkaustukiviikonloppu/). Oon itsekin monta kertaa miettinyt, että parisuhteesta pitäisi kirjoittaa enemmän. Pitäisi, pitäisi ja pitäisi, vaan enpä ole kirjoittanut - erityisesti tällaisten erilaisten vikojen, vammojen, sairauksien ja leikkausten vaikutuksesta parisuhteeseen. Tai siis eihän mulla henkilökohtaisesti ole muista leikkauksista kokemusta kuin parista sektiosynnytyksestä (jotka ovat ihan eri juttuja ja iloiseen, onnelliseen perhetapahtumaan liittyviä leikkauksia) ja nyt tästä lonkkadysplasiahässäkästä kaikkine ilmiöineen ennen ja jälkeen leikkauksen. Ei vaan oikein ole löytynyt oikeita sanoja ja parisuhteesta kirjoittaminen tuntuu muutenkin niin henkilökohtaiselta, ettei siitä niin helposti halua kirjoittaakaan. Kun kyse on muistakin kuin minusta. 

Ajattelin nyt kirjoittaa kuitenkin tällä tavalla ylätasolta, kokonaisvaltaisesti, menemättä liikaa yksityiskohtiin. Se lienee ihan kohtuullista ja sallittua.

Jossakin vaiheessa leikkauksen jälkeen kirjoittelin angsteissani siitä, kuinka tällainen isompi leikkaus ja kaikki siihen liittyvät asiat ovat koko perheen kriisi. Mun fyysiset rajoitteet vaikuttavat moneen asiaan tällä hetkellä ja näiden asioiden vaikutuksesta voi syntyä joko positiivisten tai negatiivisten asioiden ketju. Kaikki riippuu päivästä... 

Joskus on sellaisia päiviä, että kipua on vähemmän ja pystyn treenailemaan "ekstrapaljon" fysioterapialiikkeitä ja liikkumaan muutenkin paremmin. Touhuilen täällä kotona silloin kaikenlaista mahdollista ja olen tyytyväinen, että voin tehdä asioita enemmän. Oon muutenkin tällöin paljon paremmalla tuulella ja varmasti aika lailla oma huumorintajuinen, iloinen itseni. Todennäköisesti myös ihan siedettävä kumppani, äiti ja nainen muutenkin ;)

Sitten on usein päiviä, jolloin oon enemmän kipeä, ei löydy hyvää asentoa olla (paitsi selällään maaten), on hankalaa liikkua muutenkin. En saa yöllä nukutuksi. Särkylääkkeet eivät välttämättä auta ja voi olla, etten pysty harjoittamaan yhtään jalan toimivuutta. Olen silloin tosi rasittava sekä itselleni että muille, hermostun helposti ja oon negatiivinen, mikä on mulle ei-tyypillinen olotila. Jos tähän vielä yhdistetään se, että muulla perheellä olisi ollut muunlaisia odotuksia siitä, mitä kykenisin sinä päivänä tekemään, ollaan loppuillasta kyllä aika hmmh... no, koko perhe on huonolla tuulella.

Parisuhde puolestaan on koetuksella jo pelkästään sen vuoksi, että joissakin asioissa ei yhtäkkiä ollakaan tasavertainen pariskunta (mitä olimme aina ennen), vaan toinen joutuu olosuhteiden pakosta tekemään enemmän asioita kuin toinen. Meillä mies on hoitanut jo pitkään oman työnsä ohella lasten kuljetukset hoitoon ja takaisin (mukaanlukien erityisesti kurakelien ulkovaatehuoltorumbat hoitopaikassa ym.), kauppareissut (tosin oon ollut jopa muutaman kerran itsekin mukana viime aikoina) ja kaikki sellaiset kotihommat, jotka vaativat vähänkin enemmän ketteryyttä, kiipeilyä, nostamista - tai erityisesti alavartalon fyysistä voimaa.

Mun tilanne on vaikuttanut muutenkin parisuhteeseen. Henkisyyteen, fyysisyyteen, seksuaalisuuteen. Tästä ei puhuta tarpeeksi avoimesti ainakaan Suomessa (!), olen huomannut. Asia ei ole helppo käsiteltävä kenellekään, jotka vastaavien asioiden kanssa joutuvat tekemisiin oman elämänsä aikana. Mutta kaikesta selviää, jos asioista puhutaan ääneen ja tunteet näytetään avoimesti (ne negatiivisetkin). Kaiken keskellä on jostakin löydettävä myös yhteistä aikaa pariskuntana, jotta arki ei olisi pelkkää suorittamista ja selviytymistä. Ja joo, normaali arki on kyllä usein elämän parasta aikaa, mutta entä jos se perheen arki ei olekaan ihan ns. "normaalia?"

Meillä onneksi on niin upea tilanne, että apua on saatu jos on tarvittu, välillä pyytämättäkin, kun muut ovat nähneet meissä väsymisen merkkejä. Kulunut vuosi on ollut rankka meidän perheelle ja myös mulle ja miehelleni pariskuntana. Varmasti muillekin läheisille, jotka tilanteen ovat vierestä nähneet. Syyskuussa saamme mahdollisuuden, kiitos isovanhempien, lähteä kahdestaan lomalle. Ei kovin kauaksi, jotta pystyn lentokoneessa sen ajan matkustamaan. Tämä loma tulee meille kyllä todella hyvään paikkaan - kunhan mä vaan saan vielä ortopediltä luvan matkustaa. Uskon, että saan.

"Kerro minulle uudestaan

tahdon kuulla taas
Mihin minussa uskoitkaan
miten jaksoit rakastaa

Kerro minulle uudestaan
tahdon kuulla taas
Voisitko vielä uskaltaa
voisitko rakastaa..."

Kaija Kärkinen & Ile Kallio: Kerro minulle uudestaan

http://open.spotify.com/track/1hWDqdrqsnA7Mg2nRJ7mqb